Sitä todellista kirjastoteknologiaa

Papruu

Kirjastojärjestelmät, MARC, interweba, sosiaalinen blaahblaah, e-kirjat. Teknologiaa, kirjastoteknologiaa. Otetaanpa kuitenkin lusikka kauniiseen käpälään: sitä ihan oikeaa kirjastoteknologiaa on paperi. Muu teknologia on avustavassa roolissa.

Hienojen tietojärjestelmiemme tarkoitus on se, että se paperi löytyy varastosta (tai hyllystä, kuten kirjastolainen kaunistellen sanoo 😉 silloin kun sitä tarvitaan. Suoritteet, eli lainamäärät tulevat siitä että saamme houkuteltua asiakkaat kantamaan paperia ulos varastoistamme. Suoritteiden avulla todistamme päättäjille, asiakkaille sekä itsellemme että meitä tarvitaan, jotta paperia voidaan varastoida ja liikutella tulevaisuudessakin.

E-kirjoissakaan ei ole kyse lukemisen tai tarinoiden luonnollisesta muutosprosessista. Niissä on kyse paperista. Onneksi e-kirjat ovat kuitenkin e-paperia, eivätkä tavallisia tietokonenäyttöjä; jokaiseen meistä on jo iskostunut totuutena toitotettu väittämä, että e-paperista on oikeasti miellyttävä lukea – toisin kuin näytöltä –  vaikka harva meistä on edes nähnyt moista ihmelaitetta. Oletko sinä? Entä onko sinulla mielipide e-kirjoista lukukokemuksena?

Sana paperi johtuu tietty papyruksesta, siis kasvista josta paperia egyptissä valmistettiin. Library johtuu latinan sanasta liber/libri jolla on tarkoitettu kasvin sitä elävää sisusta, josta papru on tehty. Latinan kautta kirjasto, kirja, elämä ja vapaus ovat kaikki peräisi samoilta juurilta. Ei hullumpaa. Monien muiden kielten biblio-alut johtuvat samaa tarkoittavasta kreikan kielen sanastosta.

Mainion YLEn mainiolla Radio 1:llä on Maija Typen toimittama ohjelmasarja Tekniikan käsikirja (suora url mainioon podcast-syötteeseen on tämä), ja siinä juttua paperista. Kukin kestää jotain 15 minuuttia.

Tiesitkö, että neljännes kopiopaperista on kiveä? Minä en tiennyt. Eipä ihme että painaa ja pölisee.

Mainokset

Heikki Poroila (ym.) musiikkikirjastotoiminnasta

Heikki Poroila

Tämä blogipostaus on hatunnosto Heikki Poroilalle. Hatunnostolle olisi lukemattomia, lukemattomia syitä, mutta tällä kertaa erityisesti siitä että hän tekee kirjastojen omaa, sisäistä keskustelua näkyväksi Radio Helsingin Musaneuvosto-ohjelmassa 10.12.2009. Tallenne löytyy verkosta (mp3, 42min, 21MB).

Tuossa ohjelmassa käsitellään musiikkia, musiikkikirjastotoimintaa ja kirjastoja yleensäkin yhteiskunnallisina toimijoina. Mukana studiossa Poroilan lisäksi ovat Anna Laine (huom intermusiikillinen idea kohdassa 39:00) sekä Markus Nordenstreng.

Tavattoman ammattitaitoisen ja erinomaisen Heikin blogi löytyy kirjastot.fi:stä. TJEU.

(via Suomen kirjastoseuran uutiset)

Yle ja turkulaiset (ja minä) e-kirjoista

YLEn Päivä Suomessa -ohjelman 2.9. otsikko Sähköisiä lainakirjoja ja hiidenkirnuja kiinnitti tietenkin huomioni. Ohjelma on vielä Areenassa muutaman päivän ajan ja myös tekstinä otsikolla sähkökirjat saapuvat kirjaston hyllylle syyskuussa. Jutussa Turun kaupunginkirjaston Risto Suomi ja Eira Honka esittelevät sähkökirjaa YLEn Jouni Koutoselle.

