Avoin kirje Tuijalle viitteidenhallintatyökaluista kuten Zotero, Mendeley ja RefWorks

Minulta kyseltiin privana suhteestani näihin RefWorksin yms. kaltaisiin viitteidenhallintatyökaluihin joista on kollegoiden kesken ollut toisaalla puhetta. Tässä avoin kirjeeni:

Suhteeni kirjallisuusviitetyökaluihin on lähinnä poleeminen. Mainitsemasi Mendeley on mennyt minulta täysin tutkan alta, en ole moista edes huomannut. En ole täten erityisesti suunnitellut Zoterosta siihen siirtymistä.

Mendeley

Zotero

RefWorks

Vaikka Zotero on minulla kyllä koneellani asennettuna, ei sitä rehellisyyden nimissä tule koskaan käytettyä. Olen oikeastaan käyttänyt sitä vain muutamassa isommassa kirjoitusjutussa kun olen vääntänyt artikkelia kirjaan tms… itseasiassa kaikki Zoteron käyttötapaukseni taitavat olla juuri tuollaisten muodollisempien, kirjamaisempien tekstien laatimiseen liittyneitä… Lasken PDF-tiedostot (kuten raporttimme Kirjastojärjestelmät Nyt!) kirjamaisiksi, tai no e-kirjoiksi kai niitä pitäisi kutsua.

Kieltämättä tuntuu hassulta että joitain tietyntyyppisiä tuotoksia varten käyttää jotain tällaisia erityisiä työkaluja, kuten juuri tekstinkäsittelyohjelmaa ja viitteidenhallintatyökalua. Ehkä siitä tulee vähän tärkeä olo… kuin tekisi jotain oikeampaa kirjoittamista kuin normaalisti. Todellisuudessaan tekstin kirjoittamisen ja viitteiden hallinnan kanssa on tekemisissä joka-ikinen päivä, tuntikausia. Tekstinkäsittelyohjelmat ja erityiset viitteidenhallintatyökalut eivät tosin kuulu arkeen, vaan selain ja tietenkin mahdollisimman hyvät URL-osoitteet.

Yksi selkeä etu mikä Zoteron, RefWorksin tai vastaavan työkalun käytössä on, on siististi muotoiltu viiteluettelo. Luonnellisemmassa ympäristössäni eli verkossa tykkään aina laatia viitteet tekstin sisään, mutta printissä tai printtiä mallintavassa tekstissä (kuten juuri PDF:t), tämä ei ole tyypillisesti tapana. Silloin se, että napin painalluksella saa hienosti muotoillut viiteluettelon on ollut kiva juttu.

Normaalisti käytän viitteidenhallintaan lähinnä Diigoa. Aiemmin del.icio.usia. Ei näitäkään tule loppujenlopuksi niin paljoa käytettyä. Selaimen sivuhistoria ja Google ovat minulle aika kattavat viitteidenhallintatyökalut 🙂 Riippuu tilanteesta. Käytän aika paljon selaimen osoiteriviä tiedonhakuun. Näin käytän esim. valokuviani (jotka ovat Flickrissä, jolle voi tehdä kyselyjä suoraan URL-osoitteilla) sekä juuri selaimeni historiaa.

RefWorksista minulla ei ole oikeastaan mitään sanottavaa, paitsi että se on alansa establishmentti.

Zoterosta vielä yleisemmin. Sehän on Firefox-selaimen laajennos, ja sikäli aina naimisissa Firefoxiin. Stand-alone versio on kehitteillä, kuten Chrome ja Safari-versiotkin. Muistan kun Zoteroon tuli myös web-liittymä, jota voi nyt käyttää myös mobiilina. Se on ihan kiva. Zotero on kyllä monipuolinen ja varmasti kattava työkalu, mutta siistin, formaalin ja kontrolloidun metadatan ylläpitäminen vaatii aina työtä, joka monesti palvelee loppujenlopuksi jotain anaalista kontrollifriikkeyttä, eikä oikeaa tiedon käyttämistä aidosti (kirjastoihminen jos kuka tietää tämän). Tokihan tällaisen työkalut, niiden välinen tiedonsiirto ja ajatus jonkinlaisista ”rikkaammista”, ei suoraan perille johtavista linkeistä on kiehtovaa.

Zoteron tai muidenkaan viitteidenhallintatyökalujen ns. ”sosiaalisista” ominaisuuksista olen käyttänyt vähän. Deliciousin aikaan enemmän, ja jos on ollut jotain selkeitä porukoita joiden kanssa ja selkeä tehtävä, silloin tällaiset työkalut ovat olleet kyllä hyviä. Jos kirjoittaisin enemmän ”asiallista” ja ei-elävää tekstiä, niin käyttäisin enemmän. Varmaan jossain gradun ähläämisessä olisi hyvä, tai jos itse kirjottelisi akateemisa tekstejä niin voisi ehkä pitää omaa bibliografiaansa yllä tuollalailla.

