Kuninkaallinen skandaali: muuttaako Vickan Suomeen kirjastorakkautensa luo? (katso kuvat!)

Ruotsin Prinsessa Victoria Turun kaupunginkirjastolla

Vihjaillaan, että Ruotsin kruununprinsessa Victoria muuttaa Suomeen! Hän oli tänään prinssi Danielin kanssa vierailulla Turun kaupunginkirjastolla, ja ihastui niin kovin suomalaisiin kirjastoihin, että prinsessaa lähellä olevat tahot vihjailevat, että hän haluaa hankkia täältä kesämökin.

Tänään säteilevänä esiintynyt Prinsessa Victoria ei halua kommentoida huhuja romanssista erään Turussa työskentelevän kirjastoammattilaisen kanssa.

Muistakaa, kuulitte asiasta ensimmäisenä täältä! Katso upeat kuvat kuninkaallisesta vierailusta täältä.

Prinsessa Victoria kiittää Inkeriä vieraanvaraisuudesta

Victoria ja PallasPro. Kumman valitsisi?

Mainokset

Wikipedia tekee systemaattista outreachia asiantuntijoiden suuntaan

Wikimedia Expert Barriers

Wikipedia jatkaa ongelmalähtöistä outreachiaan. Wikimedia Research Committee on käynnistänyt Expert barriers -tutkimuksen, jolla etsitään kipukohtia miksi (ammattilaiset) asiantuntijat eivät systemaattisesti osallistu Wikipedian rakentamiseen. Siis Wikipedian ei-tuottaja -tutkimus. Tässä tutkimuksen blurbi:

Wikipedia is now widely regarded as a mature project and is consulted by a large fraction of internet users, including academics and other experts. However, many of them are still reluctant to contribute to it. The aim of this survey is to understand why scientists, academics and other experts do (or do not) contribute to an open collaborative project such as Wikipedia, and whether individual motivation aligns with shared perceptions of Wikipedia within expert communities. We hope this may help us identify ways around barriers to expert participation.

[…]

Kiitos Wikimedia ja yleisemmin yhteiskunta sitkeästä ja päämäärätietoisesta yrittämisestä saada meidät mukaan digitaalisen tietoyhteiskunnan episteemisiin prosesseihin vaikka NIH. Sori että me ollaan tällaisia.

Wikimedia Expert Barriers -kysely

Käydääs kaikki vastaamassa, okei?

(via Tapani Sainio via Liam Wyatt (aka. Witty Lama))

Raili Kauppi: ”Mitä on kirjasto?”

Raili Kaupin kirjoitukset 2–Kirjasto, sivistys, kasvatus

En usko että Raili tai toimituskunta laittaisivat pahakseen että julkaisen hänen esitelmänsä Suomen kirjailijaliiton yleiskokouksesta 1.12.1952 täällä interwebissä. Tämä on kopsattu teoksesta Raili Kaupin kirjoitukset 2–Kirjasto, sivistys, kasvatus, toimittaneet Ismo Koskinen ja Jari Palomäki, Tampere University Press 2000 (ISBN 951-44-4936-3).

Mitä on kirjasto

Minun pitäisi nyt puhua kirjastosta. On selvä, ettei tarvitse tehdä mitään esittelyä: lainausosasto, sanakirjaluettelo, systemaattinen luettelo, desimaalisysteemi. Kirjasto havaittavana oliona voitanen edellyttää riittävän tutuksi. Ja sen konkreettinen merkitys kirjailijalle – nimittäin että sieltä saa kirjoja,joita tarvitsee ja että se ostaa ja mainostaa kirjailijan teoksia – on epäilemättä ilmeinen ja sellaisena vähemmän mielenkiintoinen. Mielenkiintoista sen sijaan on kysymys kirjaston ideasta: Mitä varten kirjasto on olemassa? Mikä merkitys sillä on ihmisen elämässä?

Kirjasto on kokoelma kirjoja, mutta ei mikään mielivaltainen kokoelma, vaan valikoima, jolla on täysin määrätty tarkoitus, joka on sivistys, ja siitä riippuva kokoonpano ja järjestys. Juuri kirjaston tarkoituksesta – ja sen toteuttamisesta – riippuu sen merkitys – sekä lukijalle, joka janoaa tietämistä ja kauneutta, että sen yhteisön sivistyselämälle, johon kirjasto kuuluu.

En puhu tässä mitään tieteellisistä ja erikoiskirjastoista, joiden tarkoitus on hankkia erikoistutkijain ja opiskelijain käytettäväksi heidän tarvitsemiaan kirjoja. Ne ovat välttämättömiä ja hienoja laitoksia. Niiden ohjelmaan kuuluu tietty sivistyselämän osa-alue, ei koko elämä.

Rajoitun ns. yleiseen kirjastoo, joka on yleinen sanan kahdessa eri mielessä:

  1. Se on tarkoitettu kaikille ihmisille, jotka osaavat lukea. Sen vuoksi on nimitys kansankirjasto hyljätty: ei ole mitään sellaista “kansaa” – vastakohtana sivistyneille – joka tarvitsisi erikoisia kirjastoja ja erikoista kansansivistystä – sillä jos ns. kansansivistys olisi sivistystä, olisi myös ns. sivistyneiden omaksuttava se, ja silloin he eivät enää haluaisi nimittää sitä “kansansivistykseksi”. Se olisi vain sivistystä.
  2. Yleinen kirjasto on yleinen myös ohjelmaansa nähden, joka käsittää koko sivistyksen, yleissivistyksen, jos niin haluaa sanoa, osoitukseksi siitä, että vain spesialisteille tarpeelliset alueet jäävät pois.

