Nimenomaan yleinen kirjasto

On muuten tosi vaikea keksiä kuvituskuvaa tähän kirjoitukseen. Tällaisissa tapauksissa valitsen yleensä kissoja. Tämä on yleinen, tyypillinen kissa, ei-mikään-erityinen -kissa. Ja siksi: kaikki kissat. Ja valokuvakin on lisensointu yleiseen käyttöön.

Mahtava suomenkielinen käsite tämä yleinen kirjasto. Siis ei julkinen kirjasto (public library), eikä kaupunginkirjasto (city library).

Yleinen kirjasto on toki myös julkinen – siis julkisen sektorin piirissä (toki on olemassa muutakin julkisuutta) – ja tyypillisesti myös kaupunginkirjasto (tai kunnan-), sillä viime aikoina on ollut tapana että kaupunkien/kuntien erityinen virasto tuottaa julkista kirjastoa.

Mutta yleinen on paljon suurempaa; se on myös yleinen merkityksessä geneerinenyleisluontoinen, yleinen merkityksessä universaali ja yleinen merkityksessä tavanomainen, arkipäiväinen.

Kukahan tän on keksinyt? Hieno homma.

Mainokset

YLE Politiikkaradio: Kuinka kulttuuria pitäisi tukea?

YLE Politiikkaradio 20.12.2010

Kuunnelkaapa tämä YLEn Politiikkaradio 20.12.2010, otsikolla Kuinka kulttuuria pitäisi tukea?. Mittaa 54 minuuttia. Rautaa niistä jokainen.

Politiikkaradion vuoden viimeisessä ajakohtaiskeskustelussa oli aiheena kulttuuripolitiikka. Pitäisikö kulttuurin tukemismalleja uudistaa? Voisiko yritysmaailmasta saada vinkkejä kulttuuriin? Vieraina olivat toimitusjohtajat Cay Sevón Turku 2011-säätiöstä, Matti A. Holopainen Suomen Teatterit ry:stä sekä Raoul Grünstein Kulttuuritehdas Korjaamosta. Lähetykseen osallistuivat myös kulttuuriministeri Stefan Wallin ja Helsingin kulttuurikeskuksen suunnittelija Ari Tolvanen. Toimittajana on Kaisla Pehkonen.

Yksityistämisestä, läpinäkyvyydestä, yhteiskunnallisesta yrittämisestä, säätiöittämisestä, valtioavustusten korvamerkinnästä, joiden kuntien tavasta siirtää kirjastoille ja yleisemminkin kulttuuripalveluille tarkoitettuja fyrkkiä muihin käyttöihin, innovatiivisuudesta, kilpailusta, Kultuuritehdas Korjaamosta, kansanliikkeistä, markkinoista, tehokkuudesta, aluepolitiikasta, asiakaslähtöisyydestä jne.

Kirjastoalalla askelia on otettu Suomessakin tilaaja-tuottaja -mallissa ja pidemmälle vietynä Ruotsin Nackassa, kuten Löykkiön kirjastossa tapahtuu -blogissa kirjoitettiin otsikolla Kirjasto myytävänä.

YLEn Politiikkaradion arkistö löytyy Areensta ja RSS täältä.

Internetin kulttuurinen omaksuminen Suomessa

Eilinen tenttivastaukseni internetin kulttuurisesta omaksumisesta Suomessa. Erittäin laadukasta tekstiä, tästä sietää olla ylpeä. Hyvä minä.

Porin kirjastossa tenttimässä Turun yliopiston, Porissa sijaitsevan digitaalisen kulttuurintutkimuksen laitoksen Turussa pidettyjä luentoja. Tentti tietenkin internetissä. Jep :*)

Ketkä henkilöt ja mitkä henkilöryhmät ovat myötävaikuttaneet Internetin  kulttuuriseen omaksumiseen? Vertaile kirjan eri lukuja.

Kirjan Funetista Facebookiin–Internetin kulttuurihistoria viimeisessä artikkelissa Jaakko Suominen kirjoittaa otsikolla Netti–Kultuurisesti omaksuttu? siitä, miten internet on suomalaisten elämään sulautunut. Netin, tai yleistettäen minkä tahansa ilmiön omaksumisesta Suominen summaa:

(Netin) kulttuurinen omaksuminen näyttäytyy arjen muuttuneina toimintatapoina ja niihin liityvinä tarinoina sekä pohdintoina työpaikoilla, koulutuksessa, harrastuksissa tai vaikkapa teknologian kehitystehtävissä.

Suominen rohkaisee lukijaa itse miettimään muuttunutta ajan- ja rahankäyttöään tavoilla, joihin internet ja sen omaksuminen on tavalla tai toisella vaikuttanut. Kirjasta hän toteaa, että

Tässä teoksessa on osoitettu, että Internet on omaksuttu osaksi jokapäiväistä elämää käyttäjien, teknologian ja institutionalisoitujen puhetapojen vuorovaikutuksessa.

Kokonaisuudessaan kirja kuvaa suomalaisten kasvutarinan internetin rakentuessa. Alkuaikoina, digitaalisen tietoyhteiskunnan alkuaikoina ennen varsinaista internetiä keskeinen rooli oli korkeakouluissa ja niissä tehdyissä hankkeissa. Niissä luotiin tietynlaista perustaa tietokoneiden tuloon akateemiseen maailmaan ja liikemaailmaan. Näitä perusteita luotiin sotien jälkeen 60- ja 70-luvuilla ja jo 50-luvun puolella. Näitä varhaisvaiheita luettelee Petri Saarikoski artikkelissaan Verkonpunontaa–tietoverkkojen esihistoria ja Suomi. Alkuaikojen ATK- ja tietoliikenneverkkohankkeet olivat kokeiluluontoisia, usein Otaniemen tai teleoperaattoreiden laboratoriossa tehtyjä.

Varsinainen tietokoneiden kulttuurinen omaksuminen suomalaiseen kulttuuriin alkoi kotimikrojen aikaan 80-luvulla, jolloin halpoja, ohjelmoitavia tietokoneita alettiin hankkia keskiluokkaisiin koteihin, ja niihin pääsivät käsiksi myös lapset. Tietokone oli näin muuttamassa asiallisesta ja pelottavasta työkoneesta koteihin, muun kodin elektroniikan luo. Noihin aikoihin tietokone kytkettiin juurikin televisioon, jolle oli jo muodostunut keskeinen rooli perhe-elämässä.

Suomi oli näihin aikoihin rakennemuutosten kourissa; väki muutti kaupunkeihin ja teollisuuskaan ei enää ollut ensisensä. Jo 1970-luvun lopulla käynnisteltiin tietoyhteiskuntahankkeita, joilla kaavailtiin Suomen rakentamista informaatio- ja palveluyhteiskunnaksi. Informaatioteknologian kouluttamiseen panostettiin, ja Suomeen alettiin tehtailemaan uudenlaisten insinöörien joukkoa.

Tietoverkkoihin kotimikroilla päästin myöhemmin, ja tällöin aivan keskeisessä asemassa olivat BBS-järjestelmät eli “purkit”. Näissä tietokoneharrastajat sekä muutkin kiinnostuneet keskustelivat, vaihtelivat tiedostoja ja pelasivat verkkopelejäkin.

Varsinaisesta internetistä nykyään ymmärtämässämme muodossa ei näihin aikoihin vielä kuultu, mutta kansainvälisyyden makuun päästiin korkeakoulujen keskustelupalstojen kautta, jonne haettiin valikoituja palstoja maailmalta. Vastaavasti myös joidenkin BBS-järjestelmien kautta alkoi olla pääsyä kansainvälisiin keskusteluihin. Näiden tuomisessa Suomeen olivat siis keskeisessä asemassa korkeakoulujen opiskelijat ja henkilökunta sekä ahkerat ja uteliaat tietokoneharrastajat.

