Kirjastoihmiset ympäri maailman: call for beeps!

Zoé Benoit, kirjaston residenssitaiteilija

Zoé Benoit, kirjaston residenssitaiteilija

Kuvataiteilija Zoè Benoit kerää kirjastojen lainaustoimistojen piippauksia ja äänimaisemia BIBLIOBEEP -teokseensa. Tässä on monta asiaa oikein: taiteilijaresidenssi, äänien ja äänimaisemien tutkiminen, arjen ja työn tallentaminen.

Harri Sahavirta kirjoitteli juuri hyvän jutun Kuulokulmia kirjastoon, ja omia kirjoituksiani CBC:n Sparkissa hälystä ja QWERTY:stä sekä Formatdag 2012 aiheena kirjaston ja äänen suhde.

Mainokset

Taiteilijat arkiston- ja museonhoitajina – tapaus Nýló Reykjavikissa

”Archive on the Run”

Olin vastikään Kööpenhaminassa ja Reykjavikissa mukaankutsuttuna asiantuntijana Kaliningradin kirjastobossien ja tietohallinnon kanssa tutustumassa kirjastojen metadatanhallintaprosesseihin (joo yhteisluettelo toimii ja musiikin osakohdeluettelointi on huono idea) ja palveluihin. Reykjavik on hieno ja tuulinen paikka. Vietin siellä hieman omaa aikaa, ja tein tuttavuutta Reykjavikin elävän taiteen museoon Nýlóon. Vai olisiko oikea suomennos The Living Art Museumille ”elävä taidemuseo”?

Nýló logoKyseessä on taiteilijayhteisön itsensä perustama ja pyörittämä taidemuseo Reykjavikissa. Lähtölaukauksena toimi turhautuminen siihen että virallisen taide-establishmentin kuten kansallinen taidemuseon koettiin epäonnistuvan tehtävässään huomioida, kerätä ja säilyttää nykytaidetta. Niinpä taiteilijat ottivat ohjat omiin käsiinsä ja Nýló perustettiin 1979. Sen jälkeen taidetta on koko ajan kerätty, mutta piakkoin näyttelytyö ohitti tärkeysjärjestyksessä kokoelmatyön ja Nýló suuntautui siis taiteen esittämiseen. Kun museo joutui yllättäen muuttamaan toisiin tiloihin 2006, se joutui uudella tavalla tekemisiin itsensä kanssa; kokoelmassa on yli 2000 teosta, mutta se oli pitkälti järjestämätön. Museo aloitti suuren inventaarion, ja autobiografisen dokumentoinnin. Tästä syntyi pari julkaisua, joista yksi on tämä Archive on the Run -kirja (ISBN 978- 9979-72-351-6), jonka museolta ostin. Lueksin tämän tarinan läpi, on inspiroivaa lukea miten itseorganisoituva, itsenäinen ja dynaaminen taidemuseo painii identiteetti(e)nsä, kokoelmiensa, museotyön, kansainvälisyytensä, vakiintumisensa, sukupolvenvaihdostensa, positioitumisensa, taloutensa, tulevaisuutensa ja menneistyytensä kanssa. Kirja on moniääninen ja monimuotoinen dokumentti Nýlósta ja museoista/arkistoista.

Barthes ja Foucault mainittu, tietenkin.

Hieno maa. Ei puita

Hieno maa. Ei puita, iso taivas

Tiedon ja epätiedon musta pörssi

Tiedon ja epätiedon musta pörssi

Turku 20.10.2011, VPK-talo. Tiedon ja epätiedon musta pörssi. Hannah Hurtzigin installaatio 50 asiantuntijalla.

Transaktioita

Itse ostin hyvään hintaan saksalaisen kirjailijan Jan Costin Wagnerin. Epäonnistuttuani saada investointini tuottamaan, keskustelimme kirjailijuudesta, suomalaisuudesta ja saksalaisuudesta.

En jaksa nyt selvittää miten tämän epäkonferenssin konsepti toimi. Mutta se toimi.

Kiitos.

Raili Kauppi: ”Mitä on kirjasto?”

Raili Kaupin kirjoitukset 2–Kirjasto, sivistys, kasvatus

En usko että Raili tai toimituskunta laittaisivat pahakseen että julkaisen hänen esitelmänsä Suomen kirjailijaliiton yleiskokouksesta 1.12.1952 täällä interwebissä. Tämä on kopsattu teoksesta Raili Kaupin kirjoitukset 2–Kirjasto, sivistys, kasvatus, toimittaneet Ismo Koskinen ja Jari Palomäki, Tampere University Press 2000 (ISBN 951-44-4936-3).