Yleinen kirjasto ei missään tapauksessa ole siinä mielessä yleinen että sinne otettaisi mitä kirjoja hyvänsä tai kaikki kirjat. Sellainen tehtävä kuuluu spesialisoituneille erikoiskirjastoille, kuten meillä Yliopiston kirjastolle.

Kun seuraavassa puhun kirjastosta, tarkoitan siis nimenomaan yleistä kirjastoa. Tämä lyhyyden vuoksi.

Kun seuraavassa puhumme kirjaston ideasta, saattaa kiinnittää huomiota, että emme juuri mainitse kirjoja. Selvitettäköön tätä hiukan.

Kirjat sinänsä ovat tavallisesti välineitä. Vain poikkeuksellisesti on täysin määrätyillä kirjoilla itsearvo täysin määrätyille henkilöille, esim. tietyllä ensipainoksilla kirjojenkeräilijöille tai jollakin muistoksei saadulla teoksella tietyille yksilöille.

Tavallisesti siis kirjalla on välinearvo. Väline on aina jonkin muun vuoksi. Sillä on tiettyjä ominaisuuksia, jotka tekevät sen jonkin arvon kannalta käyttökelpoiseksi välineeksi niille, joille ko. arvo on arvo. Tämän voisi lyhyemmin esittää kaavan muodossa

A(x, α(x), y, β(y))

jonka on esittänyt tässä muodossa dosentti Saarnio. Siitä ilmenee, että arvostuksessa on aina 4 tekijää. arvostettu oli tai asia x, eräs sen ominaisuus α, arvostaja y, se ominaisuus β, jossa arvostaja arvostaa arvostettua sen ominaisuudessa α.

Kun kyseessä on väline, merkitsee α niitä ominaisuuksia, joiden perusteella x sopii välineeksi jonkin toisen arvon saavuttamiseksi.

Kirjalla on kahdenlaisia välineominaisuuksia: toisaalta sen kaupalliset ominaisuudet, toisaalta sen sisällys.

Edellisten ominaisuuksiensa perusteella kirja on väline rahan saamiseksi, joka vuorostaan on välinen [sic] erilaisten asioiden saavuttamiseksi, jotka ne puolestaan voivat olla joko välineitä tai itseisarvoja. Tätä tietä itseisarvoja etsien joudumme siis poius kirjan omasta piiristä. Kaupallisten ominaisuuksien perusteella arvostavat kirjaa lähinnä kirjailijat, kustantajat ja kirjakauppiaat sekä toisaalta ostajat (joille tämä puoli voi olla epäarvo). Kirjasto joutuu ainoastaan kirjanpitonsa yhteydessä tekemisiin tämän puolen kanssa.

Toiselta puolelta kirja on väline jonkin asian esittämiseksi tai ilmaisemiseksi, jonkin, mitä kirjoittaja on ajatellut, elänyt tai tahtonut kuvata. (Persoonallinen näkemys, voimakas intuitio, kirkkaasti ja tarkasti kehitetty ajatus, oli sitten kysymys kaunokirjallisuudesta tai tiedemiehestä.) Tämä kirjan puoli on itsearvo – kirjailijalle (ainakin luulen niin), lukijalle, ja kirjastolle. On tärkeää todeta, että juuri tämä on kirjasto kannalta itsearvo, sillä tässä arvostuksessa ilmenee kirjaston tarkoitus, sen idea, jota kirjasto pystyy toteuttamaan vain, jos sen kehittäjät ovat asiasta täysin tietoisia.

Kirjastolle kirja sisällyksensä perusteella on väline sivistyksen levittämiseksi. Kirjakauppiaalle on tietyissä rajoissa yhdentekevää, mitä kirjoja hän myy, kirjastolle on ensiarvoisen tärkeää, mitä kirjoja sinne hankitaan ja mitä sieltä lainataan. Kirjastotyö on aktiivista sivistystyötä. Saadaksemme kuvan siitä, mitä kirjasto ideansa mukaisesti on, täytyy meidän sen vuoksi kääntää tarkastelumme sivistyksen olemukseen.

Jokainen ihminen on psykofyysillisen rakenteensa perusteella luotu sivistymään. Ihminen on sillä tavalla tehty, että hän on filosofi, tieteenharjoittaja ja taiteilija pienoiskoossa, omissa rajoissaan. Hänen aivonsa haluavat katsella kuten hänen silmänsä. Hänen henkensä tarvitsee liikkuakseen yleiskuvan maailmankaikkeudesta, vieläpä kaiken ajateltavissa olevan kokonaisuudesta, samoin kuin ihminen tarvitsee yleiskuvan maastosta, jossa liikkuu, ollakseen kompastumatta. Ihmisen siulu haluaa rakentaa teoriaa samalla tavalla kuin hänen ruumiinsa haluaa liikkua ja kätensä tehdä kauniita ja hyödyllisiä esineitä. Siten myös ihmisen sielu haluaa kokea kaiken sen, mitä kokemaan se on tehty, kuitenkin säilyttäen kokonaisuutensa, yhtenäisyyden, harmonian.

Se toiminta, joka syntyy, kun ihmiset yhteistoiminnassa keskenään toteuttavat henkistä elämää, voidaan määritellä sivistykseksi. Kirjaston tehtävänä on sivistyksen vaaliminen ja levittäminen. Toisaalta sivistys välttämättä edellyttää kirjastoa. Kirjaston paikkaa sivistyselämässä ei mikään muu voi korvata.