Harrastelehdillä oli tärkeä merkitys tiedon levittämisessä ja jotkut noiden aikojen lehdistä ovat edelleen voimissaan, merkittävimpänä näistä MikroBitti. Sen sivuilta alkoi löytymään “modemistien” juttuja enenevissä määrin 1980-luvun loppua kohti, ja langoilla roikkuminen alkoi avautua tietokoneharrastajille laajemminkin. Purkkien määrä kasvoi.

Petri Saarikosken ensimmäinen artikkeli käsittelee tietoyhteiskunnan rakentumista enemmänkin harrastustoimintana ja Suomi näyttäytyy pellepelottomien ja robinhoodien maana. Saarikosken toinen artikkeli Visio–Maailmantelevisiosta tiedon valtatielle kuvaa systemaattisempaa tietoyhteiskunnan rakentamista vuosituhannen loppua lähestyttäessä. Tänä aikana on aika niittää sitä insinööriviljaa, joka 10-15 vuotta aiemmin oli kylvetty tietotekniikan tietoliikenneteknologian koulutukseen satsaamalla.

Potti räjähti lopullisesti kun World Wide Web (WWW, myös W3) alkoi spontaanisti muodostumaan 1990-luvun puolessavälissä. Ensimmäisenä sitä ihmeteltiin tietenkin korkeakouluissa, mutta modemistit sekä valtalehdistö olivat nopeasti ilmiön jäljillä. Jotain tietoyhteiskunnan näistä vaiheista kertoo sekin, että tuolloin jotkut purkki-aktiivit pelkäsivät “kasvottoman internetin” hajottavan sympaattisen ja sosiaalisen purkkiskenen. Pelko ei ollut aiheeton, ja näin sitten kävikin. Kun WWW:n innoittamat aloittelijat ja “nyypiöt” aalto toisensa jälkeen saapuivat internetiin, oli “Ikuinen syyskuu” alkanut. Toiset kyllä näkivät tämän Ikuisen syyskuun enemmänkin verkkodemokratian riemuvoittona. Ylisanoja ei tällöin säästelty ja lamasta kompuroiva pieni kansa kiri kohti uutta nousukautta ja uljasta vuosituhannen vaihdetta. Pääsy internetiin muodostui jopa jonkinlaiseksi oikeudeksi, jonka järjestämisen yleiset kirjastot ottivat osakseen.

Artikkelissaan Netti–kulttuurisesti omaksuttu? Jaakko Suominen kuvailee tarjouman (affordanssi) käsitteen. Tarjouma on tavallaan se todellinen tai kuviteltu mahdollisuushorisontti, jonka tietty ilmiö tai vaikka tuote avaavat. Käsitykset ilmiön – kuten internetin – tarjoamista mahdollisuuksista muovaavat sille keksittyä käyttöä. Käsitykset muodostuvat sosiaalisesti, ja niin muodostuu myös tarjouma. Valtamedialla on tarjouman masinoinnissa osansa, samoin kaunissanaisilla poliitikoilla ja erilaisilla selvityksillä ja tutkimuksilla, joilla on osoitettu suomalaisten jatkuvasti kasvava kiinnostus internetiä ja sen kulttuurista omaksumista kohtaan. ATK ja internet antoivat Nokia-maalle myös uuden kansallisen identiteetin.

Tietokonetta ja myös internetiä on perinteisesti ympäröinyt “hyödyllisyyden aura”, joka on jossain määrin siunannut niiden käyttöä tietyissä konteksteissa, esimerkiksi työpaikoilla vaikkei niillä aina mitään kovin tähdellistä olisikaan tehty. Tietokone, samoin kuin vanhat mobiilipuhelimet loivat asiallista kuvaa osaavasta, aikaansaavasta ja ennenkaikkea tärkeästä business-henkisestä ihmisestä. Työpaikoilla on tässä mielessä tärkeitä omaksumisprosessissa. Varsinaisia pelikonsoleita lukuunottamatta internetin kulttuurista omaksumista on leimannut päällimmäisenä asiallisuus; viihde-, harrastus- ja häiriökäyttö on kulkenut sen siivellä. Tällainen tekno-optimistinen kuva on ollut edellytys laajalle omaksumiselle.

Nykyään tilanne on tietenkin jo melko selvä; internet on arkea. Silti jo moneen kertaan käydyt keskustelut kaikuvat sosiaalista mediaa ja eritoten Facebookia ympäröivässä keskustelussa. Niidenkin on nyt osoitettava olevansa tavalla tai toisella hyödyllisiä, vaikka satatuhatpäiset kansanjoukot siellä pahennusta aiheuttaen farmejaan jo viljelevätkin.

Joo jaaha, ja mikäs se tenttikysymys olikaan?

Cory Doctorow: ”Näin kirja tuhotaan” (niin&näin № 65)

Cory Doctorow

Cory Doctorow (photo by Joi Ito, CC-BY 3.0)

Tässä viimeinen osio Cory Doctorowin artikkelista Näin kirja tuhotaan, joka on julkaistu Ville Lähteen suomentamana Niin&Näin -lehdessä (ISSN 1237-1645) numero 65, kesä 2/2010. Teksti perustuu Royal Ontario Museumissa pidettyyn puheeseen ja transkripti löytyy verkosta.

Millainen olisi hyvä e-kirjan käyttäjäsopimus?

Älkää rikkoko tekijänoikeuslakia. Kolme sanaa! Eikä enempää tarvita kirjojemme tekijänoikeuksien ylläpitämiseen. Kaikki muu on vain lukijoiltamme varastamista. Lukijat ymmärtävät, mitä tuo sopimus merkitsee. He eivät ymmärrä, mitä iPhoneen ostetun äänikirjan sopimuksen 26 000 sanaa tarkoittavat. Eikä kukaan kirjojen kirjoittaja suostuisi moisiin sopimuksiin. Älkää vahingossakaan rikkoko.

Jos olette kirjastonhoitajia tai arkistonhoitajia, älkää ostako tallenteita, joihin liittyy epäreiluja käyttäjäsopimuksia. Älkää ennen kaikkea ostako tallenteita, johon liittyy hallintateknologiaa, älkääkä missään, siis missään tapauksessa ostako tallenteita, joiden hallintateknologia valvoo lukijoiden lukutottumuksia. Kirjastonhoitajat ovat kamppailleet lukijoidensa intellektuaalisten vapauksien puolesta vuosisatojen ajan. Nuo tyypit pitävät kirjastonhoitajia idiootteina. Lakatkaa olemasta idiootteja. On aika toimia kokoelmienne ja asiakkaidenne puolesta.

Lisenssejä, jotka vaativat kirjastonhoitajia luovuttamaan tietoja asiakkaiden lukutottumuksista? Kukaan kirjastonhoitaja ei tee sitä, koska me kaikki tiedämme, miten ihmisen käyttäytyminen muuttuu, kun heitä tarkkaillaan. Me tiedämme, että intellektuaalinen vapaus vaatii yksityistä tilaa.

Ottakaa selvää ACTA:n etenemisestä ja vaatikaa, että sopimusprosessi tehdään näkyväksi. Meidän on saatava tietää, mitä sopimuksessa sanotaan, ja siitä täytyy keskustella julkisesti. Tekijänoikeus ei saa olla salaisuuksia savuisissa neuvotteluhuoneissa vaan läpinäkyvyyttä, julkisuutta ja monenkeskeistä osallistumista.

Anti-Counterfeit Trage Agreement eli ACTA oli puheena myös IFLA 2010:ssä. Kyseessähän on siis salainen kauppasopimus, jossa on mukana sellaisia toimijoita kuten USA ja EU:n komissio (eli myös Suomi), mutta jota valmistellaan suljettujen ovien takana eikä edes Euroopan parlamentti saa sitä nähtäväkseen. ACTA on multilateraalinen sopimus, jolla on tarkoitus ohittaa nykyinen, Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) immateriaalioikeuksista sopiva kansainvälinen elin World Intellectual Property Organization (WIPO). Ruotsin Piratpartietin Christian Engström totesi osuvasti IFLA 2010:ssä, että ACTAn kaltaisten multilateraalisten menettelyjen businesslogiikka on sama logiikka kuin mafialla.