Advertisement

Tekstinkäsittelystä jääneitä artefakteja etsimässä

Kiehtoo tuo analogisen ja digitaalisen välinen rajamaasto. Molempiin liittyy kaikenlaisia myyttejä ja näitä asetetaan jopa vastakkain uskomattomimmissa puheissa. Tekstinkäsittely tarjoaa siihen kaikenlaisia näkökulmia.

Olen alkanut keräilemään analogisista teoksista löytämiäni artefakteja; jäänteitä, takaumia tai kaikuja teosten omasta historiasta. Tarkoituksetta ne antavat meille pienen kurkistuksen naamion taa, teosten omiin syntyprosesseihin.

Määrä

Tässä kaksi tässä kuussa löytämääni tällaista artefaktia. Ensimmäinen on Yhdyskuntasuunnittelu -aikakausjulkaisussa (ISSN 0788-1010) esiintynyt, yliviivattu sana

määrä

Nämä artefaktit jättävät tietenkin mielikuvitukselle paljon sijaa. Miksi ne ovat syntyneet, kenen jäljiltä ja ketkä ovat ne henkilöt joiden olisi ne pitänyt korjata, mutta pääsivät livahtamaan painoon. Kyseinen määrä on kenties jäänyt jäljelle kun artikkeli kirjoittaja tai joku tekstiä kommentoinut henkilö on merkinnyt sanoja yliviivauksella osoittaakseen että ne olisi syytä poistaa, mutta joko yliviivauksen tai koko sanan poistaminen on unohtunut. Tähän lauseeseen sana määrä ei selvästikään kuulu.

On hyvin tyypillistä, että tekstinkäsittelytyökalujansa huonosti tuntevat ihmiset kommentoivat tekstejä lisäämällä uutta tekstiä kommentoitavan sisään, kenties jollain silmiinpistävällä värillä korostettuna. Varsinaisten tekstin kommentointi- ja annotointityökalujen (kuten Wordissa lisää→kommentti) käyttö on hyvin harvinaista. On vaikeaa opetella uusia tapoja sellaisten vanhojen tapojen tilalle, jotka riittävissä määrin toimivat. Ilman varsinaisesta tekstistä irrallisia metatekstejäkin (kuten varsinaisia kommentteja) selviää ihan riittävän hyvin, jos työtä tekee ihminen eikä käytetä tätä metatasoa hyödyntäviä koneellisia menetelmiä (esim. Wordissa on toiminto ”hyppää seuraavaan kommenttiin”, ja kommentit jätetään myös pois tulosteista).

{hellip}

Toinen löytämäni artefakti on eilisessä Helsingin Sanomissa esiintynyt

{hellip}

Tämä on selvästi teknisempi virhe. ”Hellip” on lyhenne joka tarkoittaa vaakasuuntaista (horisontaalista) ellipsistä eli jonkin mainitsematta jättämistä merkkaavaa …. Tavanomaisesti se merkitään kolmella pisteellä näin …, ja kuten ehkäpä olet huomannut, Wordin automaattinen korjaustyökalu päällä ollessaan korvaa tämän tuolla horisontal ellipsis -merkillä. Kaarisulut lienevät peräisin Hesarin käyttämästä ladontajärjestelmästä ja jostain syystä kone ei tässä tapauksessa ole tulkinnut niitä ohjeeksi, jonka sisällä annettu merkki (eli hellip) pitäisi muodostaa.

Kiehtovaa, kiehtovaa, kiehtovaa… Eräänlaista perhosten keräilyä tämäkin!

Muutama viite tekstinkäsittelytyökalujen vaikutuksesta kirjoittamiseen (ei tissejä)

Rasmus Malling-Hansenin kirjoitusaparaatti, vm. 1878 (Kuva Wikimedia Commonsista, kiitti tyypit)

Turun yliopiston digitaalisen kulttuuritutkimuksen perusopintojen aineistonkeruun harjoituskurssin kolmantena tehtävänä oli omaa aihetta käsittelevien tekstien etsiminen. Aiheenanihan on siis tekstinkäsittelytyökalujen vaikutus tekstin tuottamisen prosesseihin.