Kirjastosta ihminen löytää sen, mitä filosofit ja tiedemiehet ovat hänen omista kysymyksistään ajatelleet, löytää sen elämän, joka säilyy maailmankirjallisuuden kuvaamana. Nämä kaikki asiat hän saa nyt elää itse, omalla tavallaan, omasta näkökulmastaan, ja tällöin syntyy jotakin uutta ja ainutlaatuista: ihmisyksilön persoonallinen suhde maailmankaikkeuteen.

Tätä varten kirjasto on olemassa. Tämän vuoksi kirjasto sisältää parhaat teokset kaikilta inhimillisen tiedon ja elämän aloilta. Sikäli kun kirjaston tehtävä on sivistyksen levittäminen, on se olemassa nimenomaan amatööriopiskelijaa varten, so. sananmukaisesti ihmistä varten, joka opiskelee rakastaen opiskelua sen itsensä vuoksi, koska se tyydyttää hänen syvintä olemustaan ihmisenä. Ennen muuta kirjasto tulee vaalia filosofiaa, koska se käsittää sen, mikä sekä tieteissä että ihmiselämässä yhteistä ja yleistä, formaalisia tieteitä: logiikkaa ja matematiikkaa, koska ne kuvaavat kaiken ajattelun ja kaiken tapahtumisen yleisiä muotoja – iitä käyttää jokainen ihminen joka hetki tietäen tai tietämättään – psykologiaa, koska ihminen itse kuuluu maailmankaikkeuteensa, vieläpä hyvin olennaisena tekijänä, jonka asema ja lainalaisuudet on selvitettävä, sekä teoreettisen ideaalin vuoksi että jotta ihminen pystyisi itseään ohjaamaan ja hallitsemaan. Sitten tulevat kaikki muut empiiriset tieteet: yhteiskuntatieteet ja historia, luonnontieteet, eri kultturipiirien henkinen elämä, maailmankirjallisuus, jssa ihminen kohtaa ihmisen rajattomassa määrässä erilaisia tilanteita ja olosuhteita ja saa eläytyä elämys- ja kohtalomahdollisuuksiin, joita ei milloinkaan saa itse kokea, mutta jotka hänessä – ihmisenä – elävät mahdollisuuksina, sikäli kuin ne ovat yleisinhimillisiä. Ja tässä kaikessa on mukana esteettinen nautinto taideteoksesta – sillä myös teoreettinen nautinto on esteettistä – vai sanoisinko, että esteettinen nautinto on eräs teoreettisen nautinnon erikoistapaus (Nim. se, jssa teoriaa ei nähdä, se vain aavistetaan – mutta onko se teoreettista nautintoa???)

Tämä henkisen elämän mahdollisuuksien moninaisuus sisältyy siis kirjastoon. On tuskin ajateltavissa, että mikään muu laitos pystyisi tarjoamaan niin laajan mahdollisuuksien piirin ja niin suuren valinnan vapauden kuin kirjasto. Kirjastossa voi opiskella mitä haluaa ja missä järjestyksessä haluaa, olematta sidottu määrättyihin oppikirjoihin ja kursseihin. Kirjastossa voi lainaaja kulkea hyllyltä hyllylle – on vakinaisia kirjastonkäyttäjiä, jotka joka käynnillään kuluttavat pitkän aja vai nauttien katsellessaan mitä kirjoja on. SIllä tavalla voi tehdä löytöjä, jotka itsetehtyinä ovat löytäjälle sitäkin arvokkaampia. Jos tapaa teoksen, jonka nimi viehättää, voi viedä sen kotiinsa ja lukea – tai tuoda lukematta takaisin, jos se aiheutti pettymyksen. Näin ei voi tehdä esim. kirjakaupassa, josta kirja on ostettava. Sen vuoksi ihmisellä kirjasto välityksellä on tilaisuus tutustua kirjoihin ja kirjailijoihin tavattoman paljon laajemmin kuin esim. vain kirjakaupassa. Siten kirjasto tavallaan harjoittaa tahokasta mainontaa – sillä jos ihminen pitää paljon jostakin kirjasta, niin hän tavallisesti ostaakin sen. Juuri tämä vapaus, mikä kirjastossa vallitsee, on erittäin edullinen sille, että ihmisessä kehittyisi rakkaus sivistykseen – rakkaus, jonka tukahduttamiseksi esim. kouluissa ja niiden kaltaisissa laitoksissa pakkokeinoja käyttävä pedagogi voi tehdä niin paljon.

Sanoin, että jokainen ihminen on filosofi, tieteenharjoittaja ja taiteilija pienoiskoossa. “Neron affektit”, sanoo Lange–Eichbaum [Ne ovat pohjimmiltaan samoja kuin jokaisen keskimääräihmisen, vain ehkä intensiivisempiä.]

Se viettielämä, joka vie tieteen- ja taiteenharjoittajan luovaan työhön, on jossakin määrin jokaisessa ihmisessä, vaikka luonnollisesti useimmilta puuttuu erikoislahjakkuus, jota tarvitaan uuden ja merkitsevän luomiseen ja muotoilemiseen. Mutta ihminen ei tunne itseään, ja juuri nämä puolet hänestä jäävät useimmiten huomiota vaille. Ihmisellä on eläinkunnan parhaiten kehittyneet isot aivot, hänen siulunelämänsä on suuressa määrin tietoista, hän voi nähdä ja punnita mahdollisuuksia, mutta samalla hän on kadottanut sen varmuuden, joka on ominaista vaistotoiminnalle ja joka eläimissä ilmetessää on kautta aikojen herättänyt ihmisten ihmettelyä. Ihminen on kuin lapsi, joka ei viä osaa oikein käyttää jäseniään: hän ei osaa käyttää aivojaan. Hän ei ole tietoinen siitä, mitä käyttämättömänt, puoleksi tukahdutetut vietit tavoittelevat. Ne tarvitsevat herättämistä ja ohjaamista. Näin myös kirjastoon tuleva ihminen tarvitsee usein sitä, että hänet herätetään tuntemaan itsensä. Tältä pohjalta on syntynyt käsite kirjastokasvatus, jonka teoriaa ja käytäntöä – samoin kuin amatööriopiskelun – on kehitellyt kirjastonjohtaja, dosentti Uuno Saarnio.