Doctorow taas kirjoittaa, että WIPOlla on suunnilleen sama suhde tekijänoikeuslakiin kuin Mordorilla pahuuuteen.

Coryn kirjoitus käsittelee kirjaa ja kirjan omistamista ja sisältää paljon tärkeää viestiä meille kirjastolaisille. Akuutein viesti on IFLA 2010:nkin aikaan Twitterissä heitelty ilmaus, johon varmasti jokaisen kirjastoammattilaisen on helppo yhtyä:

FUCK ACTA!

En tiedä miten draconian on tapana kääntää, mutta perkeleellinen on melko hyvä kuvaus ACTA:sta ja sen luomisen prosessista.

Yleisemmin Cory kirjoittaa siitä, että e-kirjoihin liittyvät käyttäjäsopimukset (l. lisenssit) pyrkivät tuhoamaan kirjan, ja lukemiselle ja kirjoittamiselle rakentuvan länsimaisen kulttuurin. ”Kirja” ei  tässä yhteydessä tarkoita tietenkään tiettyä kirjan fyysistä muotoa (selluloosalehdyköitä pyökki- tai vasikannahkakansien välissä tms.), vaan kulttuuritallennetta jonka voi lopullisesti ja peruuttamattomasti saada omistukseensa jonka omistamisesta ja käyttämisestä voi itse päättää. Omistamisesta katso Suomen tekijänoikeuslain 19 §, 1. momentti:

Kun teoksen kappale on tekijän suostumuksella ensimmäisen kerran myyty tai muutoin pysyvästi luovutettu Euroopan talousalueella, kappaleen saa levittää edelleen.

Totta kai Doctorow kirjoittaa kopioinnista ja sen keskeisestä merkityksestä kulttuurin prosessin keskiössä.

Hän mainitsee myös erään, erityyppisissä yhteyksissä esiin nousevan ja sangen kiusallisen faktan joka liittyy käyttödataan. Eli siihen, kuka lainaa mitäkin teoksia kirjastoista. Asiakkuuden hallinnan myötä on asiallista kysyä kirjastoilta, miten kirjasto hyödyntää tarkkoja tietoja asiakkaiden käyttäytymisestä, jota kertyy kirjastojen arkipäiväisten tiedonhaku- ja lainauksenvalvontaprosessien yhteydessä.

Vastaus on, ettei kerta kaikkiaan yhtään mitenkään.

Tosiasiassa voisimme aivan hyvin kertoa yhteiskunnalle mitä asioita käsitteleviä  kirjoja ja lehtiä ihmiset tiettynä aikana tai tietyssä paikassa lainaavat. Olisi kiehtovaa nähdä esimerkiksi onko meneillään olevilla Helsingin juhlaviikoilla merkitystä kirjastoaineiston käyttöön. Jos haluaisimme, meillä olisi myös tieto esimerkiksi siitä, lukeeko henkilökuntamme alamme ammattikirjallisuutta tai miten self-help -oppaat korreloivat työttömyystilastojen kanssa.

Usein kuulee, etteivät kirjastot kerää ja käytä tätä tietoa siksi, että se loukkaisi ihmisten yksityisyyttä ja intellektuaalista vapautta johon Corykin viittaa ja josta kirjoitetaan paljon Eduskunnan kirjaston 2008 julkaisemassa teoksessa Paratiisi vai panoptikon–näkemyksiä ubiikkiyhteiskuntaan (ISBN 978-951-53-3054-3, PDF ISBN 978-951-53-3055-0). Haluaisin että asia todella olisi näin. Todellisuudessa uskon, että tuota tietoa ei koeta tärkeäksi, emmekä me kirjastolaiset osaa edes ajatella että sellaista dataa todella kertyy ja mitä valtavia mahdollisuuksia se tarjoaakaan. Tämä on tietenkin todella ankeaa.

Kansalaisten intellektuaalisten oikeuksien suojeluun vetoamiselta menee pohja välittömästi kun kirjasto lisensoi e-aineistoja asiakkaiden käyttöön. Tällöin juuri tuota käyttötietoa kertyy muiden toimijoiden iloksi, mutta ei kirjastojen itsensä iloksi. Äkkisiltään mieleen tulee mieleen suuri joukko toimijoita, joilta emme todellakaan yritä estää käyttäjiemme käyttötietojen keräämistä; EBSCO, Elsevier, WSOY (HS:n Digiarkisto), PressDisplay, Naxos (jos olet eri mieltä, kerro ihmeessä!). Päinvastoin, jotta pääsee edes selaamaan mitä on saatavilla noilta toimittajilta, on kirjauduttava kirjastotunnuksillaan. Jos olet käyttänyt Nelli-portaalia, et  ole voinut välttyä huomaamasta sitä ”salli tietojeni luovutus kolmansille osapuolille” -ruksia.

Ehdotan että me kirjastot alamme aivan välittömästi, ollenkaan empimättä joko

  1. oikeasti suojaamaan kirjaston käyttäjien intellektuaalista vapautta ja estämään aineiston toimittajia keräämästä arkoja tietoja heistä, tai
  2. alamme itse hyödyntämään noita käyttötietoja ja myös pyrimme hyödyntämään yhteiskuntaa julkaisemalla tuota tietoa (varmasti esim. tutkijoita, poliitikkoja ja julkaisijoita kiinnostaisi tietää vaikkapa eri asiasanojen suosion trendejä eri asiakassegmenteissä)

Vieläkö tätä blogia lukee joku, jonka mielestä politiikalla ja kirjastoilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Osaatko itse ovelle vai saatetaanko?

Historiallinen hanke Helsingissä: ostari kirjastoksi

Ostari matalaksi, kirjasto tilalle

Helsingissä on meneillään mieltä ylentävä ja sangen historiallinen hanke: Kaisaniemestä on rysäytetty ostari huis helevettiin ja tilalle tulee kirjasto. Naapurissa Espoossa (ja toki muuallakin) kirjastoja on tavattu bygata ostarien yhteyteen, ei tilalle.

Kyseessähän on Kaisaniemen Anttilan tilalle tuleva Helsingin yliopiston kirjasto, joka käy samalla läpi uudelleenorganisoinnin. Aiemmin saman kiinteistön yläkerrassa sekä pohjakerroksessa on ollut Helsingin yliopiston opiskelijakirjasto, nyt Helsingin yliopisto keskittää keskustakampuksensa kirjastopalvelunsa samaan sumppuun. Kumpulan ja Viikin kampusten kirjastot jäävät kampustensa yhteyteen, mikä luonnollisinta onkin. Kaisaniemessä on vastikään alkanut varsinainen rakennustyö, opiskelijakirjaston tilat ja sisäänkäynti on siirretty korttelin toiselle puolelle, Fabianinkadulle jo aiemmin.

Meniköhän kaikki nimet yllä oikein? Enivei lisätietoa remontin keskeltä saa (ja on saanut jo vuoden 2007 alusta) seuraamalla Nicola Nykoppin pitämään Kirjastosuunnittelijan muistiinpanoja -blogia (kiitokset Nicolalle). Helsingin keskustaan on tulossa tietenkin toinenkin suuri kirjasto, kun kaupunginkirjaston keskustakirjastohanke askeltaa kohti vuotta 2017. Tai jotain muuta vuotta.