Kokoamani aineisto koostuu muutamasta artikkelista. Keskeisin niistä on Jacques Derridan dialogi The Word Processor teoksessa Paper Machine–Cultural memory in the present (Stanford Uni. Press, 2005, ISBN 9780804746205, englanniksi kääntänyt Rachel Bowlby). En itse valitettavasti puhu ranskaa. Englannistettuja Derridan tekstejä kokoava Paper Machine -teos löytyy Google Booksista, ja kyseinen dialogi on niin lyhyt, että sen voi lukea sieltä kokonaisuudessaan. Olen lukenut kirjan aiemmin, ja kyseinen teksti on inspiroinut minua nyt meneillään olevassa tutkimuksessa. Teoksen tuossa osiossa ei valitettavasti ole lähdeluetteloa, joten sen kaivelu ns. ”helmenkasvatusstrategialla” ei ole mahdollista. Toki varsinaisessa tekstissä on muutamia vinkkejä eteenpäin.

Tuossa dialogissa Derrida käsittelee omaan tyyliinsä tekstinkäsittelyvälineitä yleensä ja reflektoi myös omaa, henkilökohtaista suhdettaan niihin kirjailijana.

Kyselin viitteitä sosiaalisen median kautta, sillä työni kautta minulla on aikamoinen liuta tuttuja jotka ovat opiskelleet kirjallisuudentutkimusta. Kyselin Facebookissa

Hoi tyypit, onkos kirjallisuudentutkimuksen opintojen myötä tullut vastaan mitään tekstiä, jossa olisi pohdittu tekstinkäsittelytyökalujen vaikutusta tekstin tuottamiseen?

Ja Twitterissä

@kielipoliisi Moi, olisko mitään viitteitä sen miettimisestä, että miten tekstinkäsittelytyökalut vaikuttavat tekstintuotannon prosesseihin?

— Mace Ojala (@xmacex) February 12, 2011

Kyselin myös Turun yliopiston digitaalisen kulttuurintutkimuksen Digiryhmä -sivulla ja olen kirjoitellut blogiini pari tekstuaalitieteitä sivuavaa juttua, ml. tämän kurssin edellinen tehtävä, jossa muotoilimme tutkimuskysymystä.

Ajattelin, että sosiaalisen median kautta voisi herua viitteitä olemassa olevaan aineistoon tästä aiheesta. Vaikka tämä ”sorsastuskausi” (sorsastus=crowdsourcing) olikin sangen lyhyt, sain muutaman mainion viitteen eteenpäin. Kiitos niistä kuuluu Matti Lassilalle, Hanna Saariolle sekä Kimmo Tuomiselle ja ne ovat seuraavat:

• Veijo Meri: esseekokoelma Julma prinsessa ja kosijat (Otava, 1986 ISBN 951-1-08998-6)
• James Hartley, Michael Howe, Wilbert McKeachie: Writing through time–longitudinal studies of the effects of new technology on writing, julkaistu British Journal of Educational Technology -journaalissa (vol 32, issue 2, sivut 141-151, maaliskuu 2001, (DOI 10.1111/1467-8535.00185)
• Salomon, G., Kosminsky, E, & Asaf, M. (2003). Computers and Writing. In T. Nunes & Bryant,P. (Eds.) (2003). Handbook of children’s literacy. (pp. 409-442). London: Kluwer.

Näitä en vielä lukenut, mutta silmäilin uteliaisuuttani mitä muita samaan aiheeseen liittyviä viitteitä Google Scholar antaa tuon viimeisimmän viitteen perusteella. Diapsalmata -sivusto näyttää mielenkiintoiselta ja relevantilta. Päädyin sinne, sillä siellä on juttu Nietzschen rakkauslaulusta legendaariselle kirjoituskoneelleen. Diapsalmatan kirjoittamista käsittelevissä postauksissa on mainittu myös tuo Derridan The Word Processor. Toinen, jo aiemmin seurailema sivusto on if:book.

Nämä, ja näiden lähdeluettelot ruokkoamalla saisi varmasti enemmän aineistoa kuin jaksaisi lukea. Pitäydyn tässä tehtävässä kuitenkin näissä lähteissä ellei minulle enää lähetetä jotain erityisen kiinnostavia viitteitä. Diapsalmatan ja if:bookin kaiveluun on syytä varata vielä pari tuntia aikaa.

Koko tämän aineistonkeruuprosessin aikana kirjoitin noin 3 Facebook-postausta, viitisentoista kommenttia Facebookissa sekä pari blogikommenttia Diapsalmataan sekä The Atlanticissa olleeseen, paljon huomiota keränneeseen Nicholas Carrin Is Google making us stupid -kolumniin. Facebookin ulkopuolelle lähinnä laittelin suoria linkkejä Derridan tekstiin.

