Paneeli menossa
Viime viikon torstaina pidettiin ns. nuorkirjastolaisten toimesta koolle kutsuttu tapahtuma Turussa. Tapahtuma edelsi Turun kirjamessuja ja pidettiin Turun messukeskuksessa. Paikalla oli puhumassa kymmenkunta henkilöä ja yleisöä oli oikein kiitettävästi, varmaan seitsemisenkymmentä. En ole nähnyt osallistujalistaa, mutta alan opiskelijoita lienee ollut neljännes tai kolmannes. Ainakin Turun AMK:n opiskelijoita oli paikalla. Tästä olen todella iloinen, koska mielestäni alan opiskelijat ovat alallamme melko näkymätöntä joukkoa. Jonkinlaista karjaa, jota sillointällöin tupsahtaa harjoittelemaa työelämään :^)
Listaan tässä mieleeni päällimmäisiksi jääneet teemat joita tuolla käsiteltiin ja jotka muodossa tai toisessa esiintyivät useissa puheenvuoroissa ja kommenteissa.
Ensinnäkin puhuttiin paljon siitä, että on epäselvää ja suorastaan kyseenalaista, onko nykyinen kirjastoalan koulutus relevanttia ja ovatko sitä nyt opiskelevat ihmiset kilpailukykyyisiä työmarkkinoilla vaikkapa 10 vuoden päästä. Tähän ei voine antaa muuta varmaa vastausta kuin että luultavasti eivät ole. Tilanne on sama muissakin ammattiopinnoissa. Tilanne on myös sama kuin 10 vuotta sitten; silloin suoritetut kirjastoalan opinnot ovat nykyään roskaa, jos kehittyminen on koulun papereiden käpälään saamisen jälkeen tukahtunut. Minusta vaikuttaa siltä, että alalla vihjaillaan näin tapahtuneen. Mene tiedä, mutta esim. IFLAssa todettiin monissa eri yhteyksissä etteivät kirjastoammattilaiset ole yhteiskunnassa ns. kärryillä. Tällä viitattanen pitkälti järjestelmäajattelun puutteeseen sekä tietoteknisiin valmiuksiin ja tästä olen toki samaa mieltä.
Mielenkiintoinen IFLAssa mieleeni syöpynyt kysymys onkin, että miten ihmeessä on mahdollista, että nimenomaan elinikäistä oppimista toitottavien kirjastoammattilaisten oma skillset on vanhentunut? Pitäisikö tällaisiä tyyppejä kuunnella ja ottaa vakavasti, ja millaista viestiä tämä yhtälö kirjastoista ulospäin edes välittää?
Kirjastoammatillisten opintojen sisällöstä siis keskusteltiin. Niitähän pohditaan sekä ministeriössä että Suomen kirjastoseuran toimesta ja opinahjot miettivät asiaa myös omilla tahoilaan. Opintojemme sisältö on ikuisuusaihe, ja hyvä niin. Turussa äänessä olleet kaipasivat alalle markkinointi- sekä vuorovaikutusosaamista sekä asiakaslähtöisyyttä jo opintovaiheessa.
Henkilöstöhallinnosta oli mielenkiintoinen puheenvuoro, se on aivan keskeinen ja ikuisesti jatkuva prosessi missä tahansa organisaatiossa. Kirjastot ovat sikäli outoja paikkoja, että pitkiä uria pidetään sekä ihanteena että jopa oikeutena. Kun jalka on kerran saatu oven väliin, on tiedossa pitkä ja kapea leipä. Tämä ei ole organisaation (ja edelleen Suomen kansan etu) etu, sillä kerran tehtyjä henkilöstönvalintavirheitä joutuu sietämään sinne eläkeikään asti. Toisaalta pätkätöissä roikottaminen ei ole ratkaisu sekään. Kirjastojen työvoimapolitiikkaan liittyy myös kimuranttia kunnallispolitiikkaa, mikäli kunnanisät/-emät haluavat kiertää voimassa olevia lakeja.
Ihmiset ajautuvat tehtävistä toisiin alan sisällä, vaikka on selvää ettei esim. immateriaalioikeusjuridiikkaa, äänitysstudiotyöskentelyä, johtamista, videotuotantoa, grafiikan tekoa, nuorisotyötä voi oppia oman työn ohessa tai edes kurssittautumalla. Ne ovat ihan oikeita ammatteja ja kirjaston pitäisi myös teetättää näitä tehtäviä ammattilaisilla. Kirjastolaiset ovat monissa tehtävissään epäammattimaisia amatöörejä, ja tämä tilanne on kestämätön demokratian ja hyvän hallintotavan kannalta sekä tietenkin tehokkuuden kannalta.
Omassa puheenvuorossani esitin lyhyesti havaintoni, ettei ns. sukupolvien välinen digikuilu ole vuonna 2010 jotain, joka erottaa ammattilaiset nuorista asiakkaistamme. Digitaalisuus ja digitaalinen kulttuuri ovat jo niin vanha juttu, että ne leikkaavat omaa alaamme ja ammattikuntaamme. Nintendo tuli Suomeen noin vuonna 1982, ja tuona vuonna syntyneet ihmiset ovat nyt 28, eli valmistuneet jo informaatiotutkimusopinnoistaan. Heidän lapsensa ovat ehkä koulussa ja he ovat itse jo syvällä kirjastoammatissa. Vastaavia laskelmia voi esittää muista usein viitatuista kiinnekohdista, esim. Commodore C=64 toi mikrotietokoneet keskiluokkaisiin koteihin suunnilleen vuonna 1985, WWW 1995, Google 1998. Mitä tämä tarkoittaa kirjastojen kannalta? Esitin yleisölle vaatimuksen, että muutamme välittömästi puhetapojamme vastaamaan tätä tosiasiaa. Katsotaan toimiiko.
Päivästä jäi ihan hyvä fiilis sikäli, että kollegoita nyt on yleensäkin aina hauska tavata. Murut <3. Mutta sitä en osaa sanoa miten perjantai 01.10.2010 on perustavanlaatuisesti erilainen päivä kuin torstai 30.09.2010. Mikä muuttui? En tiedä. Oliko tätä lukevat paikalla? Minna ainakin oli, kiitos raportistasi Digital natives ja kirjaston tulevaisuus – Nuorkirjastolaiset provosoivat keskustelua Turussa. Nuorkirjastolaisilta on penätty tahtotilan kuvailua ja toisekseen jonkinlaista toimintaohjelmaa. Se on tekeillä. Muuttaako se jotain, ovatko muut julkaisut (tietoteokset, strategiat, visiot, tahtotilat, pamfletit) muuttaneet jotain?
Vielä erityiskiitos opiskelijoille että olitte paikalla. Me vanhat naamat luomme ne ongelmat, joiden kanssa te joudutte vielä kamppailemaan. Ääni kuuluville ja ottakaa hyviä sivuaineita. Löytäkää itsestänne kirjastoeetos ja pyrkikää sen toteuttamiseen keinolla millä hyvänsä. Nämä olemassaolevat organisaatiot ovat eräitä työkaluja joita edeltäjämme, me ja te voimme käyttää tuon eetoksen toteuttamiseen. Mä pidän teistä ja luotan teihin.
Riippumaton asiantuntija 