Tässä kohdassa en kuitenkaan voi olla huomauttamatta, että ihmisen aivoissa – kuten maailmankartalla  on vielä valkoisiua kohtia. Voi olla, että ihmisessä on rajattomasti mahdollisuuksia, joita ei vielä ainoakaan ihminen ole osannut käyttää (Kuka voi sanoa, että ihminen tuntee jo tarkoituksensa, so. sen, mitä hän on?) Ne ovat tulevaisuuden psykologian ja pedagogian probleemoja, mutta sisältyvät tavallaan implisiittisesti kirjastokasvatuksen ohjelmaan. Kirjastokasvatuksen päämäärä on nimittäin saada ihmiset mahdollisimman suuressa määrin käyttämään isoja aivojaan.

Kirjastokasvatus on ensisijaisesti aikuiskasvatusta, vaikka lastenosastoilla tapahtuva aktiivinen toiminta kuuluu sen erikoistapauksiin. Se pyrkii synnyttämään, kehittämään ja ohjaamaan amatööriopiskelua. Ihminen on saatava tietoiseksi henkisistä vieteistään, mutta tämä ei riitä. Hän tarvitsee jatkuvaa rohkaisua, tukea ja apua. Vaikka amatööriopiskelulla ei ole määrättyä järjestystä, ei se täytä tarkoitustaan, jos se on suunnittelematonta. Suunnitelman täytyy olla yksilöllinen ja vastata asianomaisen erikoisintressejä, mutta siinä on myös otettava huomioon sivistyksen kokonaisuus. Ihminen ei voi alkaa erikoisuta ennen kuin on saanut yleiskatsauksen kokonaisudesta, ei voi lukea vain määrätynlaisia kirjoja – se olisi samaa kuin jos urheilija treenaisi vain jotakin määrättyä lihasta. Sen vuoksi on ylioppilastutkinto tullut amatööriopiskelun ideaaliksi. Se sisältää eri tieteiden ja taiteiden alkeistiedot, se on kivijalka, jolle persoonallinen maailmankatsomus voi rakentua ilman että yksipuolisuuden ja rajoittuneisuuden vaara olisi tavattoman suuri. Sillä, kuten Kungfutse sanoi: Ajattelematta opiskeleminen on turhaa työtä, opiskelematta ajatteleminen on vaarallista.

Kirjastokasvatuksen välineitä ovat: opiskelunneuvonta, joka tapahtuu keskustelun muodossa, ja kirjastokerhot. Keskustelumetoodin ideaalina on Sokrates, joka pyrki yhteistyössä keskustelukumppaninsa kanssa saavuttamaan todellista tietoa. Tämä merkitsee, että kirjastovirkailija opiskelee yhdesä lainaajan kanssa; hän ei saa olla opettaja vaan kanssaopiskelija. Hänen täytyy myös olla amatööriopiskelija. SIlloin tämä yhteistyö on jo sivistyselämää, jota kirjaston tarkoitus on levittää, ihmisten yhteistoimintaa henkisten viettiensä toteuttamiseksi. Samalla kun kirjastonkäyttäjä saa opintojaan varten asiaatuntevaa ohjausta, saa hän tällöin sitä henkistä tukea, jonka samoja harrastuksia viljelevä ympäristö antaa ja joka monellekin on aivan välttämätön. Ymmärtämätön yleinen milipide on usein raskas taakka amatööriopiskelijalle. Monet kertovat, etteivät he uskalla toimipaikassaan kertoa opiskelevansa, tapasinpa äskettäin lainaajan, ujoka toivoi, ettei ilmoitusta hänen tilaamansa kirjan saapumisesta lähetettäisi hänelle kotiin, koska isäntäväki ei koskaan lue mitään, ja heidän olisi vaikea käsittää, että vuokralainen tarvitsee kirjaa.

Toinen tapa tämän relevantin yhteisön kehittämiseksi ovat kirjastojen opintokerhot. Helsingin kaupunginkirjastossa on jo 10 vuotta toiminut filosofian opintokerho, joka kokoontuu joka viikko kesät talvet. On toisille hämmästyttävää, mutta toisille luonnolista, että juuri filosofian kerho on osoittautunut kaikkein elinkykyisimmäksi. Se johtuu siitä, että juuri filosofia on kaikkien ihmisten yhteinen alue, ja jokaisen ihmisen omin alue. Sillä ei ammati eikä työ ole ihmiselle hänen omintaan, ominta on se ainutlaatuinen tapa, jolla hän katselee maailmaa ja suhtautuu siihen. Eikä tämän maailmankatsomuksen omuuden ja ainoalaautisuuden tarvitse olla ristiriidassa sen tieteellisyyden kanssa, koska oma on oleellisesti siinä tavassa, millä asiat eletään. – Filosofinen kerho on käsitellyt paljon logiikan ja matematiikan kysymyksiä filosofisessa hengessä, mutta näitä varten on ajoittain ollut omia kerhoja Myös psykologian kerho on jatkuvasti syntynyt aina uudelleen.