Mitä on kirjasto

Minun pitäisi nyt puhua kirjastosta. On selvä, ettei tarvitse tehdä mitään esittelyä: lainausosasto, sanakirjaluettelo, systemaattinen luettelo, desimaalisysteemi. Kirjasto havaittavana oliona voitanen edellyttää riittävän tutuksi. Ja sen konkreettinen merkitys kirjailijalle – nimittäin että sieltä saa kirjoja,joita tarvitsee ja että se ostaa ja mainostaa kirjailijan teoksia – on epäilemättä ilmeinen ja sellaisena vähemmän mielenkiintoinen. Mielenkiintoista sen sijaan on kysymys kirjaston ideasta: Mitä varten kirjasto on olemassa? Mikä merkitys sillä on ihmisen elämässä?

Kirjasto on kokoelma kirjoja, mutta ei mikään mielivaltainen kokoelma, vaan valikoima, jolla on täysin määrätty tarkoitus, joka on sivistys, ja siitä riippuva kokoonpano ja järjestys. Juuri kirjaston tarkoituksesta – ja sen toteuttamisesta – riippuu sen merkitys – sekä lukijalle, joka janoaa tietämistä ja kauneutta, että sen yhteisön sivistyselämälle, johon kirjasto kuuluu.

En puhu tässä mitään tieteellisistä ja erikoiskirjastoista, joiden tarkoitus on hankkia erikoistutkijain ja opiskelijain käytettäväksi heidän tarvitsemiaan kirjoja. Ne ovat välttämättömiä ja hienoja laitoksia. Niiden ohjelmaan kuuluu tietty sivistyselämän osa-alue, ei koko elämä.

Rajoitun ns. yleiseen kirjastoo, joka on yleinen sanan kahdessa eri mielessä:

  1. Se on tarkoitettu kaikille ihmisille, jotka osaavat lukea. Sen vuoksi on nimitys kansankirjasto hyljätty: ei ole mitään sellaista “kansaa” – vastakohtana sivistyneille – joka tarvitsisi erikoisia kirjastoja ja erikoista kansansivistystä – sillä jos ns. kansansivistys olisi sivistystä, olisi myös ns. sivistyneiden omaksuttava se, ja silloin he eivät enää haluaisi nimittää sitä “kansansivistykseksi”. Se olisi vain sivistystä.
  2. Yleinen kirjasto on yleinen myös ohjelmaansa nähden, joka käsittää koko sivistyksen, yleissivistyksen, jos niin haluaa sanoa, osoitukseksi siitä, että vain spesialisteille tarpeelliset alueet jäävät pois.

Yleinen kirjasto ei missään tapauksessa ole siinä mielessä yleinen että sinne otettaisi mitä kirjoja hyvänsä tai kaikki kirjat. Sellainen tehtävä kuuluu spesialisoituneille erikoiskirjastoille, kuten meillä Yliopiston kirjastolle.

Kun seuraavassa puhun kirjastosta, tarkoitan siis nimenomaan yleistä kirjastoa. Tämä lyhyyden vuoksi.

Kun seuraavassa puhumme kirjaston ideasta, saattaa kiinnittää huomiota, että emme juuri mainitse kirjoja. Selvitettäköön tätä hiukan.

Kirjat sinänsä ovat tavallisesti välineitä. Vain poikkeuksellisesti on täysin määrätyillä kirjoilla itsearvo täysin määrätyille henkilöille, esim. tietyllä ensipainoksilla kirjojenkeräilijöille tai jollakin muistoksei saadulla teoksella tietyille yksilöille.

Tavallisesti siis kirjalla on välinearvo. Väline on aina jonkin muun vuoksi. Sillä on tiettyjä ominaisuuksia, jotka tekevät sen jonkin arvon kannalta käyttökelpoiseksi välineeksi niille, joille ko. arvo on arvo. Tämän voisi lyhyemmin esittää kaavan muodossa

A(x, α(x), y, β(y))

jonka on esittänyt tässä muodossa dosentti Saarnio. Siitä ilmenee, että arvostuksessa on aina 4 tekijää. arvostettu oli tai asia x, eräs sen ominaisuus α, arvostaja y, se ominaisuus β, jossa arvostaja arvostaa arvostettua sen ominaisuudessa α.