Miten voisi tutkia tekstinkäsittelyntyökalujen vaikutusta tekstintuotannon prosesseihin (tissit, katso kuva)

Asiaa liittymättömät, mutta kulttuuriviittauksen sisältävät tissit

Digitaalisen kulttuuritutkimuksen läksyissä on tehtävänä valmistella aiemmin valitun aiheen tutkimista. Luonnostelin tällaista:

Oma aiheeni oli tietokoneella tapahtuvan tekstinkäsittelyn aiheuttama muutos kirjoittamiseen ja tekstin tuottamiseen.

Uskon, että nyt arkipäivää olevat, tietokoneella hyödynnettävät tekstinkäsittelymenetelmät ovat merkittävällä tavalla vaikuttaneet tekstintuotannon tapoihin. Tässä joitain esimerkkejä tuollaisista menetelmistä

• copy+paste
• uuden tekstin syöttö vanhan sisään
• etsi+korvaa
• hakutoiminnot
• kappaleiden poistaminen
• tekstin värjääminen omaa muistia varten
• erityiset kommentointitoiminnot
• tekstidokumenttien ilmainen kopioitavuus (gradu-versio 2.doc, gradu-siistitty versio.doc, gradu-lopullinen versio 2.doc jne.)
• automaattinen oikeinkirjoitus ja kieliasun tarkistus
• layoutin (marginaalien, fonttien yms.) muuttelu

Tekstin monenlainen manipulointi ovat nykyään ”ilmaista”; enää ei tarvitse kirjoituskoneella näpyttää koko liuskaa uusiksi jos haluaa vaikkapa siirtää kappaleen. Hypoteesini on, että teksti syntyy nykyään aiempaa vapaammin ja epälineaarisemmin. Suunnittelu, luonnostelu ja lopullisen tekstin tuottaminen ovat sulautuneet. Erilainen yhdessä kirjoittaminen (wikit, jaetut Google Docsit yms.) tuovat vielä lisää muutosta, kun teksti ei ole ole enää erityisellä tavalla ”minun omaani”, vaan jossain määrin yhteistä.

Ihmisten omilla, arkisilla kirjoittamiskokomuksilla voi olla vaikutusta myös siihen, minkä kaltaista tekstiä he haluavat lukea. Internetissä ja digitaalisessa kulttuurissa yleensäkin on tunnetusti matala julkaisukynnys ja sangen ripeä tahti,

Tiedän, että tekstuaalitutkimuksen piirissä asiaa on jonkin verran teoretisoitu. Omaa tutkimusta ajatelleen voisi olla viisasta kurkistaa jo tehtyyn tutkimukseen, ja yrittää poimia sieltä jo käytettyjä aineistonhankintamenetelmiä.

Omaa aineistontuotantoa voisi käynnistää esimerkiksi siten, että hankkisi käsiinsä kokeneita kirjoittajia, jotka ovat kirjoittaneet samankaltaista tekstiä sekä ilman tekstinkäsittelytyökaluja, että niitä käyttäen. Uutisjournalistit, runoilijat, kaunokirjailijat, oppikirjojen tekijät, kirjeitä kirjoittavat ihmiset sekä sihteerit olisivat kaikki kiehtovia kohderyhmiä. Olisi tärkeeä, että tutkittavat kirjoittajat olisivat olleet rutinoituneita molempiin maailmoihin, sekä ilman tekstinkäsittelytyökaluja että niiden kanssa.

Kun tällaisia kirjoittajia olisi saatu käsiin (taitavat olla vähenevä luonnonvara), voisi heidän läpikäymiään kirjoitusprosesseja tarkastella ja jaotella kiinnittäen huomiota sellaisiin piirteisiin, jotka ovat mahdollimman vähän tulkinnanvaraisia. Mieleen tulevat esimerkiksi kommenttikierrosten ja uudelleenkirjoittamien määrät, tekstin tuottamiseen käytetty aika (esim. päiviä per 100 sivua). Jos olisi käytössä hyvin motivoituneita tutkittavia, voisi heitä pyytää kirjoittamaan jotain ja tarkkailla kirjoitusprosesseja… Erityisesti luonnostelun (”käsikirjoitusten” laatimisen) sekä viimeistelyn vaiheet voisivat olla valaisevia.