Myöskin kirjallisuutta opiskellaan kerhoissa. Kallion sivukirjastossa on jo useita vuosia toiminut kirjallisuuskerho. Pääkirjastossa on nykyään saksankielinen Saksalaisen kirjallisuuden kerho ja Suomalaisen kirjallisuuden kerho, johon kirjailijat tulevat tapaamaan kirjastossa käyvää yleisöä. Tämän tarkoitus ei ole, kuten kirjastojohtaja Saarnio kerhon avajaispuheessa lausui, esitellä kirjoja ja kirjailijoita, vaan elää esteettistä elämää yhteisesti ja siten sitä kehittää. Tarkoitus on siis, että nämä kerhot olisivat sivistyksen elämistä eikä sivistyksen esittelyä. Tämä pitää paikkansa kaikkiin kerhoihin nähden.

Mainittu ero on erinomaisen tärkeä sillä juuri tässä suhtautumistavassa henkisen elämän arvoihin ilmenee, onko kysymys sivistyksestä vai vain sen ulkokuoresta. Tätä valaisee loistavasti Goethen pieni runo Gedichte: Poroporvari näkee kappelin lasimaalauksin koristetut ikkunat ulkoapäin torilta, josta ne ovat pimeän ja ikävän näköisiä. Mutta sille joka astuu sisään, ne valastuina loistavat koko värillisessä ihanuudessaan.

Kirjallisuuskerhojen yhteydessä joudumme kysymykseen kaunokirjallisuuden asemasta kirjastokasvatuksessa, ja se taas pohjimmiltaan palautuu kysymykseen kaunokirjallisuuden asemasta sivistyksessä. Lienee paikallaan lausua siitä muutama sana.

Amatööriopiskelija opiskelee myös kaunokirjallisuutta. Se ei ole hänelle vain ajanvietettä, eikä se sellaiseksi liene tarkoitettukaan: Kaunokirjallisuuden käyttö ajanvietteenä – en puhu ajanvietekirjallisuudesta – olisi käsittääkseni samaa kuin katsella lasimaalauksia kirkon ulkopuolelta.

Amatööriopiskelija tavoittelee kokonaisnäkemystä maailmankaikkeudesta ja kaikesta, mikä on mahdollista. Mikä on kaunokirjallisuuden osuus tässä – ja sitä tietä sivistyselämässä?

Nähdäkseni runoilija liikkuu sen piirissä, mitä Kant nimitti mahdolliseksi kokemukseksi. Hänen aluettaan rajoittaa toisaalta looginen ristiriita, jota ei voi edes kuvitella eikä siten myöskään kuvata (ja joka luonnollisesti on eri asia kuin psykologinen ristiriita, joka on siinä, että ihminen tahtoisi yhteensopimattomia asioita), toisaalta todellisuus, jota sen koko moninaisudessa ei koskaan voi täydellisesti kuvata. Ei tunnontarkinkaan historiallinen tai yhteiskunnallinen romaani voi koskaan kuvata todellisuutta, ainva vain erästä mahdollista kokemusta.

Tämä vapaus, jota todellisuus ei rajoita, on tavattoman tärkeä, koska se tekee mahdollisen piiri eläväksi, avaa uusia elämismahdollisuuksia lukijalle

Käsikirjoitus muuttuu tässä luonnosmaiseksi

Tässä olisi aika paljon tarttumapintaa kommentointiin alkaen ensinnäkin kirjastokeskustelun tasosta ja pyrkimyksistä sinällään, kokoelmatyön tuolloisesta keskeisestä merkityksestä, ihmiskuvasta, termien kirja ja kirjasto monimerkityksellisyydestä ja niin edelleen.

Galleriat, kirjastot, arkistot, museot ja Wikipedia yhdessä ovat <3

GLAM-WIKI

Brittiläiset kansalliset kulttuuriorganisaatiot jatkavat kunnostautumistaan. Tulevan viikonlopun GLAM-WIKI tapahtuman teemana British Museumilla on Galleries, Libraries, Archives, Museums & Wikimedia–Finding the common ground. Kuulostaako täydelliseltä? Kuulostaa. Tässä tapahtuman sisäänheittoteksti:

In these times of economic austerity, Galleries, Libraries and Museums have to look for new and imaginative ways to maximise the impact of their collections and knowledge. While online collections are a popular and exciting route to engage with their audience, they typically only have small numbers of visitors – whereas working with the Wikimedia websites would offer Galleries, Libraries and Museums a new window on a potential global audience of over 375,000,000 people worldwide.

At this conference you will hear how some Museums are already leveraging the connection between sharing a part of their own collections with Wikimedia and seeing some amazing benefits – such as a sharp increase in web traffic to their site and an increase in sales of merchandising. Attendees will better understand the crossover of mutual interest that Wikimedians share with curators of cultural heritage.

You will learn about examples of how this form of collaboration has begun with firsthand examples from cultural institution in five European countries, and you will be able to explore ways in which the Wikimedia community could work with you in your own local communities, yet with a worldwide impact.

This event is particularly relevant to representatives of the licensing, web, curation and interpretation departments in cultural institutions.

Täydellisyys senkuin lisääntyy. Ja kun lukee ajatuksen kanssa tapahtuman ohjelman läpi, huomaa ettei täydellisyydellä ole kertakaikkiaan mitään käsitettävissä olevaa rajaa. Joitain otsikkopoimintoja:

  • Jill Cousins: Europeana and Wikimedia
  • Andrew Dalby: Wikipedia for Librarians
  • Roger Bamkin: A history of the world in 100 articles
  • Tom Morgan: Wikipedia and the National Portrait Gallery – A bad first date?
    A perspective on the developing relationship between Wikipedia and cultural heritage organisations
  • Mathias Schindler: Building links between cultural items in libraries and archives
  • Mark Hahnel: A wiki as an editable aggregator of scientific information
  • Nadia Arbach: Wikipedia Loves Art and the V&A – the good and bad

Twitterissä oikea tagi on #GLAMWIKI. Pitäkääs simmukat auki. Hauskaa muuten että myös galleriat on nostettu esiin perinteisten muistiorganisaatioiden eli kirjastojen, arkistojen ja museoiden rinnalle. Ben, i assume you’re participating 🙂 Please do deliver my best wishes!