Tunnereaktioni oli ristiriitainen, sillä Tiina-Emilia Kauniston suloinen, pehmeä ääni hiveli äänielimiäni väittämällä, että Turun kaupunginkirjasto on ensimmäinen yleinen kirjasto Suomessa, joka alkaa lainaamaan sähköisiä kirjoja. Samalta tuntunee, jos tulee ruoskituksi riikinkukon pyrstösulalla; onhan sähkökirjoja ollut monissa yleisissä kirjastoissa jo jonkin aikaa lainattavissa, itsekin olen radiossa niistä jutellut useaan eri otteeseen, esim. YleX:ssä (Ogg, 3:20 min) Radio Helsingissä (mp3, ~8min) kesällä 2006. Pääkaupunkiseudun HelMet -kirjastoihin ja muihinkin kirjastoihin on lisensoitu Ellibs. Ohjelmaa pidemmälle kuunneltua kuitenkin selvisi, että YLE tarkoittaa sähkökirjalla laitetta, ei teosta.

Terminologia todellakin on vielä vakiintumatonta. En itse ole e-kirjojen (kummassakaan merkityksessä) ystävä, vaikka toki digitaalisessa muodossa julkaiseminen on ihanaa. No tulipa sanottua tämäkin nyt sitten ääneen. Uudelleen se tulee sanottua Kaisa Hypén toimittamassa ja BTJ:n syksyllä julkaisemassa kirjassa Kirjasto 2010–Lukijat, tekstit ja verkko (ISBN 978-951-692-753-7), jossa mukana olevassa artikkelissani Sananen yleisten kirjastojen roolista internetissä tilitän mm. seuraavasti:

Internetissä on aineistoa saatavilla käytännössä mielin määrin, mutta kirjastojen verkkopalveluissa ei ole aineistoja ensinkään. Joskus on vaikea nähdä metsää puilta: kirjastot olettavat elektronisten aineistojen (eli e-aineistojen) tarkoittavan niin sanottuja e-kirjoja, e-lehtiä tai ylipäätään kaikenlaisia entuudestaan tuttuja painotuotteita, joiden eteen on liitetty kirjain e.

Julkaisijoiden toivotaan saattavan näitä e-aineistoja kirjastojen ostettavaksi, jotta kirjaston verkkopalvelussa olisi edes jotain mielenkiintoista. E-aineistojen oletetaan muistuttavan painotuotteita kaikin tavoin: niitä ostetaan kaupasta rahaa vastaan, niitä lasketaan kappalemäärin, niissä on sivuja tai äänitteiden tapauksessa niiden kesto on mitattavissa sekunneissa, ne eivät muutu hankinnan jälkeen, ne ovat kaikille käyttäjille samanlaisia, ne on mainittu kansallisbibliografia Fennicassa, niillä on tekijä ja julkaisuajankohta, jokainen niistä on itsenäinen kokonaisuus ja jokaisella on tasan yksi etukansi, yksi nimiölehti ja yksi takakansi. Mikään näistä ominaisuuksista ei ole kuitenkaan elektroniselle aineistolle luontainen (Tuija, Yoe, Mace: Sula Pinta #31–Kirjastojen digitaalinen tulevaisuus, 23asiaa verkkokurssi, vieraana Mace Ojala).

Niin kutsutut e-aineistot pyrkivät olemaan arkaaisiin ajatus- ja toimintamalleihin (hankinta, poisto, lainauksenvalvonta) sopivia yhteensopivuustuotteita. Semmoisina ne ovatkin tarpeellisia kaikille, joille teksti ja kirjallisuus tarkoittavat kahden vasikannahan väliin sidottuja, selluloosapuurosta puristettuja lastuille painettuja kirjaimia, musiikki muovisia läpysköitä tai tietynlaisia pisteitä viidellä vaakaviivalla (jälleen selluloosapuurolastuille painettuina) tai yleisemmin kaikkea, joka voidaan tyhjentävästi kuvailla MARC-tietueisiin alun perin 1960-luvulla laadittujen luettelointisääntöjen mukaisesti.