Kirjoittajia pitäisi tietenkin haastatella, jotta subjektiivisia kokemukset olisivat varmastki kiinnostavia. Erilaisia tekstintuottajia pyydettäisi kirjoittajia kuvailemaan tuota muutosprosessia ja siihen liittyviä muistikuviaan, kenties muutaman ihmisen ryhmissä; oliko heillä jonkinlaista ATK-vastustusta, paljonko tekstinkäsittelytyövälineiden käytön opetteluun kului aikaa ja oliko se tuskallista, oliko muutos omaehtoinen vai ulkoa pakotettu (esim. toimistotyössä) jne. Varmasti esimerkiksi kustannustoimittajilta tai paljon raportteja lukevien henkilöiltä voisi saada myös arvokasta by proxy -tietoa siitä, miten establishoituneiden kirjoittajien työtavat digitaalisen tekstinkäsittelyn myötä ovat muuttuneet.

Tekstuaalitieteelinen tekijätutkimus, hot or not?

Avain 4/2010

Kirjallisuustutkimuksen aikakauslehden Avaimen (ISSN 1795-3790) numero 4/2010 sattui tänään käpälään kun silmäilin lehtiä Turun kaupunginkirjastolla. Ote Teemu Mannisen artikkelin alusta:

Teemu Manninen: Teoksen synty ei ole tekstinsä funktio–Tekstuaalitieteellisen tekijätutkimuksen suuntia

Tekijyys ja tekstuaalitieteet

On jo pitkään ollut tavanomaista todeta Roland Barthesia seuraten, että “tekijä on vain kirjoittava instanssi” ja että “teksti ei ole sarja sanoja, joka paljastaa yhden ja ainoan ‘teologisen’ merkityksen (Tekijä-Jumalan ‘viestin’) vaan moniulotteinen tila, jossa monituiset ja alkuperättömät kirjoitukset sekoittuvat ja törmäävät toisiinsa” (Barthes 1977). Barthesin julistama (romanttisen) tekjän kuolema laittoin Michel Foucault’n vuonna 1970 täsmentämään, että tuo tekijän on moderni konstruktio. Toisin sanoen, “kuvitteleva mieli ei ole ajaton tuottaja vaan kultturispesifi tuote”, tietoa, joka on löydetty “tietyllä historian hetkellä”. (Siskin 1988, 126) Tämä käsitys modernista tekijästä jäljitetään nykyään kapitalismin, tekijänoikeuksien, länsimaisen rationalismin ja patriarkaatin kehitysvaiheisiin (Ede & Lunsford 2001, 354).

Barthesin ja Foucault’n pystyttämästä tekstuaalisesta ja materiaalis-poliittisesta tekijätutkuuksesta on tullut yksi kirjallisuustieteen vakiintuneista tutkimusaloista. Sitä edustavat hyvin Andrew Bennettin (2005) ja Sein Burken (1998) teokset, joissa tekijän käsitetttä jäljitetään kirjailijoiden ja kirjallisuusteoreetikkojen ajattelussa erilaisia esteettisiä, kultturisia ja historiallisia taustoja vasten. Tämän tutkimuksen piirissä, kuten Christine Haynes toteaa Book History -lehden artikkelissaan, tekijyyden romanttinen kuvasto on viimeisten vuosikymmenien aikana dekonstruoitu ja historioitu jäkistrukturalismin, uushistorismin, kirjallisuudensosiologian ja kirjahistorian teorioiden ja metodien avulla (Haynes 2005, 288).

Haynes kuitenkin väittää, että teoreettisesta ja metodologisesta kehittyneisyydestään huolimatta tutkijat jatkavat yha romanttisen tekijän “esineellistämistä [reification] ja (paradoksaalista) naamiointia”. Hän kehottaakin tutkijoita yhä suurempaan luovuuteen ja eklektisyyteen teoreettisissa ja metodologisissa lähestymistavoissaan, jos he aikovat kritisoida “romanttista käsitystä, jonka mukaan tekijä – määritelmällisesti ja kautta historian – luo uniikin kirjoitetun tekstin, josta hän yksin vastaa ja josta hän yksin kerää kunnian”. (Mt. 315, 288-289.) Mitä Haynes oikein tarkoittaa? Eivätkö muka tekstin ja tekijäfunktion käsitteet ja niiden myötä syntynyt tekijyyden ja teoksen dekonstruoiminen ole jo saaneet tarpeeksi jalansijaa kirjallisuudentutkimuksessa? Onko mitään todellakaan enää jäljellä dekonstruoitavaksi?

Tietenkin, mutta Haynes, joka on kirjahistoroitsija, kritisoikin kirjahistoriallisia tutkimuksia siitä, että ne keskittyvät yhä liikaa tekijöihin. Esimerkiksi silloin kun esitellään tekijyyden taloudellisia ja materiaalisia ehtoja ainoastaan suhteessa kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa, saattaa vaikuttaa siltä kuin tutkimuksen ainoa tehtävä olisi miettiä, miten kulttuurisen tuotannon lainalaisuuden vaikuttavat kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa. Saattaa olla vaikea ymmärtää, miksi moinen olisi Haynesin mielestä epäilyttävää, etenkin jos ajattelee, että kirjallisuudentutkimuksen metodologisena ohjeena tulisi olla hermeneuttinen imperatiivi, “itse tekstin” tulkinta (tarkoitetaan sillä sitten yksittäisiä teoksia, kulttuurisia tekstejä tai laajempaa kielien ja kulttuurin tekstuaalisuutta).