Koska muuten saataisi pääkaupunkiin vihdoin Kirjastokatu? Kirjasto-aiheisia katuja on valtakunnassa 11 kpl, kun kirkkokatuja/-teitä/-raitteja yms. on 632 kappaletta ja vastaavasti kauppakatuja/-teitä/-raitteja yms. 264 kappaletta. Lisäksi on kaikenmaailman rovastin, pappis, rovasti -yms. sekä kauppias-, tori- yms. aiheisia katuja. Minun Suomessani näistä suuri osa korvattaisi Informaatikonkujilla, Hyllytysraiteilla, Digitointikaarilla, Tietopalvelupoluilla, Bibliometriikkakaduilla sekä Metadatabulevardeilla. Ja tietenkin Kansalaistoreilla 😀 lol! Kannilan nimissä on sentään muutama hassu pätkä julkista elintilaa. Enemmänkin saisi olla.

Suomalainen informaatiotutkimus. Missä sitä on?

Kertokaa minulle, oi informaatiotutkijat, miten voin pitää silmällä mitä alalla kotimaassa tapahtuu. Meillähän on täällä informaatiotutkimuksen laitos kolmessa yliopistossa (Tampereen INFIM, Oulu sekä Åbo Akademie). Lisäksi AMKit.

Siis tarkalleen mistä saan tiedon kun jotain on julkaistu ja saatavilla. RSS syötteenä/-inä plskthx. Eikös nyt ole vuosi 2010, eli ainakin informaation ja julkaisujen kanssa painivien hardcodespesialistien (kuten informaatiotutkimuksen tutkijoiden, opettajien jne) pitäisi olla  juuri tässä maailman parhaita?

Mitä te rakkaat blogini lukijat teette seurataksenne tutkimusta? Kirjastolehdessä on toisinaan jotain juttuja ja omissa introissamme tai Kirjastoseuran uutisissa voi olla joskus jotain sattumanvaraisia nostoja. Mutta mikä on se systemaattinen ja meidän parhaalla mahdollisella tavalla järjestämä tapa? Ritva kerro minulle, tai joku INFIM-tyyppi. Valaiskaa minua!

Ainakin seuraavia sivuja kannattaa varmaan seurata (ne RSS-syötteet pliiiiiiiiiiiide pliiiiide):

Aivan mahdotonta pysyä kärryillä 😦 😦 Tähän on pakko olla joku parempi tapa. Onhan. EVO? Eikö nykyään ole kaikenlaisia julkaisujärjestelmiä ja -luetteloita. Voisiko joku niistä olla kattava? Tai voisiko erilaisista, epäkattavista luetteloista koota mieleilensä näkymän tutkimukseen?

Olisiko tässä mahdollisuus Informaatiotutkimuksen yhdistykselle, Suomen kirjastoseuralle tai Suomen tieteellinen kirjastoseuralle jotenkin hoitaa homman siten, ettei kenenkään tarvitsisi enää ikinä nähdä erityisesti kohtuuttomia määriä inhimillistä vaivaa seuratakseen alan tutkimusta ja julkaisuja? Eikös jossain määrin juuri tuosta ole kysymys kirjastossa, siis kirjaston ideassa?

Tutkimus suomalaisista e-kirjamarkkinoista tekeillä

Ulla Kapanen tekee paraikaa tutkimusta suomalaisista e-kirjamarkkinoista ja kustantajien halukkuudesta ja tahtotilasta olla mukana. Tapasin Ullan ja hän ystävällisesti antoi pienen haastiksen.

Tässä vielä Ullan tarkennus tutkimusmenetelmistä, joista unohdin haastiksessa kysyä:

Teen tutkimusta yhteistyössä Helsingin kaupunginkirjaston kanssa. Kerään suurimman osan analysoitavasta aineistosta haastattelemalla eri tahoja. Haastattelen kustantajia, asiantuntijoita ja kuluttajia. Lisäksi kerään e-kirjoihin liittyvää informaatiota eri medioiden kautta. Muun muassa lehdet ja Internet ovat täynnä uutisia e-kirjoista, koska aihe on hyvin ajankohtainen. Suomessa e-kirjat ovat vielä pienen piirin asia.

Tsemppia tutkimukseen, ja varmasti suomalaiset kustantajat, kirjakaupat, kirjastot ja muut kirjallisuudenystävät odottavat innoissaan tuloksia.

Innovaatiopolitiikka ja kirjastot

Informaatiopolitiikka ja -lainsäädäntö -kurssin esseeni:

Suomen innovaatiojärjestelmä

4. Kansallinen innovaatiopolitiikka ja kirjastot: Pohdi asiaa eri näkökulmista

Yleiskatsaus innovaatiopolitiikkaan
Suomen innovaatiostrategia

Matti Vanhasen II:n hallituksen (2007-) hallitusohjelmaan sisältyy kansallisen innovaatiostrategian laatiminen. Hallituksen innovaatiopoliittinen selonteko laadittiin Työ- ja elinkeinoministeriössä, Esko Ahon johdolla tehdyn esityksen pohjalta. Selonteko hyväksyttiin valtioneuvostossa syksyllä 2008 ja siirtyi eduskunnan käsittelyyn. Strategiaa arvioitiin kansainvälisesti ja arvioinnin raportti julkaistiin lokakuussa 2009. Arvioinnin perusteella hallitus esittää kevääseen 2010 mennessä eduskunnalle, miten strategian toimeenpano ja resursointi aiotaan järjestää.

Strategia korostaa muutoksia ja uudistuksia, joita globaalissa ja avoimessa innovaatioympäristössä toimiminen Suomelta edellyttää. Lähtökohta tällaiseen ohjaamismenetelmään ovat talouteen ja yhteiskuntaan kohdistuvat muutospaineet. Strategia listaa ja perustelee neljä perusvalintaa:

  1. innovaatiotoiminta rajattomassa maailmassa
  2. kysyntä- ja käyttäjälähtöisyys
  3. innovatiiviset yksilöt ja yhteisöt
  4. systeemisyys

Innovaatiostrategia ohjaa kansallisen innovaatiojärjestelmän rakentamista. Sen osia ovat julkiset ja yksityiset tutkimuslaitokset, erityisesti tietointensiivinen yritystoiminta sekä näitä ja näiden yhteensovittamista tukevat poliittiset mekanismit ja yhteiskunnallinen rahoitus.

Työ- ja elinkeinoministeriö määrittelee innovaation osaamisesta syntyneeksi ja hyödynnetyksi kilpailueduksi, joka hyödyttää liiketoimintaa, yhteiskuntaa ja hyvinvointia. Kärjistäen on sanottu, että tutkimusjärjestelmä muuttaa rahaa tiedoksi ja innovaatiojärjestelmä tietoa rahaksi. Kansallinen innovaatiopolitiikka on siis ennenkaikkea elinkeinopolitiikkaa. Laaja-alaisesta innovaatiopolitiikasta puhuttaessa innovaatiopolitiikka yleistetään koskemaan kaikkien yhteiskunnan alueiden uudistumista (Innovaatiopoliittinen selonteko, s. 4). Suomen innovaatiostrategian tehtävänä on elinkeinoelämän kilpailukyvyn parantaminen ja lisäksi julkisten palvelujen tehostaminen.

Tietoyhteiskuntapolitiikassa yleisille kirjastoille on osoitettu nimettyjä tehtäviä. Innovaatiopolitiikassa tai tämän esseen lähdeaineistossa kirjastoja ei erityisesti mainita, mutta tarkastelen miten innovaatiopolitiikka vaikuttaa kirjastoihin, ja miten kirjastot voivat palvella sen päämääriä.

Yleinen kirjasto on perinteisesti mielletty markkinoiden ulkopuoliseksi toimijaksi jolla on laajempi, poliittinen ja ihmisoikeudellinen tehtävä kansalaisyhteiskunnan mahdollistajana sekä kulttuuripalvelujen tuottajana, hyvän elämän ja tasa-arvon mahdollistajana. Suomessa kirjastoista säädetään kirjastolailla sekä asetuksella. Akateemiset ja julkiset erikoiskirjastot ovat tukitoimintoja omassa kehysorganisaatiossaan, mutta myös ne palvelevat yhteiskuntaa suoraan.

