Itkutipaton tammikuu 2012

Tammikuu on yksinkertaisesti parempi ilman tämän näköisiä naamoja

Myös vuonna 2012 vietetään itkutipaton tammikuu. Tavanomainen työstä valittaminen lopetetaan yhden kuukauden ajaksi.

Jokaisella on oikeus olla joutumatta kuuntelemaan valittamista, whitetystä, urputusta ja loputonta paskan puhumista. Se myrkyttää. Se on töykeää ja tympeää. Se ei ratkaise ongelmiamme. Valittaminen on anti-pattern.Voimme valita toisin, voimme lopettaa valittamisen!

Anti-Pattern

Haastan kaikki mukaan! Levittäkää sanaa ja ilmoittautukaa Facebook-eventtiin. Viime vuonna 2011 pelkästään Fesessä ilmoittautui yli 500 ihmistä, jotka jättivät normivalittamisen kuukauden ajaksi. Tänä vuonna kieltäytyjiä saattaa olla enemmän. Siis puhukaa valittamisesta ja sen vaikutuksista kollegoidenne, kavereidenne, asiakkaidenne ja muiden kanssa.

Tiedän, että pystymme olemaan urputtamasta työasioista 1.1.2012 alkaen tammikuun loppuun asti. Jos olemme päättäväisiä, uskon että se voi osoittautua jopa suhteellisen helpoksi.

Itkutipaton tammikuu 2012!!

Sertifiointi menetelmäksi kirjastojen ohjaukseen

DINI-Zertifikat 2010 für Dokumenten- und Publikationsservices

Saksan reissulla juttelin KOBV:n aivan uskomattoman loistavien tyyppien kanssa (kuvittele maakunnallinen Kirjastot.fi). Tuli puheeksi, että Saksassa on Deutsche Initiative für Netzwerkinformation e. V. eli DINI -yhteenliittymä, jonka idea on seurata ja koordinoida kirjastojen verkkopalvelujen kehittämistä.

DINI on laatinut sertifikaatin julkaisuarkistoja (”repositorioita”) varten (yök PDF). Kriteerit ovat sangen laajat. Esimerkiksi arkistolla pitää olla kirjallinen tietoturvapolicy, metatieto pitää olla noudettavissa ulos arkistosta ilmaiseksi, sen tekninen toiminta pitää olla dokumentoitua, tietyt tukipalvelut pitää olla tarjolla aineistoa tallentaville henkilöille, sopimuksissa julkaisuarkistolle ei saa siirtyä ulossulkevia immateriaalioikeuksia, julkaisuarkiston tulee määritellä kullekin dokumentille pysyvä tunniste (esim. DOI tai urn:nbn), indeksointipolicy pitää olla olemassa, järjestelmän tulee käyttää saksalaista Dewey:n luokitusjärjestelmää. Myös tilastointia ja pitkäaikaissaatavuutta käsitellään.

Näiden vaatimusten lisäksi DINI-sertifikaatti listaa suosituksia, esimerkiksi julkaisuarkiston pitää tarjota tukea aineiston siteeraamisessa ja kursseja rakenteellisesta kirjoittamisesta.

DINI:n sivuilta löytyy tietenkin lista sertifikaatin laatimiseen osallistuneista asiantuntijoista sekä julkaisuarkistoista, jolle sertifikaatti on myönnetty.

Saksalaiset kollegat kertoivat, että DINI-sertifikaatti on Saksassa saanut niin arvokkaan aseman, että käytännössä kukaan ei halua perustaa arkistoa ilman kyseistä sertifikaattia. DINI-sertifikaattia pidetään arvokkaan laadun takeena.

Tässä mallissa on monta asiaa oikein.

Sertifiointi toteuttaa ”pehmeää valtaa”. Julkaisuarkisto saa tietenkin olla sellainen kuin sen pystyttäjä haluaa. Mutta markkinamekanismi ajaa kohti sertifioimista. Ja kun yhdellä on se, muut eivät halua olla huonompia. Myös itse sertifikaatti on kilpailuasetelmassa suhteessa muihin sertifikaatteihin.