Kun kyseessä on väline, merkitsee α niitä ominaisuuksia, joiden perusteella x sopii välineeksi jonkin toisen arvon saavuttamiseksi.

Kirjalla on kahdenlaisia välineominaisuuksia: toisaalta sen kaupalliset ominaisuudet, toisaalta sen sisällys.

Edellisten ominaisuuksiensa perusteella kirja on väline rahan saamiseksi, joka vuorostaan on välinen [sic] erilaisten asioiden saavuttamiseksi, jotka ne puolestaan voivat olla joko välineitä tai itseisarvoja. Tätä tietä itseisarvoja etsien joudumme siis poius kirjan omasta piiristä. Kaupallisten ominaisuuksien perusteella arvostavat kirjaa lähinnä kirjailijat, kustantajat ja kirjakauppiaat sekä toisaalta ostajat (joille tämä puoli voi olla epäarvo). Kirjasto joutuu ainoastaan kirjanpitonsa yhteydessä tekemisiin tämän puolen kanssa.

Toiselta puolelta kirja on väline jonkin asian esittämiseksi tai ilmaisemiseksi, jonkin, mitä kirjoittaja on ajatellut, elänyt tai tahtonut kuvata. (Persoonallinen näkemys, voimakas intuitio, kirkkaasti ja tarkasti kehitetty ajatus, oli sitten kysymys kaunokirjallisuudesta tai tiedemiehestä.) Tämä kirjan puoli on itsearvo – kirjailijalle (ainakin luulen niin), lukijalle, ja kirjastolle. On tärkeää todeta, että juuri tämä on kirjasto kannalta itsearvo, sillä tässä arvostuksessa ilmenee kirjaston tarkoitus, sen idea, jota kirjasto pystyy toteuttamaan vain, jos sen kehittäjät ovat asiasta täysin tietoisia.

Kirjastolle kirja sisällyksensä perusteella on väline sivistyksen levittämiseksi. Kirjakauppiaalle on tietyissä rajoissa yhdentekevää, mitä kirjoja hän myy, kirjastolle on ensiarvoisen tärkeää, mitä kirjoja sinne hankitaan ja mitä sieltä lainataan. Kirjastotyö on aktiivista sivistystyötä. Saadaksemme kuvan siitä, mitä kirjasto ideansa mukaisesti on, täytyy meidän sen vuoksi kääntää tarkastelumme sivistyksen olemukseen.

Jokainen ihminen on psykofyysillisen rakenteensa perusteella luotu sivistymään. Ihminen on sillä tavalla tehty, että hän on filosofi, tieteenharjoittaja ja taiteilija pienoiskoossa, omissa rajoissaan. Hänen aivonsa haluavat katsella kuten hänen silmänsä. Hänen henkensä tarvitsee liikkuakseen yleiskuvan maailmankaikkeudesta, vieläpä kaiken ajateltavissa olevan kokonaisuudesta, samoin kuin ihminen tarvitsee yleiskuvan maastosta, jossa liikkuu, ollakseen kompastumatta. Ihmisen siulu haluaa rakentaa teoriaa samalla tavalla kuin hänen ruumiinsa haluaa liikkua ja kätensä tehdä kauniita ja hyödyllisiä esineitä. Siten myös ihmisen sielu haluaa kokea kaiken sen, mitä kokemaan se on tehty, kuitenkin säilyttäen kokonaisuutensa, yhtenäisyyden, harmonian.

Se toiminta, joka syntyy, kun ihmiset yhteistoiminnassa keskenään toteuttavat henkistä elämää, voidaan määritellä sivistykseksi. Kirjaston tehtävänä on sivistyksen vaaliminen ja levittäminen. Toisaalta sivistys välttämättä edellyttää kirjastoa. Kirjaston paikkaa sivistyselämässä ei mikään muu voi korvata.

Kirjastosta ihminen löytää sen, mitä filosofit ja tiedemiehet ovat hänen omista kysymyksistään ajatelleet, löytää sen elämän, joka säilyy maailmankirjallisuuden kuvaamana. Nämä kaikki asiat hän saa nyt elää itse, omalla tavallaan, omasta näkökulmastaan, ja tällöin syntyy jotakin uutta ja ainutlaatuista: ihmisyksilön persoonallinen suhde maailmankaikkeuteen.