Haynes ei kuitenkaan halua tulkita tekstejä. Hän edustaa tekstuaalitieteellistä kirjahistoriaa, jonka ytimessä on analyyttisen hermeneuttisen imperetiivin sijasta syteettinen arkistollinen velvollisuus; yleisen ja yhteisen kirjallisen arkiston hallinnointi, kokoaminen, toimittaminen ja sen uyhteiskunnallisen roolin määrittäminen ja teoretisoiminen. Haynes ei siis väitä, että romanttinen tekijän kummittelee hermeneuttista imperetiivia noudattavien kirjallisuudentutkijoiden tulkinnoissa. Hänen mukaansa se vaijyy tekstuaalitieteiden omien teoreettisten kysymyksenasettelujen ja metodologisten rajausten katveissa. Tämä väite ei kuitenkaan ole yksiselitteiseti luettavissa Haynesin artikkelista, vaan piilee niissä oletuksissa, jotka Haynes kirjahistorijoitsijana jakaa muiden tekstuaalitieteellisten tutkijoiden kanssa. Mutta mitä nämä tekstuaalitieteet sitten ovat?

[jne…]

Kirja… mikä hitto se edes on?

Montako kirjaa tässä kuvassa on?

Katso tätä kuvaa ja kerro minulle montako kirjaa löydät. Nykyinen e-kirja -hässäkkä on pistänyt meidät kaikki miettimään mikä kirja oikeasti on ja mitä se ei ole. Digitaalinen teksti (ml. web) on kriisiyttänyt koko käsitteen erittäin pahasti ja nyt joudumme ratkaisemaan näitä määrittämisongelmia ottaessamme kantaa e-kirjaan.

Klikkaa viereistä kuvaa, niin näet sen Flickrissä. Olen siellä liittänyt siihen muutamia tarkennuksia.

Digiaineiston arkistoinnista NY Timesissä

"floppy disks for breakfast" by Blude@Flickr

The New York Timesissä on Patricia Cohenin kompakti, mutta mielenkiintoinen kirjoitus alunalkaen digitaalisen sisällön arkistoinnista. Otsikko on Fending Off Digital Decay, Bit by Bit. Emoryn yliopistossa on Salman Rushdie -näyttely, ja siellä on esillä hänen alkuperäisiä tekstejään sekä paperilla, että tiedostoina ja näyttelyssä kävijät pääsevät näkemään ja kopeloimaan Rushdien tietokonetyöpöytää sellaisena, kuin se hänellä itsellään oli; siis kurkistamaan hänen työskentelyprosessiinsa. Artikkelissa vertailukohtana esitetään näyttelyyn rekonstruoitu Dickensin työpöytä, jonka ääreen kävijät voivat istahtaa vanhaan tuoliin ja kokeilla vanhalla mustekynällä kirjoittamista.

Digitaalisen aineiston säilyttämiseen liittyy monia kysymyksiä, sekä vanhoja että uusia. Antiikkisten tiedostomuotojen avaaminen on näistä keskeisimpiä; pitäisikö tiedostot avata vielä kun teknologia on yleistä ja halpaa ja siirtää aika-ajoin modernimpaan muotoon, vai pitäisikö nimenomaan pyrkiä alkuperäisen muodon säilyttämiseen ja tinkiä käyttökelpoisuudesta. Samalla tulee esitettyä arkistoinnin peruskysymys siitä, että pitäisikö alkuperäiset uudelleenjärjestellä vai jättää alkuperäiseen järjestykseensä. Digitaalisessa ympäristössä alkuperäisestä voidaan onneksi luoda loputtomasti identtisiä kappaleita, joten kakku voidaan sekä syödä että säästää.

Kysymys alkuperäisyyden tavoittelusta on esillä myös fyysisia teoksia digitoitaessa: onko digitoitavana varsinainen sisältö joka halutaan saattaa koneluettavaan muotoon (OCR:ään riittävä digitointi) vai pitäisikö pyrkiä tuottamaan digitoitavasta teoksesta niin hyvä facsimile eli näköispainos että esim. paperin kuidut näkyvät tarkasti. Paljon riippuu siitä, ovatko mielenkiinnon kohteena esineet (esim. bibliofetisistinen näkökulma) vai sisältö (tavallinen näkökulma).