Yleisesti ottaen tämän kaltainen vallankäyttö istuisi erittäin mainiosti suomalaiseen kirjastomaailman malliin, jossa kunnilla ja muilla kirjastojen katto-organisaatioilla on paljon autonomiaa. Tunnustetut toimijat, joilla ei ole todellista valtaa puuttua toisten asioihin, voisivat painostaa sertifiointijärjestelmällä. Alallamme sekä osaaminen että valta ovat erittäin hajallaan, sertifikaateilla osaamista voitaisi koota vallaksi nyt olemassa olevien valtaorganisaatiorajojen ylitse.

Tällaisina tunnustettuina toimijoina mieleen tulevat ainakin Kirjastot.fi, Kirjastot.fi Labs mahdollisesti yhteydessä muiden pohjoismaisten kirjasto-laboratorioiden kanssa, yleisten kirjastojen neuvosto YKN, IFLA, EBLIDA, Suomen kirjastoseura, Suomen tieteellinen kirjastoseura, Informaatiotutkimuksen yhdistys tai vaikkapa ns. nuorkirjastolaisporukka.

ELY-keskuksilla eikä Opetus- ja kulttuuriministeriölläkään ei paljoakaan valtaa pakottaa kuntien kirjastotoimintaa, mutta sertifioinnin kaltaista pehmeää valtaa voisi hyvinkin käyttää. Näenkin ministeriössä paraikaa laatimisen alla olevat laatusuositukset juuri sertifikaattina, vaikka ei niitä sellaisiksi kutsuta. Idea on kuitenkin sama: osoittaa mitkä kirjastot täyttävät tietyt laatusuositukset ja mitkä eivät. Samoin KDK:n ja KDK-yhteensopivuuden voi nähdä sertifikaattina. Yhteisluetteloa rakennettaessa tulee laadittua edellytykset siihen liittymiselle ja näin yhteisluetteloon mukaan kelpaaminen on aineistotietokannan laadun tunnustus.

Sertifiointia voisi tehdä mitä erilaisimmin kriteerein. Esimerkiksi nuorkirjastolaisporukalla voitaisi lanseerata sertifikaatti vaikkapa henkilökunnan vaihtuvuuden perusteella; arviointia voisi tehdä johtoportaan liikkuvuuden sekä rekrytoinnin kannalta. YKN voisi ylläpitää linjakuria eväämällä sellaisilta jäseniltään sertifikaatin, jotka toimivat YKN:n yhteisen strategian vastaisesti. Kirjastot.fi voisi sertifioida kirjastojen verkkopalveluja ja alamme opiskelijat voisivat arvioida organisaatioita, joissa tekevät harjoittelujaan.

HelMet on yhä enemmän 2.0

HelMet

Lienettekö huomanneet, että pääkaupunkiseudun yleisten kirjastojen näyttöluettelo sallii nykyään arvioiden kirjoittamisen? Sitä en osaa sanoa aikooko kirjasto tarjota itse kirjallisuusarvioita niitä tuottamalla tai hankkimalla julkaisuoikeuksia ammattilaisten laatimiin kirja-arvioihin vai onko tarkoitus että vain loppukäyttäjät (siis ihmiset) laativat niitä.

Jokatapauksessa asiakkaille arvion kirjoittaminen onnistuu kirjautumalla normaalisti kirjastokortin numerolla sekä siihen liittyvällä pin-koodilla. Teoksen saatavuustietojen alapuolelta, käyttäjien antamien tähtien vierestä löytyy nappi ”kirjoita arviointi”.

Muita, vastaavia palveluja on sekä käytössä että vireillä pilvin pimein ja niitä onkin kirjastoalalla kaipailtu jo vuosia. Tai ainakin jotkut ovat kaipailleet, minä mukaan lukien.