Tätä varten kirjasto on olemassa. Tämän vuoksi kirjasto sisältää parhaat teokset kaikilta inhimillisen tiedon ja elämän aloilta. Sikäli kun kirjaston tehtävä on sivistyksen levittäminen, on se olemassa nimenomaan amatööriopiskelijaa varten, so. sananmukaisesti ihmistä varten, joka opiskelee rakastaen opiskelua sen itsensä vuoksi, koska se tyydyttää hänen syvintä olemustaan ihmisenä. Ennen muuta kirjasto tulee vaalia filosofiaa, koska se käsittää sen, mikä sekä tieteissä että ihmiselämässä yhteistä ja yleistä, formaalisia tieteitä: logiikkaa ja matematiikkaa, koska ne kuvaavat kaiken ajattelun ja kaiken tapahtumisen yleisiä muotoja – iitä käyttää jokainen ihminen joka hetki tietäen tai tietämättään – psykologiaa, koska ihminen itse kuuluu maailmankaikkeuteensa, vieläpä hyvin olennaisena tekijänä, jonka asema ja lainalaisuudet on selvitettävä, sekä teoreettisen ideaalin vuoksi että jotta ihminen pystyisi itseään ohjaamaan ja hallitsemaan. Sitten tulevat kaikki muut empiiriset tieteet: yhteiskuntatieteet ja historia, luonnontieteet, eri kultturipiirien henkinen elämä, maailmankirjallisuus, jssa ihminen kohtaa ihmisen rajattomassa määrässä erilaisia tilanteita ja olosuhteita ja saa eläytyä elämys- ja kohtalomahdollisuuksiin, joita ei milloinkaan saa itse kokea, mutta jotka hänessä – ihmisenä – elävät mahdollisuuksina, sikäli kuin ne ovat yleisinhimillisiä. Ja tässä kaikessa on mukana esteettinen nautinto taideteoksesta – sillä myös teoreettinen nautinto on esteettistä – vai sanoisinko, että esteettinen nautinto on eräs teoreettisen nautinnon erikoistapaus (Nim. se, jssa teoriaa ei nähdä, se vain aavistetaan – mutta onko se teoreettista nautintoa???)

Tämä henkisen elämän mahdollisuuksien moninaisuus sisältyy siis kirjastoon. On tuskin ajateltavissa, että mikään muu laitos pystyisi tarjoamaan niin laajan mahdollisuuksien piirin ja niin suuren valinnan vapauden kuin kirjasto. Kirjastossa voi opiskella mitä haluaa ja missä järjestyksessä haluaa, olematta sidottu määrättyihin oppikirjoihin ja kursseihin. Kirjastossa voi lainaaja kulkea hyllyltä hyllylle – on vakinaisia kirjastonkäyttäjiä, jotka joka käynnillään kuluttavat pitkän aja vai nauttien katsellessaan mitä kirjoja on. SIllä tavalla voi tehdä löytöjä, jotka itsetehtyinä ovat löytäjälle sitäkin arvokkaampia. Jos tapaa teoksen, jonka nimi viehättää, voi viedä sen kotiinsa ja lukea – tai tuoda lukematta takaisin, jos se aiheutti pettymyksen. Näin ei voi tehdä esim. kirjakaupassa, josta kirja on ostettava. Sen vuoksi ihmisellä kirjasto välityksellä on tilaisuus tutustua kirjoihin ja kirjailijoihin tavattoman paljon laajemmin kuin esim. vain kirjakaupassa. Siten kirjasto tavallaan harjoittaa tahokasta mainontaa – sillä jos ihminen pitää paljon jostakin kirjasta, niin hän tavallisesti ostaakin sen. Juuri tämä vapaus, mikä kirjastossa vallitsee, on erittäin edullinen sille, että ihmisessä kehittyisi rakkaus sivistykseen – rakkaus, jonka tukahduttamiseksi esim. kouluissa ja niiden kaltaisissa laitoksissa pakkokeinoja käyttävä pedagogi voi tehdä niin paljon.

Sanoin, että jokainen ihminen on filosofi, tieteenharjoittaja ja taiteilija pienoiskoossa. “Neron affektit”, sanoo Lange–Eichbaum [Ne ovat pohjimmiltaan samoja kuin jokaisen keskimääräihmisen, vain ehkä intensiivisempiä.]