Opetusministeriön kirjastostrategia 2015 korostaa, että yleinen kirjasto toteuttaa Suomen perustuslaissa 16§:ssä määrättyjä sivistyksellisiä oikeuksia sekä kansalaisten tietohuoltoa. Yleinen kirjasto on peruspalvelu.

Vaikka ylevät ajatukset osittain siunaavatkin yleisten kirjastojen olemassaolon, ovat ne mitä enimmissä määrin nivoutuneita yhteiskuntaan ja sitä myöten talouteen, markkinatalouteen. Toisaalta niiden palvelutarjonta on tiukassa vuorovaikutuksessa kulttuuritalouteen, ja toisaalta hyvinvoinnin ja elinikäisen oppimisen tehtävät sitovat kirjastot epäsuorasti myös työvoimamarkkinoihin ja niiden ylläpitoon. Tätä kautta elinkeinopolitiikan piiriin kuuluva innovaatiostrategia koskettaa myös kirjastoja. Lisäksi Vanhasen hallituksen innovaatiostrategian peräänkuuluttama julkisen sektorin tuottavuuden kehittäminen (arkisuomeksi ”säästäminen”) ulottuu myös kirjastoihin.

Innovaatiopolitiikka–mitä se on?

Antti Hautamäki kuvailee teoksessaan Kestävä innovointi–innovaatiopolitiikka uusien haasteiden edessä (Sitra 2008) innovaatiojärjestelmää laajemman termin innovaatioympäristö. Tällä hän tarkoittaa tarkastelun siirtämistä yhdestä kansallisesta innovaatiojärjestelmästä sekä siihen liittyvistä instituutioista kohti verkostomaista, erityisesti yrityksistä ja niitä ympäröivistä markkinoista koostuvaa ekosysteemiä (Hautamäki, s. 45). Innovaatioympäristöstä puhuu ahkerasti myös valtioneuvoston innovaatiopoliittinen selonteko, käsitettä tosin sen tarkemmin määrittelemättä.

Innovaatiopolitiikka pyrkii luomaan edullisia innovaatioympäristöjä ja tätä kautta talouden uudistamiseen. Materiaalinen teollisuus on jo siirtynyt pois Suomesta ja muista länsimaista sinne, missä se on kannattavampaa. Otto Bruun, Teppo Eskelinen, Ilkka Kauppinen ja Hanna Kuusela ruotivat kirjassa Immateriaalitalous–kapitalismin uusin muoto (Gaudeamus 2009) kovasanaisesti innovaatiopolitiikkaa ja sen ympärillä Suomessa käytyä diskurssia. Kirjan näkökulma on avoimen kapitalismikriittinen. Bruun et al. käyvät läpi suomalaista innovaatiopolitiikkakeskustelua ja osoittavat, kuinka sitä on ohjattu teollisuuden ja muiden eduntavoittelijoiden toimesta. Suomalainen keskustelu on tietoisesti johdettu hegemoniaan, jossa vastaääniä tai kysymyksiä ei ole ollut mahdollista esittää.

Nimellisesti kansallinen politiikka palvelee aina kansaa. Talouspolitiikkana innovaatiopolitiikka palvelee täten kansantaloutta. Bruun et al. argumentoivat kuitenkin, että kansallinen innovaatiopolitiikka laajentaa markkinatalouden piiriä ja on lopulta transnationaalisen kapitalistiluokan omaa edunajoa.

Kolme näkökulmaa

Tarkastelen Vanhasen hallituksen kansallisen innovaatiopolitiikan vaikutusta suomalaiseen yleiseen kirjastojärjeslmään kolmesta näkökulmasta: globalisaation, kulttuuriteollisuuden sekä palvelusektorin muutoksen kannalta.

Globalisaatio ja kirjasto

Suomen kirjastolain alkumetreillä, 2§:ssä sanotaan, että yleisen kirjaston tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia kansainvälistymiseen. Muuta ei asiasta sen tarkemmin sanota, mutta kirjasto on jo pitkään tarjonnut ulkomaalaista ja ulkomaista kertovaa kirjallisuutta ja musiikkia jokaisen kansalaisen saataville, riippumatta kyvystä omakohtaisesti matkustaa. Tässä mielessä kirjaston merkitys maailmaa pienentävänä tekijänä on merkittävästi supistunut, sillä tekstin sijaan kuva ja elävä kuva ovat nykyään ensisijainen tapa kurkistaa vieraisiin kulttuureihin. Matkustaminenkaan ole koskaan ollut suomalaisille niin mahdollista kuin se nyt on. Silti moni etsiskelee matkaoppaita juuri kirjaston hyllyiltä.

Kulttuurilliset tekijät, mukaanlukien monikulttuurisuus ovat Hautalan mukaan tärkeä osatekijä suotuisan innovaatioympäristön muodostumisessa. Kirjastojen kauan tekemä, julkaisujen kautta tapahtunut kulttuurien yhteyttäminen  edistävät globaalisuutta sekä lieventämällä negatiivisia ennakkoluuloja että tukemalla erilaisten kulttuurien omia suuria kertomuksia. Kirjastot ovat enenevissä määrin mukana maahanmuuttajien kotouttamisessa Suomeen ja kirjastoala itsekin korostaa maahanmmuuttajien keskuudessa tehtävää työtä.

Innovaatioympäristö käsitetään ensisijaisesti paikalliseksi, mutta globaaliin yhteydessä olevaksi verkostoksi. Kirjastojen tarjoamat palvelut, kuten kirjallisuus on massatuotantonsa alusta asti ollut erittäin helposti liikuteltavaa ja yleismaailmallisesti kiinnostavaa. Kirjastoon kuuluu ehdottomasti kansainvälisyyden eetos ja tämä on näkynyt yleisen kirjaston toiminnassa alkuajoista alkaen, tosin yhtenäiskulttuurin luonti ja kansansivistys oli pitkään etusijalla.

Helsingin kaupungille tekemässään selvityksessä Innovaatioiden ekosysteemi ja Helsingin
seutu–Maailmanluokan innovaatioekologian rakentamisen lähtökohtia
Hautamäki on listannut innovaatioympäristön muodostumisen alueellisia edellytyksiä, ja nämä ovat kirjastolaista hiveleviä: mukana ovat korkea elämisen laatu jota edistävät kulttuuri, asuminen, julkiset tilat ja palvelut. Samoin valtiollisesta ohjauksesta itsenäinen aluepolitiikka on Hautamäen mukaan kannatettavaa. Kunnat ovatkin nyt varsin autonomisia järjestemään omat palvelunsa, mukaanlukien kirjastopalvelut. Kirjastoalalla tosin valitellaan, että joidenkin kuntien osalta valtionosuuksien korvamerkintäjärjestelmän purkaminen myötä laskennalliset valtionosuudet valuvat kunnan muihin toimintoihin. Asia onkin paraikaa tarkastelun alla ja Opetusministeriö saattaa alkaa ohjaamaan kirjastopalvelujen tuotantoa rakenteilla olevilla laadunarviointityökaluilla.

Globalisointia (laajasti ajatellen) pitkään edistäneenä toimijana kirjastojen vaikutus innovaatioympäristön syntymisen edesauttamisessa on kiistaton.

Kulttuuriteollisuus ja kirjasto

Ekosysteemeistä ja kuntien asemasta innovaatiotoiminnan kehittämisessä Hautamäki korostaa ns. välittäjäorganisaatioiden merkitystä. Nämä toimivat innovaatioympäristössä yritysten ja tutkimusorganisaatioiden välillä. Yleisen kirjaston käyttäjiksi mielletään useammin yksityiset ihmiset kuin yritykset, mutta todellisuus on tätä dikotomiaa monimutkaisempi.