Ja hei kirjastokollegat, olisiko ihan oikeasti korkea aika lopettaa ne Encyclopædia Britannican ja Factan digipalvelun tilaamiset ja pistää puolet säästyvästä rahasta säästöön ja antaa puolet Wikipedialle? Saataisi yleisistä kirjastoista Wikimedialle tietojeni mukaan muutamia kymmemiä tuhansia euroja vuodessa. Ei minulla sinänsä mitään EB:tä, Factaa ja muita vastaavia vastaan ole tietenkään, mutta eihän niitä kukaan käytä. Ihan kiva kuriositeetti toki.

Muuta mahtavaa brittiläistä toimintaa viime ajoilta: British Library avasi luettelointitietonsa sekä Wikipedian in residence -hanke jota Liam Wyatt esitteli Europeanan ja Wikipedian yhteisessä Open Culture 2010 -tapahtumassa (kts. Wittyn blogikirjoitus ja presis sekä 20 minuutin video JISCiltä).

(via BoingBoing)

Minkähänlaista olisi ”ihan oikea kirjastotyö” pelien parissa?

Turussa Edge on urheilulehti

Mukava havainto eilen: Turun kaupunginkirjastossa Edge (huomaa Edgen hauska webbi-osoite) on urheilulehtien joukossa. Siellä budo-, fitness-, ratsastus-, darts- ja purjehduslehtien kanssa samassa hyllyssä.

En ole vähään aikaa kirjoittanut pelaamisesta. Kirjastoja ja tietokonepelejä on hauska miettiä. No ainahan on hauskaa… mutta tämä nyt liittyy siihen, miten kirjastojen ammattilaiset ja asiakkaat mieltävät tietskapelit kulttuurijulkaisujen kentällä. Monet kirjastolaiset puhuvat pelaamisesta kirjastoissa ja näkevät sen hyvänä tapana houkutella nuoria kirjastoon paikanpäälle. Halutaan, että nuoret mieltävät kirjaston olohuoneena. Logiikka noudattelee yleensä porttiteoriaa, eli jos nuoret tottuvat käymään kirjastossa pelaamassa, he jossain vaiheessa jättävät pelit ja siirtyvät laatukirjallisuuteen, mahdollisesti dvd-elokuvien tai fantasiakirjallisuuden kautta.

Tällaisessa käytössä pelit ja kirjastoissa pelaaminen on siis markkinointia ja asiakkuudenhallintaa. Minkälaista olisi tietokonepelien parissa tehtävä oikea kirjastotyö? Kokoelmanhallinta, bibliografia, sisällönkuvailu, kulttuuriperinnön säilyttäminen ja saatavilla pitäminen ja niin edelleen.

Kurkkailin hieman mitä kirjastot sanovat kokoelmiinsa hankkimistaan peleistä pääkaupunkiseudun HelMet– ja varsinais-Suomen Vaski -tietokannoista. Molemmissa konsolipeleille on oma aineistolajinsa. Lisäksi molemmissa näyttää aineisto olevan sekä kuvailtu sekä asiasanoituksen että luokittelun keinoin peleiksi. Ilokseni myös ihan oikeaa sisällönkuvausta löytyi joistain teoksista, nimittäin jokusen tennis- tai jääkiekkopelin asiasanoissa esiintyvät nämä lajit. Tämä on kuitenkin aika vähäistä, asiasanoilla kirjastoammattilaiset ovat lähinnä kuvanneet toistamiseen sitä että kyseessä on (konsoli)peli ja myös mille laitteelle tarkoitettu julkaisu on kyseessä (siis Wii, PS3, Xbox jne). Luokkana on systemaattisesti jokin pelejä käsittelevä luokka. Miksi pelit pitää näin voimallisesti, peräti kolmella eri tavalla (aineistolaji, sisällönkuvailu sekä asiasanoin että luokin) eristää muusta aineistosta? Olisikohan kirjastojen kannalta aivan turmiollista alkaa avaamaan näiden pelien sisältöjä?

Tässä ollaan luetteloinnin peruskysymysten äärellä: onko paras tapa kuvailla vaikkapa Linnan kirja Täällä pohjantähden alla antamalla asiasanoiksi kirjat sekä kirjat : paperi ja sijoittamalla se luokkaan 00 – Kirja-ala. Pitäisiköhän tästä laatia jotain ohjeistusta? Jos kollegani Kansalliskirjastolla luette tätä blogia, niin tiedätte kyllä mistä minut saa kiinni. Digitaaliset pelit kyllä jaetaan ihan yleisesti muutamiin luokkiin, kuten shmoopit, RPG:t, MMORPGt, FPS:t, RTS:t, seikkailupelit, urheilupelit, rallipelit. Näistä pitäisi hahmotella jonninlainen ontologia.

Noniin. Entäs se kuuluisa ”pitkä häntä”? Kirjastohan tarjoaa ihmisille omakohtaisen pääsyn kulttuurin syviin kerroksiin. Minkälaista kokoelmapolitiikkaa ajamme pelien suhteen? Nolla-listat vai säilötäänkö merkittäviä teoksia? Digitaalisista peleistähän on menetetty jo noin 30 vuotta tietoyhteiskunnan kulttuurihistoriaa, eli takautuville hankinnoille olisi totta tosiaan tarvetta.