Se viettielämä, joka vie tieteen- ja taiteenharjoittajan luovaan työhön, on jossakin määrin jokaisessa ihmisessä, vaikka luonnollisesti useimmilta puuttuu erikoislahjakkuus, jota tarvitaan uuden ja merkitsevän luomiseen ja muotoilemiseen. Mutta ihminen ei tunne itseään, ja juuri nämä puolet hänestä jäävät useimmiten huomiota vaille. Ihmisellä on eläinkunnan parhaiten kehittyneet isot aivot, hänen siulunelämänsä on suuressa määrin tietoista, hän voi nähdä ja punnita mahdollisuuksia, mutta samalla hän on kadottanut sen varmuuden, joka on ominaista vaistotoiminnalle ja joka eläimissä ilmetessää on kautta aikojen herättänyt ihmisten ihmettelyä. Ihminen on kuin lapsi, joka ei viä osaa oikein käyttää jäseniään: hän ei osaa käyttää aivojaan. Hän ei ole tietoinen siitä, mitä käyttämättömänt, puoleksi tukahdutetut vietit tavoittelevat. Ne tarvitsevat herättämistä ja ohjaamista. Näin myös kirjastoon tuleva ihminen tarvitsee usein sitä, että hänet herätetään tuntemaan itsensä. Tältä pohjalta on syntynyt käsite kirjastokasvatus, jonka teoriaa ja käytäntöä – samoin kuin amatööriopiskelun – on kehitellyt kirjastonjohtaja, dosentti Uuno Saarnio.

Tässä kohdassa en kuitenkaan voi olla huomauttamatta, että ihmisen aivoissa – kuten maailmankartalla  on vielä valkoisiua kohtia. Voi olla, että ihmisessä on rajattomasti mahdollisuuksia, joita ei vielä ainoakaan ihminen ole osannut käyttää (Kuka voi sanoa, että ihminen tuntee jo tarkoituksensa, so. sen, mitä hän on?) Ne ovat tulevaisuuden psykologian ja pedagogian probleemoja, mutta sisältyvät tavallaan implisiittisesti kirjastokasvatuksen ohjelmaan. Kirjastokasvatuksen päämäärä on nimittäin saada ihmiset mahdollisimman suuressa määrin käyttämään isoja aivojaan.

Kirjastokasvatus on ensisijaisesti aikuiskasvatusta, vaikka lastenosastoilla tapahtuva aktiivinen toiminta kuuluu sen erikoistapauksiin. Se pyrkii synnyttämään, kehittämään ja ohjaamaan amatööriopiskelua. Ihminen on saatava tietoiseksi henkisistä vieteistään, mutta tämä ei riitä. Hän tarvitsee jatkuvaa rohkaisua, tukea ja apua. Vaikka amatööriopiskelulla ei ole määrättyä järjestystä, ei se täytä tarkoitustaan, jos se on suunnittelematonta. Suunnitelman täytyy olla yksilöllinen ja vastata asianomaisen erikoisintressejä, mutta siinä on myös otettava huomioon sivistyksen kokonaisuus. Ihminen ei voi alkaa erikoisuta ennen kuin on saanut yleiskatsauksen kokonaisudesta, ei voi lukea vain määrätynlaisia kirjoja – se olisi samaa kuin jos urheilija treenaisi vain jotakin määrättyä lihasta. Sen vuoksi on ylioppilastutkinto tullut amatööriopiskelun ideaaliksi. Se sisältää eri tieteiden ja taiteiden alkeistiedot, se on kivijalka, jolle persoonallinen maailmankatsomus voi rakentua ilman että yksipuolisuuden ja rajoittuneisuuden vaara olisi tavattoman suuri. Sillä, kuten Kungfutse sanoi: Ajattelematta opiskeleminen on turhaa työtä, opiskelematta ajatteleminen on vaarallista.

