Kimmo Tuominen esitti tänään aamupäivällä Kirjastovirkailijapäivillä 2010 hyvän havainnon, jonka oli tehnyt Pendolinossa aamulla. Junan vaunussa hän oli laskenut 15 läppäriä ja vain yhden kirjan. Tämä sinällään nyt ei ole uutinen kenellekään. Mutta Kimmo sanoi erittäin terävästi, että kannattaa miettiä minkälaisia ajatuksia herää sellaisen poliitikon (tai muun päättäjän) päässä, joka tekee saman havainnon läppärien suhteesta painotuotteisiin. Minkälaisen kuvan hän muodostaa suomalaisten lukukäyttäytymisestä ja kirjastojen vaikuttavuudesta?
Tätä kannattaa miettiä.
Esitän samalla toisen, samankaltaisen laskelman jonka tein IFLA 2010:n aikoihin käydessäni keskustelua kansainvälisten kollegoiden kanssa: millainen viesti kirjastoista mahtaa oikein välittyä kun toisaalta toitotamme olevamme elinikäisen oppimisen ammattilaisia ja olemme ottaneet suureksi missioksemme sen edistämisen (katso Kirjastolaki 2§). Toisaalta avoimesti tunnustamme, että meidän kirjastoammattilaisten oma skillset on tyystin vanhentunut ja kelpaamaton oikeastaan mihinkään hyödylliseen. Miten tähän tultiin, miten tämä oikein on mahdollista? Ja mitä tästä ajattelee vaikkapa lautakunta?
Suuri kiitos sekä Kimmolle mielenkiintoisesta katsauksesta aiheeseen (lähdeluettelolle olisi käyttöä) sekä myös mainiolle Ilkka Mäkiselle, joka luennoi kirjastojen työnjaon historiasta.
Riippumaton asiantuntija 