Hautamäki kirjoittaa myös:

Useat välittäjäorganisaatiot ovat julkisen sektorin ylläpitämiä. Taloustieteellisesti ajatellen julkisen
sektorin puuttumisen pitäisi perustua markkinapuutteisiin. Jos markkinat eivät itse synnytä yritystoimintaa
tukevia organisaatioita, niin julkisella sektorilla on perusteita perustaa niitä. Samalla lisääntyy kuitenkin tarjontalähtöisyys eli julkiset organisaatiot tyrkyttävät palveluja yrityksille, joita nämä eivät ehkä tarvitse mutta joita ne käyttävät alihinnoittelun houkuttelemina.

Bruun et al. kritisoivat tiukasti immateriaalitalouden laajenemista alueille, jossa sen ei aiemmin ole ajateltu olevan määrittävässä asemassa. He näkevät, että materiaalisen talouden alueella ”luonnonvarat” (tai resurssit yleensäkin) on jo käytetty loppuun ja immateriaalitalouden estotonta laajentumista pidetään ratkaisuna siihen, miten teollisuuden ja kapitalismin mekanismien ylläpitoa voidaan jatkaa. Kulttuuriteollisuus on eräs tällainen alue, jonka pitäisi kirjoittajien mukaan toimia muiden kuin markkinateollisuuden arvonmääritysmenetelmien mukaisesti. Kulttuurin, kohtaamisten tai tarinoiden arvoa ei tulisi mitata rahassa, sillä niiden todellinen arvo on elämän laadun paraneminen (joka on itsessään arvokasta) eikä ihmisten luonnollista taipumusta kulttuuriin tulisi teollistaa. Kulttuurituotteiden tuotanto edellyttää kuitenkin resursseja eikä sen näkeminen taloudesta tyystin irrallisena ole kovin realistista sekään.

Kulttuuriteollisuudessa kirjastot ovat merkittäjä toimija luoden kysyntää ja esitellen kustantajien tuotteita korvauksetta. Myös kirjastojen osuus Suomen kirjamyynnistä on merkittävä. Lisäksi kirjastot voivat erityisesti pienillä paikkakunnilla olla todella merkittäviä kulttuuripalvejen tarjoajia. Kaupungeissa tilanne on tietenkin tyystin toinen.

Kulttuuripalvelujen muutos ja kirjasto

Infrastruktuurin tihentymät ovat innovaatiopolitiikan keskiössä ja kaupungit ovat tällaisia keskittymiä. Pääkaupunkiseutu on näistä Suomessa tärkein ja miltei puolet kehittämmiseen käytettävästä rahasta käytetään täällä. Kaupungeissa on riittävä asukastiheys ja riittävästi infrastruktuuria ja palveluita jonka pohjalle innovaatiotalous voi perustua.

Palvelusektorin osuus on Suomessa ¾ työvoimasta (Hautamäki, s. 46). Tilanne on vastaava koko EU:ssa ja kaikissa muissakin kehittyneissä maissa. Suunta on myös selvä, kun materiaalinen tuotanto valuu enemmissä määrin muualle halvan työvoiman perässä. Mutta nimenomaan palvelusektori on työvoimaintensiivistä. Tässä tilanteessa innovaatiopolitiikan tavoitteena onkin juuri palvelusektorin tuottavuuden parantaminen teknologian ja liiketaloudellisten mallien uudistumista edistämällä.

Bruun et al. kuitenkin huomauttavat, ettei ainoastaan Suomi ole tällä strategialla liikkeellä. Jokaisella samassa tilanteessa olevalla, kehittyneellä valtiolla on innovaatiostrategiansa ja sellainen on myös EU:lla. Strategiat ovat keskenään myös erittäin samankaltaisia, korostaen esim. korkeakoulutuksen merkitystä, riskirahoituksen saannin helpottamista, yrittäjyyden tukemista ja infrastruktuurin keskittämistä.

Suomeen on vastikään perustettu erityinen innovaatioyliopisto, Aalto-yliopisto. Samassa yhteydessä uudistettiin yliopistolaki niin, että yliopistojen riippuvuutta valtionohjauksesta vähennettiin. Tämä on yleinen kiertoilmaus yksityisen rahoituksen lisäämiseen. Yliopistouudistusta on kritisoitu paljon, mutta se on kyllä linjassa hallituksen innovaatiopolitiikan kanssa. Yliopistot ja muut korkeakoulut ovat innovaatioympäristössä tärkeä tekijä. Epäselvää kuitenkin on, minkälaiset kirjastopalvelut Aalto-yliopistolle rakennetaan ja miten ne tuotetaan. Voi olla, että uuden lain mukaisesti toimivat yliopistot osoittautuvat kasvupohjaksi myös kirjastoinnovaatioille.

Kunnalliset palvelut voidaan libertaristisesta näkökulmasta nähdä markkinoita vääristävinä monopoleina. Yleiset kirjastot ovat oikeastaan lain suojaama kartelli. Voimassa oleva kirjastolaki ei kuitenkaan velvoita kuntia itse tuottamaan kirjastopalveluita, vaan ne voidaan toteuttaa vaikkapa ostopalveluna. Maailman kauppajärjestö WTO ohjaa juuri tähän suuntaan (kts. esim. GATS). Rovaniemen kritiikkiä kerännyt tilaaja-tuottajamalli on pelinavaus, mutta kirjastopalvelualalla ei innovaatiopolitiikan tavoitteiden mukaisia palvelu- tai liiketoimintainnovaatioita ole juuri nähty. Päinvastoin ala on sangen hiljainen.

Tietohuoltoa laajemmin ajatellen tilanne on sensijaan mullistunut totaalisesti edellisen 15 vuoden aikana.

Tietoyhteiskunnan keskeisin resurssi on juuri tieto ja sen käsittely, ja sen päälle innovaatiotoimintakin rakentuu. Sekä tuoreen että niinsanotun syvän tiedon yhdistely ja saatavilla pitäminen ovat kirjastojen perustoimintaa, julkaisutoiminnan viimeaikeiseen monimuotoistumiseen (lue: internetiin ja digitaalisiin julkaisukanaviin yleensäkin) yleiset kirjastot eivät ole kyenneet reagoimaan. Kirjastot toimivat julkaisujen maailmassa, mutta yhä suurempi osa julkaisuista tehdään suoraan verkkoon. Tällöin kirjastoille ei jää välityskanavassa mitään osuutta.

Kirjasto innovaatioympäristönä

Hautamäki kuvailee innovaatioekosysteemit käyttäen mallina ekosysteemien yleisiä piirteitä:

  • sopeutuvuus ympäristön muutoksiin
  • itseohjautuvuus eli kyky ylläpitää itseään muutoksissa
  • elementtien suhteellinen autonomisuus ja samalla keskinäinen riippuvuus
  • jatkuva elementtien syntymisen, muuttumisen ja häviämisen prosessi.