Kirjastokasvatuksen välineitä ovat: opiskelunneuvonta, joka tapahtuu keskustelun muodossa, ja kirjastokerhot. Keskustelumetoodin ideaalina on Sokrates, joka pyrki yhteistyössä keskustelukumppaninsa kanssa saavuttamaan todellista tietoa. Tämä merkitsee, että kirjastovirkailija opiskelee yhdesä lainaajan kanssa; hän ei saa olla opettaja vaan kanssaopiskelija. Hänen täytyy myös olla amatööriopiskelija. SIlloin tämä yhteistyö on jo sivistyselämää, jota kirjaston tarkoitus on levittää, ihmisten yhteistoimintaa henkisten viettiensä toteuttamiseksi. Samalla kun kirjastonkäyttäjä saa opintojaan varten asiaatuntevaa ohjausta, saa hän tällöin sitä henkistä tukea, jonka samoja harrastuksia viljelevä ympäristö antaa ja joka monellekin on aivan välttämätön. Ymmärtämätön yleinen milipide on usein raskas taakka amatööriopiskelijalle. Monet kertovat, etteivät he uskalla toimipaikassaan kertoa opiskelevansa, tapasinpa äskettäin lainaajan, ujoka toivoi, ettei ilmoitusta hänen tilaamansa kirjan saapumisesta lähetettäisi hänelle kotiin, koska isäntäväki ei koskaan lue mitään, ja heidän olisi vaikea käsittää, että vuokralainen tarvitsee kirjaa.

Toinen tapa tämän relevantin yhteisön kehittämiseksi ovat kirjastojen opintokerhot. Helsingin kaupunginkirjastossa on jo 10 vuotta toiminut filosofian opintokerho, joka kokoontuu joka viikko kesät talvet. On toisille hämmästyttävää, mutta toisille luonnolista, että juuri filosofian kerho on osoittautunut kaikkein elinkykyisimmäksi. Se johtuu siitä, että juuri filosofia on kaikkien ihmisten yhteinen alue, ja jokaisen ihmisen omin alue. Sillä ei ammati eikä työ ole ihmiselle hänen omintaan, ominta on se ainutlaatuinen tapa, jolla hän katselee maailmaa ja suhtautuu siihen. Eikä tämän maailmankatsomuksen omuuden ja ainoalaautisuuden tarvitse olla ristiriidassa sen tieteellisyyden kanssa, koska oma on oleellisesti siinä tavassa, millä asiat eletään. – Filosofinen kerho on käsitellyt paljon logiikan ja matematiikan kysymyksiä filosofisessa hengessä, mutta näitä varten on ajoittain ollut omia kerhoja Myös psykologian kerho on jatkuvasti syntynyt aina uudelleen.

Myöskin kirjallisuutta opiskellaan kerhoissa. Kallion sivukirjastossa on jo useita vuosia toiminut kirjallisuuskerho. Pääkirjastossa on nykyään saksankielinen Saksalaisen kirjallisuuden kerho ja Suomalaisen kirjallisuuden kerho, johon kirjailijat tulevat tapaamaan kirjastossa käyvää yleisöä. Tämän tarkoitus ei ole, kuten kirjastojohtaja Saarnio kerhon avajaispuheessa lausui, esitellä kirjoja ja kirjailijoita, vaan elää esteettistä elämää yhteisesti ja siten sitä kehittää. Tarkoitus on siis, että nämä kerhot olisivat sivistyksen elämistä eikä sivistyksen esittelyä. Tämä pitää paikkansa kaikkiin kerhoihin nähden.

Mainittu ero on erinomaisen tärkeä sillä juuri tässä suhtautumistavassa henkisen elämän arvoihin ilmenee, onko kysymys sivistyksestä vai vain sen ulkokuoresta. Tätä valaisee loistavasti Goethen pieni runo Gedichte: Poroporvari näkee kappelin lasimaalauksin koristetut ikkunat ulkoapäin torilta, josta ne ovat pimeän ja ikävän näköisiä. Mutta sille joka astuu sisään, ne valastuina loistavat koko värillisessä ihanuudessaan.

Kirjallisuuskerhojen yhteydessä joudumme kysymykseen kaunokirjallisuuden asemasta kirjastokasvatuksessa, ja se taas pohjimmiltaan palautuu kysymykseen kaunokirjallisuuden asemasta sivistyksessä. Lienee paikallaan lausua siitä muutama sana.

Amatööriopiskelija opiskelee myös kaunokirjallisuutta. Se ei ole hänelle vain ajanvietettä, eikä se sellaiseksi liene tarkoitettukaan: Kaunokirjallisuuden käyttö ajanvietteenä – en puhu ajanvietekirjallisuudesta – olisi käsittääkseni samaa kuin katsella lasimaalauksia kirkon ulkopuolelta.

Amatööriopiskelija tavoittelee kokonaisnäkemystä maailmankaikkeudesta ja kaikesta, mikä on mahdollista. Mikä on kaunokirjallisuuden osuus tässä – ja sitä tietä sivistyselämässä?