Oho, ei tämän pitänyt mennä nyt tähän tilitykseen :\ Tämän blogipostauksen pointti sensijaan on, että kuunnelkaa se Ylen e-radiojuttu (Tiina-Emilian äänestä nauttien) tai lukekaa se e-teksti Ylen sivuilta ja että Turussa voi kohta lainata e-kirjan (laitteen).

Lukekaa lisäksi uusi First Monday volume 14 numero 9.

Millaista tiedemuseossa pitäisi oikeastaan olla?

Olin viikko sitten Lontoossa ja kävin siellä Science Museumissa, siis tiedemuseossa. Museossa on kaikenlaista hienoa, kuten Greenwich MeaGMT -palvelun Time, kaikenlaisia höyrykoneita, Charles Babbagen oikea aivopuolisko ja niin edelleen.

Rupesin siinä museossa kierrellessäni kuitenkin miettimään, että mitä tiedemuseon oikeastaan pitäisi esitellä. En käynyt tekemään sen tarkempaa tutkimusta esimerkiksi Science Museumin julkaisutoiminnasta, ihan vaan mietiskelin keskenäni. Kokoelmaa ja näyttelyjä kierrellessä jäi sellainen kuva, että se varsinainen tiede museosta puuttuu. Sitä ei ole esillä juuri mitenkään, siis tieteen itsensä historiaa.

Lontoon tiedemuseossa, kuten monissa rehellisesti tekniikan museoiksi nimetyissä museoissa historiaa tuodaan esille yksittäisten keksintöjen ja niiden arkkityyppisten toteutuksien kautta. Siis teknologian kautta. Tätä ei kuitenkaan ole tiede. Tiede on prosessi, jossa järjestelmällisesti luodaan informaatiota maailmasta. Tekniikan museoissa tiede on toki löydettävissä sieltä näyttelyesineiden lomassa, mutta oikeastaan vain näyttelyn kannalta toissijaiset tekstit tieteilijöiden elämästä kertovat millaista se varsinainen tiede on ollut, millaisissa olosuhteissa laitteet ovat syntyneet. Suuri osa Lontoonkin museo esillä olevista laitteista on syntynyt teollisuuden, ei tieteen myötä.

Jos tieteen historiaa haluaa nähdä, ovat ehkä yliopistomuseot oikeimpia matkakohteita. Ehkäpä siellä menestyneiden laitteiden ja teknologioiden esittelyn sijasta kerrotaan siitä miten käsite ”tiede” ymmärretään ja mitä merkityksiä ja vaikutuksia sillä on menneisyydessä ollut. Onko tiede  määritelmällisesti sekulaaria, koska julkaisemista alettiin pitää tieteen ehtona (vrt. ”url or doesn’t exist”), koska vertaisarviointi tuli kuvioihin, mikä on akateemisen autonomian merkitys, mitä on empirismi, mitä humanismi tarkoittaa tieteen kannalta?

Onko jossain informaation museota?

Tiede ja tieteen tekeminen on nyt erityisesti ajankohtaista, koska rakenteilla on hieno, uusi Aalto-yliopisto ja yliopistolakia säädetään jotta se voi saada yliopisto-statuksen. Toisaalta tiede on aina ajankohtaista. Tieteen mietiskelystä kiinnostuneille suosittelen Kanadan YLEn CBC:n Radio 1:n mainion podcast-tarjonnasta löytyvää sarjaa Ideas—How to think about science.

Yle X:ssä puhumassa ”kolmas paikka” -pakkomielteestä

Heli Roiha haastatteli minua 27.1. YleX:ää varten. Juttu tuli radiosta joskus edellisen viikon aikana ja löytyy YLE Areenan Poptehdas-ohjelman sivulta.