Kotimaiset kirjastomarkkinat itseensä käytännössä kokonaan integroinut Axiell myy Arena -palvelua ja se on käytössä jo Hämeenlinnassa ja tulossa mm. Tampereelle. Axiellin Arenalle kilpailija on ruotsalaisen Teknikhusetin CS Library. CS Libraryn hatussa on sulka mm. Tukholman kaupunginkirjaston verkkosivu-uudistuksesta. Molemmat ovat varsinaisen kirjastojärjestelmän sekä niiden perinteisen ankeiden webbisivustojen päällä/rinnalla pyöriviä, rikkaampia sivustoja. Tällaisista ohjelmistoista puhutaan discovery interfacena.

Saatavilla on jo vuosia ollut ”kirjasto 2.0” -tuotteita, joista suuri osa on saatavilla myös ilmaiseksi (lähdekoodeineen) ja heti käyttöönotettavissa. Näistä mainittakoot SOPAC, XC, VuFind sekä Blacklight. Suomalaiset yleiset, akateemiset tai erikoiskirjastot eivät kuitenkaan ole halunneet alkaa ottamaan käyttöön mitään näistä, vaan ovat odottaneet perinteisten järjestelmäntoimittajiensa tarjoavan jotain tuotetta. Pääkaupunkiseudun järjestelmäntoimittaja Innovative onkin koonnut ns. ”kirjasto 2.0” -ominaisuuksia Encore -tuotteeseensa (jota ei ainakaan toistaiseksi ole hankittu HelMet-alueelle) ja Axiell on siis kehitellyt Arenaa omien kirjastojärjestelmiensä päälle.

CS Library, kuten suurin osa avoimen lähdekoodin ilmaisista, itseasennettavista discovery interfaceista väittävät olevansa alla kehräävästä kirjastojärjestelmästä (melko) riippumattomia. Harvat avoimen lähdekoodin ohjelmistoista kuitenkaan tukevat suomalaisissa yleisissä kirjastoissa käytettäviä kirjastojärjestelmiä, eli Origoa ja PallasProta (jotka olivat siis ATP:n ja Tiedon tuotteita ennenkuin Axiell osti molemmat). Tuen rakentaminen Origoa, PallasProta ja muita kirjastojärjestelmiä varten avoimen lähdekoodin ratkaisuihin ei kuitenkaan olisi suurikaan työ ja kerralla saataisi mukaan suurensuuri joukko suomalaisia yleisiä kirjastoja. Tämä olisi järkevää hoitaa keskitettynä ostopalveluna. Milleniumia sensijaan tukee suuri osa näistä ratkaisuista.

Asiaa monimutkaistaa sinänsä hyvä pyrkimys siihen, ettei kirjastojen mustasukkaisesti vartioiman bibliografisen metatiedon ympärille muodostuva lisätieto (esim. arvostelut, käyttötilastot jne) sirpaloituisi moneen paikkaan. Suomi on liian pieni käyttäjäkunta hajautumaan alueellisiin kirjasto 2.0-palveluihin, eikä maantieteellinen alue kuitenkaan ole internetissä kovinkaan relevanttia. Kuvitelkaa että jokaisella maailman kunnalla olisi oma Facebook yhden yhteisen Facebookin sijasta. Ei toimi. Kirjastoalalla puhutaan sensijaan yhden laarin mallista.

Kirjasampo pyrkii olemaan se laari. Lisäksi se mullistaa kaiken mistä kirjastojen metatietotyössä on kyse. Tässä vaiheessa on kuitenkin erittäin epäselvää miten Kirjasampo yhtyy kirjastojen verkkopalveluihin (terveisiä sinnepäin, että plsplspls miettikää jonkinlaiset liittymät Origoon, PallasProhon ja HelMetiin, osana pr-työtä kirjastoille. välivaiheena). Lisäksi Kirjasampo rajautuu kaunokirjallisuuteen joten tietokirjallisuuteen, musiikkiin ja kävelysauvoihin liittyvä metatieto on ratkaistava jotenkin muuten.