Kirjastoammattilaiset pitävät kiusallisena sitä, etteivät todellisuudessa ollenkaan pysty tutustumaan kirjalliseen aineistoon joka asiakkaiden käyttöön on hankittu (ei rakkaat ei-kirjastoammatilliset ystäväiseni, joille voi olla yllätys että me emme todellakaan ole lukeneet kirjaston kirjoja). Päteekö sama peleihin? Onko valitettavaa, ettei työaikaan kuulu ensinkään aineistoon tutustumista, eli pelaamista?

Kun vaikkapa kirjallisuudessa viitataan sellaisiin käsitteisiin kuin Tetris, Super Mario, nintendo-sukupolvi (se lukutaidoton uusavuttomien roskasakki (jotka ovat muuten jo valmistuneet kirjastoammattillisista opinnoistaan ja lähettelevät työpaikkahakemuksia ehkä sinullekin)), Pac-Man, Super Stardust, Max Payne, Doom-riippuvuus, Raid Over Moscow, ajanvietepelaaminen, tai Tamagotchi tai nokialainen matopeli. Onko silloin yhteiskunnan käytössä olevista, kaikkein parhaista kulttuurijulkaisujen asiantuntijaorganisaatiosta apua? Ei tosiaan ole!

Ennemmin kannattaa googlailla abandonwarea. Nuo verrattomat abandonware-tyypit ovat sisariamme ja veljiämme. He ovat aitoja kirjastolaisia. Ave amatorem! Morituri te salutant!

E-prujun lukija

Nyt digitoidaan!!

Me kirjastoimmeiset voitaisi miettiä miten voitaisi auttaa noita prujuja lueskeleviä, söpöjä opiskelijoita jotka parveilee kirjastoissa. Voitaisi aloittaa keskustelemalla keskenämme siitä, että miten prujut saataisi digitoitua. Todella monissa kirjastoissahan on jo kirja-skanneri, vaikka kutsummekin sitä vanhalla nimellä ”valokopiokone”. Aloitteeni kirjastoalan Kirjasto-kaapeli -foorumilla:

mace, 4. marraskuuta 2010 18:20: Onko kirjastossasi skannaavaa valokopiokonetta?

Moi. Näissä meidän kirjastoissamme pyörii jatkuvasti hauskoja opiskelijoita, joilla on noita monistepinoja l. prujuja. Lueskelevat niitä mielellään täällä meidän mukavissa tiloissamme. Varmaan monella tätä lukevalla on itselläkin kokemusta prujuista 🙂

Monisteiden lähde on monesti joko PDF-tiedosto (esim. Nellin kautta) tai kirja. Jälkimmäisessä tapauksessa opiskelijoilla on tapana, että yksi käy lainaamassa kirjan kirjastosta ja tekee ärsyttävän, sivujen kääntelyä edellyttävän työn ja kopioi kirjasta tarvittavat osat monisteiksi. Seuraavilla on helpompaa, sillä kopiokoneeseen voi laittaa lajittelijaan koko pinon jonka ensimmäinen opiskelukaveri on väkertänyt. Sitten painaa vaan vihreää nappia ja antaa kopiokoneen tehdä se kaikkein kaunein jonka se osaa, eli kopioida niin maan pirusti.

Monet modernit kopiokoneethan toimivat myös skannereina, tuottaen PDF-tiedoston USB-tikulle. Ja e-kirjan lukijahan ymmärtää ihan mukavasti näitä PDF-tiedostoja.

Onko teidän kirjastossanne sellaisia kopiokoneita, jotka toimivat myös skannereina? Tiedättekö onko teillä opastettu asiakkaita tällaiseen PDF:ksi skannaamiseen ja tiedättekö toimivatko asiakkaat jo näin?

Tuleeko mieleen kommentteja tällaisesta kirjastopalvelusta?

Kokeilin itse seuraavalla työkaluvalikoimalla:

  • Toshiba eStudio 2820c -kopiokone
  • microSD -muistikortti
  • microSD→USB -adapteri
  • microSD→SD -adapteri
  • Sony PRS-650 e-kirjan lukija
  • William Miller, Rita M. Pellen: Adapting to e-books -kirja (Routledge, 2009, ISBN 978-0-415-48378-0)

Toimii hienosti, minulta saa vaikka sähköpostitse tuon pikaisesti tekaisemani PDF-tiedoston jos haluaa nähdä sen mutta ei jaksa itse kokeilla (ILL=inter-librarian loan).

Valitettavasti tuolle Sonylle ei pysty skannaamaan suoraan, eli pitää käyttää USB-tikkua. Itse käytän tällaista pientä, kameroista ja kännyköistä tuttua microSD -korttia, jonka voi erilaisilla adaptereilla kytkeä sekä kopiokoneeseen (USB:llä) että e-kirjan lukijaan (SD). Tämä voi olla hyväkin juttu, jotta asiakkaiden tiedostot eivät tallennu laitteelle, vaan pysyvät muistikortilla. Voivat sitten käyttää sitä eri laitteissa tai tehdä sillä mitä lystäävät.