Nähdäkseni runoilija liikkuu sen piirissä, mitä Kant nimitti mahdolliseksi kokemukseksi. Hänen aluettaan rajoittaa toisaalta looginen ristiriita, jota ei voi edes kuvitella eikä siten myöskään kuvata (ja joka luonnollisesti on eri asia kuin psykologinen ristiriita, joka on siinä, että ihminen tahtoisi yhteensopimattomia asioita), toisaalta todellisuus, jota sen koko moninaisudessa ei koskaan voi täydellisesti kuvata. Ei tunnontarkinkaan historiallinen tai yhteiskunnallinen romaani voi koskaan kuvata todellisuutta, ainva vain erästä mahdollista kokemusta.

Tämä vapaus, jota todellisuus ei rajoita, on tavattoman tärkeä, koska se tekee mahdollisen piiri eläväksi, avaa uusia elämismahdollisuuksia lukijalle

Käsikirjoitus muuttuu tässä luonnosmaiseksi

Tässä olisi aika paljon tarttumapintaa kommentointiin alkaen ensinnäkin kirjastokeskustelun tasosta ja pyrkimyksistä sinällään, kokoelmatyön tuolloisesta keskeisestä merkityksestä, ihmiskuvasta, termien kirja ja kirjasto monimerkityksellisyydestä ja niin edelleen.

YLE Politiikkaradio: Kuinka kulttuuria pitäisi tukea?

YLE Politiikkaradio 20.12.2010

Kuunnelkaapa tämä YLEn Politiikkaradio 20.12.2010, otsikolla Kuinka kulttuuria pitäisi tukea?. Mittaa 54 minuuttia. Rautaa niistä jokainen.

Politiikkaradion vuoden viimeisessä ajakohtaiskeskustelussa oli aiheena kulttuuripolitiikka. Pitäisikö kulttuurin tukemismalleja uudistaa? Voisiko yritysmaailmasta saada vinkkejä kulttuuriin? Vieraina olivat toimitusjohtajat Cay Sevón Turku 2011-säätiöstä, Matti A. Holopainen Suomen Teatterit ry:stä sekä Raoul Grünstein Kulttuuritehdas Korjaamosta. Lähetykseen osallistuivat myös kulttuuriministeri Stefan Wallin ja Helsingin kulttuurikeskuksen suunnittelija Ari Tolvanen. Toimittajana on Kaisla Pehkonen.

Yksityistämisestä, läpinäkyvyydestä, yhteiskunnallisesta yrittämisestä, säätiöittämisestä, valtioavustusten korvamerkinnästä, joiden kuntien tavasta siirtää kirjastoille ja yleisemminkin kulttuuripalveluille tarkoitettuja fyrkkiä muihin käyttöihin, innovatiivisuudesta, kilpailusta, Kultuuritehdas Korjaamosta, kansanliikkeistä, markkinoista, tehokkuudesta, aluepolitiikasta, asiakaslähtöisyydestä jne.

Kirjastoalalla askelia on otettu Suomessakin tilaaja-tuottaja -mallissa ja pidemmälle vietynä Ruotsin Nackassa, kuten Löykkiön kirjastossa tapahtuu -blogissa kirjoitettiin otsikolla Kirjasto myytävänä.

YLEn Politiikkaradion arkistö löytyy Areensta ja RSS täältä.

Kepa lainaa kirjoja Maailma kylässä -festarin kirjateltassa

Kepan kirjasto Maailma kylässä -festareilla

Koukkasin tänään ohimennen Maailma kylässä -festareilla Helsingin Kaisaniemessä. En ehkä ole messuihmisiä, mutta emotapahtumaan liittyvässä Maailman kirjat -kirjamessuilla oli pari mielenkiintoista toimijaa. Ensinnäkin Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kepan vastikään uudistunut, Samuli Kuntun vetämä kirjasto+tietopalvelu on tänään ja huomenna paikalla, ja kaiken myyntihurmoksen keskellä he lainaavat kirjoja pöydästään suoraan käpälään kaikille kiinnostuneille. Kirjastojärjestelmänä ja lainauksenvalvontajärjestelmänä on vanha kunnon muistivihko.