Ohjelma on otsikoitu Keikkoja, satutunteja ja paneelikeskusteluja, eli kuulumisia kirjastosta. Puhumassa Helsingissä työskentelevä Mace Ojala sekä Ilomantsin kirjastotoimenjohtaja Riitta Kurvinen. Suora osoite MP3-tallenteeseen on tässä. Ohjelma kestää 9 minuuttia.

Ohjelma lähtee käyntiin siitä, että voisiko kirjastoissa mahdollisesti tulevaisuudessa olla puhuminen sallittua. Tämä vaikuttaa olevan Roihalle jonkinlainen kynnyskysymys :^) Esitän näkemykseni siitä, että kirjastoissa on kyllä keskustelu ollut sallittua, mutta vain julkaistun aineiston muodossa. Kirjaston aineisto pyrkii olemaan yleiskatsaus yhteiskunnassa käytyyn ja käytävään, julkaistuun diskurssiin.

Minua ei itseäni kännykkään kirjastossa puhuminen haittaa sen enempää kuin muuallakaan. Mietin ohjelmassa ääneen onko kirjastojen ensinnäkään järkevää ja toisekseen mielekästä viedä kovin pitkälle jo pitkään keskustelun keskiössä ollutta olohuone-kirjastoihannetta, vai pitäisikö satsata siihen aineistoon ja sen levittämiseen. Näkemykseni on (oikeutetusti) kaupunkilainen, maalla tilanne on toinen jos pitäjässä oikeasti ei ole vaikkapa kahvilaa tai galleriaa. Toisaalta eri paikoissa on erilaiset tarpeet viettää aikaa siinä niinsanotussa kolmannessa paikassa; kaupungeissa niitä on pilvin pimein, on aika hullua lähteä haastamaan esimerkiksi koko Helsingin kahvilaverkostoa suoraan vaan on paljon mielekkäämpää löytää oma rakonsa ihmisten omassa elämässä eikä yrittää houkutella heitä kirjastoon istumaan. Eihän meillä ole ruokaa tai juomaa tarjolla ja Kirjasto 10:n vessakin maksaa euron.

Toki kirjastojen pitää olla viihtyisiä tiloja ja ne ovat todella tärkeitä oleskelupaikkoja. Tästä saa hyvän kuvan kun kiertelee erilaisia kirjastoja. Kohtaamispaikkoja ne eivät missään mielessä ole, vaan kirjastoon tullaan käyttämään aineistoa ja sen on tapahduttava miellyttävässä ympäristössä. Kirjaston aineistoa käytetään kuitenkin paljon, paljon enemmän muualla kuin kirjastossa.

Ohjelmassa puhelimitse jututeltu Ilomantsin kirjastotoimenjohtaja Riitta Kurvinen nostaa esiin kirjastojen sivistystehtävää sotahistoriasta kertova Ilomantsi sodassa ja Kolmen kanteleen kokoelmat -sivustot esimerkkeinään ja siteeraa Suomen kirjastolain 2§ jossa yleisen kirjastolaitoksen tehtävä sanotaan. Sitä jokaisen kirjastolaisen olisikin itselleen syytä teroittaa. Ohjelman lopuksi minäkin puhun hieman siitä mitä siellä vihreässä kirjassa oikein sanotaan ja korostan sitä, että yleisessä kirjastossa on kyse aineistosta ja sisällöstä, ei ”kansalaisten olohuoneista”.

Jos saan tämän ohjelman jälkeen huutia muun kuin kirja-aineiston parissa työskenteleviltä kollegoiltani, niin se on kyllä ansaittua.

Poptehdas-ohjelmasta ei ole kovin montaa jaksoa näkyvissä Areenassa ja siltä varalta että tämäkin ohjelma lakkaa olemasta saatavilla Areenasta kopsasin sen tietenkin itselleni talteen.

Olen muuten sattumalta törmännyt Roihaan kun kirjoitin vastineen hänen kolumniinsa Verta, leimoja ja kontaktimuovia ja tätä kolmas paikka -temattiikkaa olen tuonut esille ennenkin, myös täällä blogissani.