Vaarana on, että arvostelupalvelut keräävät tietoa suljettuihin siiloihin. Mielestäni siilot ja ”2.0” ovat keskenään tyystin epäyhteensopivat käsitteet. En tunne CS Libraryn tuotetta tarkasti, mutta ainakin mainostavat ohjelmointirajapintaansa (API) kovasti. Ehkä se ei ole siilo ja ehkä Axiell Arena ei ole siilo. Nykyiset HelMetin arvostelut muodostavat siilon ja marginalisoivat 4 miljoonaa suomalaista. Kirjastolaisille tuttuja yhteystyön muotoja ovat MARC, z39.50 ja kopioluettelointi. Teoksia kuvailevien MARC-tietueiden lisäksi kaikki muutkin kirjastojen tietotuotteet on rakennettava saman periaatteen, eli yhteiskäyttöisyyden ja verkostomaisuuden mukaisesti. Mutta tietenkin vielä paremmin kuin 25 vuotta sitten!

Oikean kirjastomaailman ulkopuolelta käyttäjäarvioita ja muita kirjasto 2.0 -ominaisuuksia löytyy esim. LibraryThingistä, Amazonista ja Google – tyylilleen uskollisensa – haravoi arvioita ja viitteitä verkosta koneellisesti Google Book Searchiin. Nämä kolme palvelua konseptoivat kirjastoa aivan eri lähtökohdista kuin perinteiset, institutionalisoidut kirjasto-organisaatiot (tai no, monet kirjastoinstituutiot ml. yleinen kirjastolaitos ovat oikeastaan aika lyhyt välivaihe kirjastojen historiassa). Amazonin ja Googlen kanssa ns. oikeiilla kirjastoilla ei ole oikeastaan minkäänlaista vuorovaikutussuhdetta, LT on onneksi aktiivinen toimija kirjastojen suuntaan.

Todella sekava kirjoitus, mutta sekava on kirjastojen verkkopalvelujen tilannekin. Tilannetta pyrkii valottamaan Kirjastojärjestelmät nyt! -raportti sekä Yleisten kirjastojen neuvoston verkkostrategia. Muutama selvä linjaus on olemassa (esim. mainittu yhden laarin malli) ja riittävästi teknisiä avaimia sekä kansainvälistä yhteistyökumppaneita (eli tanskalaisia) olisi tarjolla kuten Antti innostavasti kirjoittaa. Taustalla kuitenkin häämöttää toisaalta järjestelmätoimittajien tuotteet (Axiell Arena, CS Library) joilla kaikesta tästä murehtiminen voidaan ulkoistaa ja toisaalta Suuri Yhteisluettelo, Joka Tulee Ratkaisemaan Kaikki Ongelmat. Joten ehkä nyt ei kannata hätiköidä (lue: kannattaa olla tekemättä mitään, yhtikäs mitään). Ja toisaalta–yleisten kirjastojen keskuskirjaston (Helsingin kaupunginkirjasto) sekä sen seudullisten kumppanien (Espoo, Vantaa, Kauniainen) lähteminen oman laarin rakentamiseen on signaali muille noin 350:lle kirjastolle siitä halutaanko sittenkään hakeutua kohti yhteisiä verkkopalveluratkaisuja vai ei.

Kirjastot ubiikkiyhteiskunnassa

Kirjastot ubiikkiyhteiskunnassa -seminaari

Sellon kirjastossa ubiikkiyhteiskuntaa ja kirjasto käsittelevässä tapahtumassa

Espoon Sellon kirjasto järjesti tänään ubiikkiyhteiskuntaa ja kirjastja käsittelevän pienen seminaarin. Tilaisuus oli kirjastolaisille, ja jatkoa kahdelle aiemmalle , yleisölle suunnatulle tapahtumalle. Puhujina olivat aiemmin mm. J.J. Kasvi ja vielä kolmas yleisötilaisuus on tiedossa joskus tulevaisuudessa.