Tässä olisi valmiiseen kirjastopalveluun kaikki tarvittava, eli selvä asiakasasegmentti, kysyntää (juttelin juuri muutaman asiakkaan kanssa täällä Turun kaupunginkirjastossa, 3/4 oli heti kiinnostuneita), olemassaoleva prosessi ja käytänteet, tuotantomalli ja -työkalut sekä lukulaitteet. Saataisi noi e-kirjan lukijatkin tuotantokäyttöön, kun sitä jo odoteltua suomenkielistä kaunokirjallisuutta ei ole vielä(kään) ostettavissa. Voitaisi ohittaa samalla koko bibliofiilien ylläpitämä ”kyllä se media (eli vasinkannahan väliin sidottu/nidottu läjä selluloosalärpäkkeitä) on sentään tärkeä, ei niinkään se sisältö” kun noihin prujuihin ei kyllä kukaan ihan oikeasti ole kiintynyt: eivät haisekaan sillälailla hyvälle kuin Oikea Kirja 😉 Prujut ovat massatuotettua käyttötavaraa (kuten suurin osa kirjoistakin) ja borneolaisen sademetsän haaskuuta. Prujujen käytön kehittämiseen me kirjastolaiset voitaisi ehkä yrittää panostaa ilman älytöntä tunteilua. Ei tunnu onnistuvan meiltä näiden ns. ”e-kirjojen” suhteen.

WikiRakkautta

Wiki+sydän=wikirakkaus

Tee muokkauksia, älä sotaa

AVO-kurssin viides viikko käsittelee Wikipediaa ja Wikimediaa. Lähdeaineistosta Dirk Riehlen tekemä haastattelu How and Why Wikipedia Works: An Interview with Angela Beesley, Elisabeth Bauer, and Kizu Naoko osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi, vaikka yleensä en jostain syystä tykkää lukea haastatteluja. Se toi aika hyvin esiin sen, että eri kieliset Wikipediat (ja muut Wikimedian hankkeet) ovat sangen autonomisia. Ne ovat tietenkin lähtökohtaisesti samanlaisia, mutta käytänteissä ja toiminnassa on merkittäviäkin eroja.

Tapaan toisinaan roikottelemaan Wikipediaan liittyvillä IRC-kanavilla, ihan yleisen urkkimisen vuoksi vaikka en varsinaiseen Wikipedia-työhön olekaan osallistunut kuin muutamalla pienen pienellä muokkauksella kauan aikaa sitten. Haluaisin seurata viikottaista Wikipedia Signpost -sanomalehteä sekä mitä metassa tapahtuu, mutta valitettavasti tuo käytännössä aina jää.

Wikipedia, ja yleensäkin Wikimedian hankkeet kuitenkin kiinnostavat minua silkan hulluutensa vuoksi ja siksi että ne uudelleenmäärittelevät tiedon muodostamisen ja tiedon muodostamisen organisoinnin tapoja. Kirjastolaisen on vaikea olla kiinnostumatta tällaisista hankkeista. Yhdessä Matti Lassilan kanssa kasaamamme ja vetämämme 23 asiaa -verkkokurssin aineistossa käsitelläänkin Wikipediasta ja wikejä yleensäkin.

Wikipedialla on monia etuja moniin muihin tiedonlähteisiin verrattuna. Sanakirjamainen neutral point of view, itsekritiikki ja käyttäjälle osoitetut varoituket, mahdolliuus tarkastella sisällöntuotannon prosessia ja niin edelleen. Käyttöliittymäkin on yhteinen, ja tämä helpottaa käyttöä huomattavasti. Normaalistihan joka webbisivustolla on oma käyttöliittymä, joka mukailee tai ei mukaile netin yleisiä konventioita. Wikipedian käyttö on ihan vaan todella mukavaa ja helppoa. Periaatteessa Wikipedia-artikkelit voidaankin nähdä omein lähteidensä yhdenmukaisena tiivistelmänä. Aiemmin oli muuten sellainen hakukone kuin Wikiseek, joka kohdistui ainoastaan Wikipediaan sekä sen suoraan linkkaamiin sivustoihin. Aivan mahtava idea hakukoneeksi!! Sääli että sille kävi jotain.

Google Maps for Mobile

Muutenkin pitäisi itse käyttää Wikipediaa jotenkin monipuolisemmin, nyt saavun sinne lähinnä Google-hauilla tai suoraan urlilla (jonka muodon olen oppinut ulkoa) ja käytän harvoin sanakirjan omia tiedonjäsentelymuotoja (etusivu, kategoriat, ”mikä linkkaa tänne” jne). Artikkeleiden keskustelusivuja silmäilen melko usein, etenkin jos aihe on kiistanalainen tai muuten kuuma.

Wikipedian ulkoisia työkaluja ei niitäkään tule juurikaan hyödynnettyä, paitsi toisinaan Google Maps for Mobilen Wikipedia -layeria, joka näyttää omaa sijaintiani lähellä olevat artikkelit.

Tämän tehtävän myötä tutustumistamme aineistoista sai mielenkiintoa kiihoittavasti näkymää Wikimedian prosesseihin, erityisesti suositeltu sivu -käytäntöjä. Tänään suositeltuna sivuna näkyy olevan Benedictus XV.

Wikipedian lisäksi muut Wikimedia-hankkeet ovat aika heikosti tunnettuja, ainakin täällä Suomessa. Wiktionary, Wikimedia Commons ja tämän kurssin suojapaikka Wikiopisto ovat kaikki sangen harvoille tuttuja. Wikipedia sensijaan on niin tunnettu, että erilaisia -pedioita (esim. irvokas Possupedia.fi) on siinnyt kuin sieniä sateella. Lisäksi Wikipedia ja wiki -termejä käytetään melko vapaasti toistensa synonyymeinä. Muistan Jaikusta kun suomenkielinen Wikiversity (eli Wikiopisto) pyrki kohti virallista statusta ja edellytettyä käännöstä tehtiin talkoohommana.