(Hautamäki, s. 90)

Yleisten kirjastot voidaan nähdä omaavan nämä piirteet. Toisaalta asia voidaan nähdä juuri toisin päin niin, että kirjastoilta nimenomaan puuttuvat kaikki nämä piirteet. Totuus lienee katsojan silmässä. Hautamäki erottelee vähittäiset (inkrementaaliset) innovaatiot radikaaleista innovaatioista

Radikaalien innovaatioiden teorian kiinnostavin väite on, että olemassa olevat isot yritykset eivät onnistu
tuottamaan mullistavia innovaatioita (”innovaattorin dilemma”, Christensen 1997). Ne ovat liian sitoutuneita
nykyisiin asiakkaisiin ja olemassa olevaan teknologiaan. Mullistavat innovaatiot ovat usein aluksi tehottomia
ja niille löytyy vain vähän asiakkaita. Ison yrityksen näkökulmasta mullistavat innovaatiot ovat marginaalisia.
Ne myös edellyttävät kokeiluhenkiä ja epäonnistumisten sietämistä, mikä ei ole tyypillistä kovien tulospaineiden
alla elävälle yritykselle. Kypsillä markkinoilla toimiva yritys ei kykene uudistumaan tavalla, jota uuden
teknologiaa tai innovaation käyttöönotto tai tuottaminen edellyttäisi. Sen sijaan mullistavan innovaation
tuottaminen onnistuu pienessä yrityksessä, jolle innovaatio on tie kasvuun ja menestykseen.
(Hautamäki, s. 107)

Tämän nojalla on selvää, että yleisen kirjaston on jatkossakin löydettävä omat toimintamallinsa jotenkin aivan muuten kuin radikaalin innovaation kautta. Tämä ei silti tarkoita, ettei kirjaston pitäisi tukea kaikenlaista innovointia yhteiskunnassa. Päinvastoin! Yleisen kirjaston on jatkettava tiellä, joka johtaa kansalaisvalmiuksen paranemiseen. Näihin ehdottomasti sisältyy –muun ohella– mahdollisuus innovaatiotoimintaan ja siihen liittyvään yksityisyrittämiseen.

Viitteet
  • Bruun, Otto; Eskelinen, Teppo; Kauppinen, Ilkka; Kuusela, Hanna: Immateriaalitalous–Kapitalismin uusin muoto (Gaudeamus, 2009)
  • Hautamäki, Antti: Kestävä innovointi–innovaatiopolitiikka uusien haasteiden edessä (Sitra, 2008)
  • Maailman kauppajärjestö: General Agreement of Trade in Services (http://www.wto.org/english/tratop_e/serv_e/serv_e.html, luettu 7.2.2010)
  • Opetusministeriön kirjastostrategia 2015 (Opetusministeriö, 2009)
  • Pääministeri Matti Vanhasen II hallituksen ohjelma–Vastuullinen, välittävä ja kannustava Suomi (Valtioneuvoston kanslia, 2007)
  • Suomen innovaatiojärjestelmän kansainvälisen arvioinnin tulokset ja suositukset–Tiivistelmä (Työ- ja elinkeinoministeriö, 2007)
  • Suomen perustuslaki (http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731, luettu 3.2.2010)
  • Työ- ja elinkeinoministeriö: Suomen innovaatiojärjestelmä (http://www.research.fi/innovaatiojarjestelma, luettu 3.2.2010)
  • Valtioneuvoston innovaatiopoliittinen selonteko eduskunnalle (Valtioneuvoston kanslia, 2007)

Terveisiä Hollannista

Kiva, että täällä Haagin kaupunginkirjaston pääkirjastolla keskustassa on ilmainen ja avoin wi-fi. Toisin kuin Suomessa tai skandinaviassa, ovat monet kirjastopalvelut Hollannissa sen sijaan maksullisia. Kirjoja ja lehtiä voi paikan päällä lukea ilmaiseksi, kotiin lainaamiseen tarvittava jäsenyys ja sitä osoittava kirjastokortti maksaa vuodessa 19€ tai 26.25€, iästä riippuen. Jos aikoo lainata vain lehtiä, voi ostaa halvemman jäsenyyden hintaan 7.5€. Kun kävimme täällä ekskursiolla muutama viikko sitten, huomasi eron retoriikastakin; Hollannissa kirjastoissa on jäseniä, Suomessa asiakkaita tai käyttäjiä. Tämänkertaisella matkalla osallistun LIBERin ja EBLIDAn digitointityöpajaan, ja ajattelin samalla viettää edeltävän viikonlopun täällä ulkomailla.

Kirjastojen vuosimaksua on toisinaan väläytelty Suomessakin (katso Tuula Haaviston Kirjastojen peruspalvelujen maksut eivät kannata -raportti vuodelta 2003 (kiitos Tuulalle ja Petri Tonterille vinkistä)), mutta ainakin nykyinen kirjastolaki (4.12.2004) määrää peruspalvelut maksuttomiksi. Tai siis, tämä on yleinen tulkinta kyseessä olevasta laista. Lain kirjain on seuraava:

4 luku

Kirjastopalvelujen maksuttomuus

5 §

Kirjaston omien kokoelmien käyttö kirjastossa ja niiden lainaus on maksutonta.

Yleisten kirjastojen keskuskirjaston ja maakuntakirjastojen yleisille kirjastoille antamat kaukolainat ovat maksuttomia.

Muista kirjaston suoritteista kunta voi periä enintään suoritteen omakustannusarvoa vastaavan maksun.

Erityisestä syystä maksu, joka muuten määrättäisiin suoritteen omakustannusarvoa vastaavaksi, saadaan määrätä tätä korkeammaksi.

En ole aivan varma tarkalleen mikä ylläolevassa laissa edellyttäisi, että esimerkiksi netin käyttö ei suomalaisissa yleisissä kirjastoissa maksaisi. Nettiyhteyden omakustannearvo olisi tietenkin sangen matala, ellei mukaan lasketa asiakkaiden käytössä olevia tietokantoja (Arto, Aleksi, EBSCO, PressDisplay, Naxos jne).

Vertailukohdaksi vaikkapa Haagin kaupunginkirjaston muissa toimipisteissä paitsi pääkirjastossa netin käyttö maksaa 1€/tunti (ei-jäsenille 1.4€/tunti) joka on sinänsä ihan markkinakelpoinen hinta täkäläisiin nettikahviloihin verrattuna. CD-levyn kuuntelu talon soittimella maksaa 0.5€ per kaksikymmentä minuuttia, mutta levyt ovat koteloissaan joten niitä voi kuunnella omallakin, kannettavalla cd-soitimella jos jollakulla sellainen vielä on. En tiedä olisiko oman soittimen käyttö kiellettyä, en ole kyllä nähnyt missään mitään kieltolappuja. Levyjä ei kuuntelua varten tarvitse lainata (1€/levy), ellei aio poistua musiikkiosastolta etsiessään jotain mukavaa soppea muualla rakennuksessa kuunteluun ja vaikkapa sarjisten lukuun tai netissä surffailuun. Kuuntelumahdollisuutta ei ole muualla kuin pääkirjastolla.

Mitäs leffan vuokraaminen Suomessa nykyään maksaakaan? Haagin kirjastosta sekä DVD:t että konsolipelit maksavat 3€ kappale. Ei ole sattunut silmiini videovuokraamojen hintoja.

Haagin kirjasto on kuulemma sikäli poikkeuksellinen Hollannin kirjastojen joukossa, että organisaatio kuuluu suoraan kaupungin alle eikä ole säätiö kuten yleiset kirjastot yleensä. En ole varma tarkoittiko Hollannin rantaparatiisin Scheveningenin kirjaston hoitaja koko Haagin kaupunginkirjastoa vai vain omaa lähikirjastoaan, kun sanoi että Haagissa tilanne on sikälikin poikkeuksellinen, että koko henkilökunta saa palkkaa.

En ole järkyttynyt, vaan totean kylmänrauhallisesti, että monikulttuurisuuteen kuuluu että on erilaisia tulokulmia maailmaan, myös kirjastopalvelujen järjestämiseen. Suomen ja skandinavian maksuttomat kirjastopalvelut ovat oikeastaan aika outo ilmiö.

Pelien verkkolevitys ongelmallista kirjastojen kannalta

Vastikään huomattavasti elävöityneellä Kirjastolehden uutisia -palstalla oli juuri juttu otsikolla Digitaalisten pelien julkaisu ja jakelu siirtyy verkkoon ja se kirvoitti minut nyt kirjoittamaan aikanaan mieleen tulleen probleeman, että kun pelien levitys menee verkkoon, ne karkaavat kirjastojen näpeistä. Tarkoitan tässä nyt siis pelejä joka ihan laillisesti levitetään verkon kautta, esim. Microsoftin, Nintendon, Sonyn, Nokian, Applen tai jonkun muun toimijan verkkokaupasta ilman että käyttäjälle koskaan tulee kouriinsa mitään käsissä pidettävää esinettä.