NY Timesin artikkelissa mainitaan myös eräs itseäni paljon kiinnostava aspekti digitaaliseen sisältöön, joka liittyy luomisprosessiin itseensä:

“If you’re interested in primary materials, you’re interested in the context as well as the content, the authentic artifact,” Ms. Farr said. “Fifty years from now, people may be researching how the impact of word processing affected literary output,” she added, which would require seeing the original computer images.

It may even be possible in the future to examine literary influences by matching which Web sites a writer visited on a particular day with the manuscript he or she was working on at the time.

Esim. undo-historian näkeminen voisi olla tulevaisuudessa mielenkiintoista. Oman kokemukseni mukaan digitaalisesti (so. tietskalla) tekstin muodostumissuunta on enemmänkin sisältä ulos tai raa-asta kypsään, eikä välttämättä alusta loppuun. Olisiko jollakulla tähän liittyviä viitteitä? Pitäisikö ihan oikeasti harkita niitä (yleisen!!!) kirjallisuustieteen opintoja?

Katso NY Timesin sivuun upotettu 5 minsan video, joka tarjoaa pienen kierroksen kyseiseen Salman Rushdie näyttelyyn.

(via jotain, en enää muista mistä 😦 )

Bibliothèque Nationale de France mukaan Google Book Searchiin

Jyrki Ilva kirjoitti Kansalliskirjaston Digitaalinen kirjasto -blogissa juuri, että Ranskan kansalliskirjasto lähtee Googlen kelkkaan. Kommentoin näin:

Jopas jotain. Jeanneney jäi pois Bibliothèque Nationale de Francen (eli Ranskan kansalliskirjaston) puikoista 2007, mutta häärännee edelleen jossain kirjastohommissa. Mahtaa sapettaa. Niin tai näin, hienoa että tällaista vastakkainasettelua on ollut, se on piristävää ja on osaltaan nostanut pöydälle mielenkiintoista keskustelua. Hienoa on sekin, että keskustelun lisäksi on alettu hommiin, eli keskustelulla on ollut ainakin jotain vaikutusta. Näinhän ei aina käy.

Näissä digitointihommissa ja Google Book Searchia ihmetellessä olisi aina hyvä pitää mielessä, että digitointi ei mitenkään ole pois nykyisistä kirjastopalveluista. Valittaminen siitä että Google saattaa aineistoja tehokkaasti ihmisten saataville ei tarkoita sitä, etteikö se kirja edelleen olisi siellä kirjaston hyllyssä (ellei satu olemaan lainassa, sijaitsemaan toisessa maassa, kirjasto ole suljettuna yöaikaan tms.).

Semmoisiakin sopimuksia voi tehdä, että kirjastot saavat itse kopion digitoiduista teoksista ja voivat käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa, lakien rajoissa. Vaikka teosta ei kirjasto eikä Google voisi tekijänoikeussyistä yleisön saataville asettaakaan, on digitoinnista muutakin hyötyä. Esim kirjastonhoitajat voisivat tehdä kokotekstihakuja digitoituihin aineistoihin ja sitten antaa asiakkaiden käyttöön sen fyysisen kopion. Olisi tiedonhaku hieman erilaista jos työkaluna olisi MARC-tietueiden ja kirjaan painettujen sisällysluetteloiden lisäksi kokotekstihaku koko kokoelmasta.

Samoin digitoitujen tekstien tietotekninen analysointi olisi herkullista. Juuri tällaistähän Google tekee, ja se on heidän ydinosaamistaan. Tästä johtuu muuten mieleen yksi minua pitkään mietityttänyt asia: miksei vapaakappaleita pidä luovuttaa myös tiedostoina?

Kirjoitin aiemmin hieman ajatuksiani Jean-Noël Jeanneneyn pamfletista Google–And the Myth of Universal Knowledge. Google Book Search -hankkeelle ollaan euroopassa luomassa vastineeksi Europeanaa.

Ihan mielenkiintoisia kuvioita, kiitos Kansalliskirjaston Digitaalinen kirjasto -blogille ja Jyrki Ilvalle uutisesta.

BBC Radio 4 tekstarikielestä

Kuuntelin tuossa juuri ruokiksella mielenkiintoisen BBC:n Radio 4 -jutun tekstarikielestä, joka kosketteli monia omia ajatuksiani. Ohjelma oli seuraamaani Radio 4Choice –feediin nostettu What Texting Owes to the Literary Enlightenment (27min., 13MB MP3). Jutun pääkohtia olivat se, että tekstarikieli on hyvin leikittelevää (ludic) ja tekstarikielen myötä teksti on jälleen lähentynyt puhetta pitkän pesäeron jälkeen. Puheenomaisuus oli tekstille hyvin tyypillistä ennen valistuksen aikaa 1700 -luvun loppupuolella, jolloin eurooppalaisten kielten kirjamuodot luotiin ja standardoitiin.