Pyöräilymatka Helsingistä Leppävaaraan sujui mukavasti tämän ja tämän ryydittämänä. Tarvitseeko tätä sanoa, pyöräilyhän on aina mukavaa 🙂

Puhujina tapahtumassa olivat Tuija Aalto YLEltä, Jaakko Sannemann Entressen kirjastosta Espoosta sekä Päivikki Karhula Eduskunnan kirjastosta. Tuijan puheenvuoro käsitteli YLEn sosiaalisen median strategiaa ja muita YLEn ja mediakentän tuulia, Jaakon erittäin puhutteleva puheenvuoro käsitteli subjektiivista ja henkilökohtaista kokemusta sekä kirjastosta että kirjastolaisuudesta sosiaalisen median äärellä ja Päivikki pelotteli meitä toimittamassaan Paratiisi vai panoption -kirjassa (Eduskunnan kirjaston selvityksiä, ISBN 978-951-53-3054-0, 2008, myös interwebissä) julkaistun artikkelinsa pohjalta laaditulla, kriittisellä ubiikkiyhteiskunnan laajenevan valvonnan mahdollisuuksia esittelevällä puheenvuorollaan.

Raposin, eli selostin (; Tuijan, Jaakon ja Päivikin valmistellut puheenvuorot Qaikun #seminaarikannuun. Seminaarikannussa onkin tänään ollut todella kova vilinä menossa olevan MindTrek -tapahtuman johdosta; tämän kirjoitettuani lieneekin syytä tarkastella mitä sieltä qaikuu tänne internetin puolelle.

Tuija naksi hieman kuvia, itse nappasin vain yhden fotoshootoutin 🙂 Lisäksi tapahtuma videoitiin, videot ovat kuulemma tiedossa nettiin jossain vaiheessa. Ilmoittelen mitä asialle kuuluu ku on ajankohtaista.

Noista ylläolevista rapo-linkeistä sekä esitysgrafiikoista suunnilleen selviää mistä oli kysymys, mutta varsinaisesti ubiikkijutuista puhui vain Karhula. Valmisteltujen puheenvuorojen jälkeisissä pulinaryhmissäkään ei varsinaisesti puhuttu niistä, vaan yleisemmin kirjaston tulevaisuudesta, ja pitkälti uhkien kautta. Ala on edelleen selvästi kriisissä. Yleisesti ottaen vapaa kolmisenkymmentä kirjastolaista olivat huolissaan tietenkin e-kirjoista (jotka olivat tulleet voimakkaasti esiin aiemmassa yleisötilaisuudessakin), suomalaisten lukuinnosta, Googlen dominanssista tiedonhaun välineenä sekä tietenkin kirjastojen ja kirjastolaisten merkityksestä tiedon ja elämysten välittäjinä ja tuottajina myös tulevaisuudessa. Lisäksi puhuttiin kirjastotilasta ja siitä miten kirjastoissa jatkuvasti kertyvä data esim. lainaustapahtumista saataisi käyttöön. Sehän olisi esimerkiksi kokoelmatyön ohjauksessa tai palveluja kehittäessä aivan keskeistä tietoa, mutta toistaiseksi sitä ei ole ollut kiinnostunut juuri kukaan. Kiusallista.

YLEn strategia on hyvän kuuloinen. Erinomaisena nostona se, että jokaisen YLEläisen oikeutta näkyä sosiaalisessa webissä ammattiroolissa tuodaan esiin. Sosiaalinen media ei ole vain viestintäosaston heiniä. Heillähän on tietenkin talo täynnä itsetietoisia toimittajia, jotka ovat todella tottuneet julkaisemaan ja eivät helposti ota vastaan mitään ohjeita miten sitä julkaisua pitäisi tehdä. Kirjastoissahan tilanne on aivan päinvastainen, kirjastolaiset nimenomaan eivät julkaise juuri mitään, eli kaikki julkaisutoiminta on uutta.

Keskustelu oli todella elinvoimaista ja aktiivista, kiva olla mukana kun puhujilla riittää kosolti näkemystä ja laajaa tietoa 🙂 Kiitos kaikille mukaville kollegoille sekä tietenkin etityisesti puhujille sekä järjestäjätaholle eli Sellon kirjastolle 🙂 Hyvisten kokoontuminen.