Ja juuri on kauhialla säädöllä saatu kirjastot lainaamaan pelejä. Lainattavana on nyt lähinnä konsolipelejä ja niidenkin lainaaminen on todella lastenkengissä. Pelien edustajien kanssa on (erittäin hitaasti) soviteltu miten se lainaaminen kirjastoista onnistuisi. Nyt se on jossain määrin saatu onnistumaan, ja kirjasto maksaa lainausoikeudesta rahaa. Eli sama systeeemi kuin leffoissa. Kirjoista, äänitteistä tai nuoteista ei tarvitse maksaa, tekijänoikeuslaki takaa että niitä voidaan lainata ilman mitään erityisiä neuvotteluja. Tilanne on vastaava skandinaviassa muuallakin, mutta Tanskassa ja Ruotsissa sopimista on helpottanut se, että pelejä edustaa organisaatio jonka kanssa voi neuvotella keskitetysti. Suomessa on käsittääkseni neuvoteltu nimikekohtaisesti maahantuojien kanssa.

Ensimmäiset 30 vuotta digitaalisia pelejä on jo kirjastojen kannalta menetetty sillä tuotteita ei enää ole saatavilla paitsi käytettyjen pelien markkinoilla joista kirjastot eivät niitä tule hankkimaan. Nyt kun pelit selvästi siirtyvät verkkolevitykseen, pelikulttuuri karkaa kirjastojen ulottumattomiin. Meille tulee jäämään noin 5-7 vuoden levyinen ikkuna pelejä kirjastojen kokoelmiin, ellei jotain keksitä. Kirjastoissa ei tunnu valitettavasti olevan kovin paljoa intoa tähän keksintätyöhön, peleillä  nähdään olevan vain välillinen arvo nuorison houkuttelemisksi kirjastoon. Peleillä sinänsä ei ole väliä, nuorilla ja heidän saamisella kirjastoon millä tahansa keinolla on.

Onneksi pelejä voi vuokrata videovuokraamoista. Esim. HubiHubi on hieno palvelu; konsolipelit postitetaan suoraan kotiin, vuokraa maksetaan viikottain ja hinnat ovat todellakin sangen alhaiset.

Muotipoliisi

Mannerheimintien Bakersin portsari lauantai-iltana noin kello 21 jikatabeistani: ”Mä en tiedä onko noi kengät vai mitkä joten mä en voi päästää sua sisälle”. Ilmeisesti portsarin työssä ei edellytetä elinikäistä oppimista, joka on hieman sääli koska portsarit ovat tämän maan sosiaalisen elämän monipuolisuudesta (joka voi koostua miltei ainoastaan baarissa istumisesta) johtuen käytännössä valtaapitäviä muotipoliiseja.

Ainiin lainaus BC Hellsinki -keskustelupalstalta, tämä oli muistaakseni jonkun sigissä:

Vain maalainen tarvitsee autoa kaupunginssa.

Asiaa.

Ever watchful ceilingcat Unelmien kirjastossa

Vietettyäni ensin koko päivän tietokoneen ääressä lueskellen kirjastoblogeja ja kuunnellen hc-punkkia, lähdin Fannyyn Unelmien kirjasto -miniseminaariin. Matkalla kävin Kirjasto 10:ssä tulostamassa läjän papercraft-ceilingcatteja. Elinluovutuskortin unohdin taas.

Tapahtuma oli saapuessani jo meneillään, itseasiassa puolessavälissä. Koin tarpeelliseksi näpyttää muutamia muistiinpanoja Jaikuun, kuten nykyään tapana on 🙂 Mitään kovin tähdellistä tuolla ei tapahtunut mutta henki oli hyvin positiivinen. No itellä taisi tosin mennä aika kovaa koko päivän. Kevät? Laitoin uloslähtiessä valkoiset tabitkin!

Tapahtuman aiheenahan oli siis Helsinkiin tekeillä oleva keskustakirjasto. Mikko Leisti esitteli selvitykseensä liittyvien ulkomaanmatkojensa satoa. Yleison joukossa kiersi kirja Seattlen keskustakirjastosta, sellainen hieno joka on varmaan jonkun arkkitehdin tekemä. Paljon konsepti- ja kaaviokuvia. Leistinkin raportista kierteli painettu versio.

Helsingin kaupunginkirjaston alaisuudessa toimivaa monikulttuurista kirjastoa esiteltiin myös. Toiminnassa on mukana yksittäisiä kirjallisuudenharrastajia, joista oli mielenkiintoista kuulla. Ulkomaiset kirjastolaiset ovat kovasti ihmetelleet kuinka hienot monikulttuurisuushommat meillä on (ovatkohan käyneet Ruottissa), Maija B sanoi esimerkiksi ranskalaisten kertoneen ettei heillä ole oikein mitään sen kaltaista vaikka maa onkin ”monikulttuurinen”. Ärsyttävä termi, kulttuurihan tarkoittaa tyypillisesti jotain kansallisvaltion rajaamaa aluetta tai jotain muuta sellaista hatusta vedettyä lokeroa. No niin tai näin, meillä on hyvä sellainen, mutta liian ahtaissa tiloissa. Keskuskirjastoon olisikin tarkoitus saada se kunnolla esille ja Caisan toimintaa myös.

Tuomas Toivonen oli jossain missälie, eikä voinut pitää puheenvuoroaan. No mainittiin kuitenkin jonkinsortin lelulainaamo ”ludoteekki” sekä kuinoma.fi:stä ja työkalukirjastot jollaisista olen kuullut. Itseltäni oli joskus räjähtää pää puhtaasta hyvyydestä kun kuulin, että Helsingin kaupunginkirjastosta voi lainata sateenvarjoja (sekä kasseja). Eihän niitä koskaan missään oikeasti näy etenkään sadesäällä kun tarvisi, mutta ajatus on erinomainen. Kun puhe kääntyi siihen, että kaupunkimme rakenne on aivan liian löyhää ja tänne tarvittaisi äkkiä lisää tiiviyttä ja palveluja, alkoi juttu haiskahtaa erittäin selvästi Dodo ry:ltä sekä Demos Helsingiltä. Tämä on pelkästään hyvä asia, ei siinä mitään.

Tapahtuman jälkeen juttelin hieman Sinikka Sipilän jälkeen ja olin jäädä Fannyyn lueskelemaan. Paikalla olleet kollegani (ja oikeastaan kaikki muutkin) olivat jostain syystä häipyneet paikalta heti kun tilaisuus päättyi. Todellista typeryyttä, sillä olisi ollut mainio tilaisuus vapautuneeseen keskusteluun uusien ja virkistävien tyyppien kanssa, jotka eivät ole kaikki ehkä aivan samoista piireistä. No sain kollegani kiinni puhelimitse, olivat jo kerenneet baariin. Siis eri baariin, Fanny ei näille jostain syystä kelvannut.

No siinähän se ilta sitten sujui. Siirryimme 28:sta Coronaan. Sain huomiseksi koiravahdin paikan, koska edellinen koiravahti oli joutunut peruuttamaan. Koiran ihmis-isäntä lähtee huomenna (eiku tänään, torstaina anyway) alkavaan kirjastoseminaariin Turkuun.

Pitäisi varmaan kehitellä jotain metatietokäytäntöjä tähän uuteenkin blogiin, kuten kategoriat ja tägit. Ja katsoa josko vanhasta blogista saisi keploteltua monen vuoden edestä sinne näpyttelemiäni juttuja tänne.

Ilma on niin paska että silmiä kirvelee. Oikeasti. Olen pessyt jo moneen kertaan. Venäjällä ja Ukrainassa on kulotukset meneillään ja kevätilma on niin tätä täällä kaupungissa.