Roland Barthes: "Im in ur lit th3ory killing ur authorz"

Tekstarikielessä, jota tietenkin käytetään myös sähköpostissa, mikrobloggauksessa, paperilapuissa jne. tiiviissä, tekstissä kirjoittaja luo itse paljon merkityksiä ja konventioita ja Roland Barthesin kirjoitukset tietenkin mainittiin ohjelmassa. Eri henkilöille kirjoitetaan eri tavoin ja leikilliset piirteet vaihtelevat. Puhelinten ennustava tekstinsyöttö on eräs tapa yrittää estää tekstarikielen muodostumista kirjakielen kustannuksella. Ohjelmassa esitettiin väite, että ennustavaa tekstinsyöttöä kehittävät, edistävät ja käyttävät eivät kertakaikkiaan yhtään ymmärrä mistä tekstarikielessä on kyse, eli juuri leikillisyydestä, hulluttelusta, kekseliäisyydestä, demokratiasta, pragmaattisuudesta, tehokkuudesta ja jossain määrin myös kivistävistä peukaloista.

Itse olen tottunut ennustavaa tekstinsyöttöä käyttämään ja kirjoitan puhelimella aika paljon tekstiä nettiin (tosin mobiili-Jaiku on paraikaa remontissa) ja sähköposteja myös. En tosin tapaa kirjoitella varsinaista tekstarikieltä, paitsi toisinaan oikeita tekstareita laatiessani käytän lyhenteitä, jätän välit pois pisteen jälkeen jne.

Olen kyllä huomannut, että ennustava tekstinsyöttö ehdottomasti vaikuttaa omaan kielenkäyttööni, sillä on vähemmän vaivalloista kirjoittaa ennustinta tyydyttävässä muodossa kuin opettaa sille sanoja. Etenkin kun nokialainen sanasto tapaa muistamaan vain noin 100 tai 200 uusinta sille opetettua sanaa ja unohtaa vanhemmat. Yksi syy kirjoittaa ns. oikeaa kieltä on se, että toivon sen löytyvän helpommin netin hakukoneilla.

Tekstarikielen eräänlainen ilmentymä ovat lolcatit ja niiden lolspeak, jotka ovat aivan suunnattoman kiehtova tekstillä, kielellä, kuvalla ja kompositiolla leikittelevä, kiivaan yhteisöllinen ja tyypillisesti internetmäinen huumorimuoto.

Suosittelen kuuntelemaan ohjelman, jos kieli ja teksti ja niiden käyttö kiinnostavat. En osaa sanoa kauanko se vielä on saatavilla BBC Radio 4:n sivuilta.

Kirjoittelin tammikuussa, että UNICEFin mukaan tekstarit Tekstarit lisäävät kirjoitus- ja lukutaitoa.

Minkä muotoisia painotuotteita kirjastoon voi hankkia?

Ottaisikohan kukaan minua vakavasti, jos ehdottaisin että hankittaisiin näitä Designmuseon myymälässä myynnissä näkemiäni, historiankulkua kuvaavia mittoja Helsingin kaupunginkirjaston kokoelmiin?

Kapistus on toki myös toimiva taittomitta, mutta itse näen sen ensisijaisesti painotuotteena ja julkaisuna joka erinomaisesti visualisoi ihmiskunnan historiaa.

Mittoja oli Designmuseossa muutamaa erilaista mallia. Yksi esitteli ihmiskunnan historiaa ajanlaskumme alusta vuoteen 2000, toinen keksintöjä vuodesta 1800 vuoteen 2000 ja kolmas taidehistoriaa muistaakseni myös vuodesta 0 eea. asti. Taisipa siellä olla jokin joka havainnollisti esihistoriallisia aikoja. Minun mielestäni kirjastoon tarvittaan tälläisiä painotuotteita. Kirja ja lehti yksinkertaisesti eivät voi olla ainoat hyväksytyt muodot, joissa tietoa voidaan kirjastossa esittää. Onhan siellä karttojakin sekä tietenkin äänitteitä, elokuvia ja jokunen tietokoneohjelmakin.

Huomatkaa tämä:

1. year 1: Jesus aged 7
2. year 10: 1st public library in Rome

Tämä on sellainen itsevarmuus joka kirjastolaisilla pitäisi työstään olla.