Runous+kääntäminen+ei rahaa+crowdsourcing+papercraft=POESIAconC

Toinen huomioni kiinnittänyt porukka oli POESIAconC, joka on Argentinasta lähtöisin oleva jonkinsortin liike, joka on crowdsourcannut (eli talkoollistanut) kirjansidontatoimintansa. Juttu menee suunnilleen niin, että kun Argentiinassa talouslama iski isosti, muuttui pienkirjallisuuuden kustannustoiminta mahdottomaksi. Tästä eivät sikäläiset kuitenkaan tyystin lannistuneet, vaan paikallisen sekä käännetyn runouden kirjansidontaa tehdään talkoovoimin, papercraft -hengessä. Jokainen kirja on taiteilijakirja, ja jokainen voi olla taidekirjataiteilija. Runouden kustantaminenkin voi näin jatkua, kiitos vapaaehtoisten. Jos osaat espanjaa, kurkkaa täältä lisätietoa. Ihailtavaa sinnikkyyttä! Mukana toiminnassa tietenkin ruotsalaisia, Malmöstä, mistäs muualtakaan 🙂

Autenttisuudesta ja tallenteista

Timo Turja kirjoittaa Parlamenttikirjasto-blogissa Internet ja politiikan tulevaisuus autenttisuudesta. Koostin seuraanvanlaisen kommentin:

Kiehtovaa tuo alkuperäisyyden pohdiskelu, toisinaan unohdan itseni siihen liittyvien ajatusten äärelle. Digitaalisessa ympäristössä ”alkuperäinen” on melko epäkurrantti käsite ja jokatapauksessa sangen erilainen kuin konkreettisesssa ympäristössä.

Käsityötaiteessa kuten maalaamisessa tai kivenveistossa alkuperäinen teos on melko helposti yksilöitävissä, mutta esimerkiksi grafiikanpainannassa tai pronssinvalamisessa aletaan jo liikkua harmailla vesillä, sillä varsinainen, julkaistu teos on jo kopio siitä teoksesta jonka parissa taiteilija on työskennellyt. Mitä nimenomaista esinettä Benjaminin aura ympäröi jos samasta veistoksesta on tehty useampia valoksia?

Sama pätee kirjallisuudessa sekä elo- ja valokuvataiteessa jossa alkuperäisten käsikirjoituksien ja filmien ei ole koskaan tarkoitus päästäkään yleisön saataville. Kirjallisuushan on abstraktimmasta päästä taidetta (tai viestinvälitystä yleensäkin) ja suhde tallenteeseen on todellakin hyvin mekaaninen. En sano etteivätkö jotkut henkilöt kovastikin ilahtuisi jos pääsisivät lehteilemään klassikkoteosten käsikirjoituksia, mutta se on varsinaisen kirjallisuuden kannalta epäoleellista.

Ilmeisesti monien mielestä erilaiset hullunkuriset sidotut paperinivaskat tai pyöreät muovilätyskät ovat jotenkin aidommin sitä kirjallisuutta tai musiikkia kuin vaikkapa tiedostot. Kaikki vain tallenteita, sanon.

Kirjojen digitoinnissa ja joskus jopa verkkojulkaisussa näkyy kirjojen perintö. Esimerkiksi tekstin pahoinpitely sivuiksi tai painotuotteiden ulkoasun kuvailuun tarkoitettuun PDF -muotoon on täysin perustelematon muiden kuin historiallisten syiden varjolla. Sekä tavallisista kirjoista skannaillut että digitaalisesti julkaistut e-kirjat on usein keinotekoisesti muodostettu muistuttamaan nimenomaan perinteisiä kirjoja.

Hmm, minkähänlaisia välimuotoja kokeiltiin kääröistä kirjoihin siirryttäessä? 😉

Itse pidän e-kirjaa väliaikaisena käsitteenä, jota kohtapuolin ihmetellään hieman samalla tavalla kuin niitä multimedia cd-romeja kymmenisen vuotta sitten.

Tuo extreme-lajien suosio on mielenkiintoinen maininta. Matkustelu on myös hyvin yleistä ja minusta liittyy samaan elämyksellisyydentarpeen tyydyttämiseen. Ihmiset haluavat itse esiintyä tarinoissa eivätkä vain lukea tai katsella tarinoita siitä mitä jännää muut ovat tehneet.

Yllä mainituista Burken ajatuksista tulee mieleen design-ideologia, arjen estetisointi ja esteettisyyden auktoriteetin haltuunotto museoilta, valtiolta tai muilta auktoriteeteilta.