Tekstinkäsittelystä jääneitä artefakteja etsimässä

Kiehtoo tuo analogisen ja digitaalisen välinen rajamaasto. Molempiin liittyy kaikenlaisia myyttejä ja näitä asetetaan jopa vastakkain uskomattomimmissa puheissa. Tekstinkäsittely tarjoaa siihen kaikenlaisia näkökulmia.

Olen alkanut keräilemään analogisista teoksista löytämiäni artefakteja; jäänteitä, takaumia tai kaikuja teosten omasta historiasta. Tarkoituksetta ne antavat meille pienen kurkistuksen naamion taa, teosten omiin syntyprosesseihin.

Määrä

Tässä kaksi tässä kuussa löytämääni tällaista artefaktia. Ensimmäinen on Yhdyskuntasuunnittelu -aikakausjulkaisussa (ISSN 0788-1010) esiintynyt, yliviivattu sana

määrä

Nämä artefaktit jättävät tietenkin mielikuvitukselle paljon sijaa. Miksi ne ovat syntyneet, kenen jäljiltä ja ketkä ovat ne henkilöt joiden olisi ne pitänyt korjata, mutta pääsivät livahtamaan painoon. Kyseinen määrä on kenties jäänyt jäljelle kun artikkeli kirjoittaja tai joku tekstiä kommentoinut henkilö on merkinnyt sanoja yliviivauksella osoittaakseen että ne olisi syytä poistaa, mutta joko yliviivauksen tai koko sanan poistaminen on unohtunut. Tähän lauseeseen sana määrä ei selvästikään kuulu.

On hyvin tyypillistä, että tekstinkäsittelytyökalujansa huonosti tuntevat ihmiset kommentoivat tekstejä lisäämällä uutta tekstiä kommentoitavan sisään, kenties jollain silmiinpistävällä värillä korostettuna. Varsinaisten tekstin kommentointi- ja annotointityökalujen (kuten Wordissa lisääkommentti) käyttö on hyvin harvinaista. On vaikeaa opetella uusia tapoja sellaisten vanhojen tapojen tilalle, jotka riittävissä määrin toimivat. Ilman varsinaisesta tekstistä irrallisia metatekstejäkin (kuten varsinaisia kommentteja) selviää ihan riittävän hyvin, jos työtä tekee ihminen eikä käytetä tätä metatasoa hyödyntäviä koneellisia menetelmiä (esim. Wordissa on toiminto ”hyppää seuraavaan kommenttiin”, ja kommentit jätetään myös pois tulosteista).

{hellip}

Toinen löytämäni artefakti on eilisessä Helsingin Sanomissa esiintynyt

{hellip}

Tämä on selvästi teknisempi virhe. ”Hellip” on lyhenne joka tarkoittaa vaakasuuntaista (horisontaalista) ellipsistä eli jonkin mainitsematta jättämistä merkkaavaa . Tavanomaisesti se merkitään kolmella pisteellä näin …, ja kuten ehkäpä olet huomannut, Wordin automaattinen korjaustyökalu päällä ollessaan korvaa tämän tuolla horisontal ellipsis -merkillä. Kaarisulut lienevät peräisin Hesarin käyttämästä ladontajärjestelmästä ja jostain syystä kone ei tässä tapauksessa ole tulkinnut niitä ohjeeksi, jonka sisällä annettu merkki (eli hellip) pitäisi muodostaa.

Kiehtovaa, kiehtovaa, kiehtovaa… Eräänlaista perhosten keräilyä tämäkin!

Mainokset

Muutama viite tekstinkäsittelytyökalujen vaikutuksesta kirjoittamiseen (ei tissejä)

Rasmus Malling-Hansenin kirjoitusaparaatti, vm. 1878 (Kuva Wikimedia Commonsista, kiitti tyypit)

Turun yliopiston digitaalisen kulttuuritutkimuksen perusopintojen aineistonkeruun harjoituskurssin kolmantena tehtävänä oli omaa aihetta käsittelevien tekstien etsiminen. Aiheenanihan on siis tekstinkäsittelytyökalujen vaikutus tekstin tuottamisen prosesseihin.

Kokoamani aineisto koostuu muutamasta artikkelista. Keskeisin niistä on Jacques Derridan dialogi The Word Processor teoksessa Paper Machine–Cultural memory in the present (Stanford Uni. Press, 2005, ISBN 9780804746205, englanniksi kääntänyt Rachel Bowlby). En itse valitettavasti puhu ranskaa. Englannistettuja Derridan tekstejä kokoava Paper Machine -teos löytyy Google Booksista, ja kyseinen dialogi on niin lyhyt, että sen voi lukea sieltä kokonaisuudessaan. Olen lukenut kirjan aiemmin, ja kyseinen teksti on inspiroinut minua nyt meneillään olevassa tutkimuksessa. Teoksen tuossa osiossa ei valitettavasti ole lähdeluetteloa, joten sen kaivelu ns. ”helmenkasvatusstrategialla” ei ole mahdollista. Toki varsinaisessa tekstissä on muutamia vinkkejä eteenpäin.

Tuossa dialogissa Derrida käsittelee omaan tyyliinsä tekstinkäsittelyvälineitä yleensä ja reflektoi myös omaa, henkilökohtaista suhdettaan niihin kirjailijana.

Kyselin viitteitä sosiaalisen median kautta, sillä työni kautta minulla on aikamoinen liuta tuttuja jotka ovat opiskelleet kirjallisuudentutkimusta. Kyselin Facebookissa

Hoi tyypit, onkos kirjallisuudentutkimuksen opintojen myötä tullut vastaan mitään tekstiä, jossa olisi pohdittu tekstinkäsittelytyökalujen vaikutusta tekstin tuottamiseen?

Ja Twitterissä

Kyselin myös Turun yliopiston digitaalisen kulttuurintutkimuksen Digiryhmä -sivulla ja olen kirjoitellut blogiini pari tekstuaalitieteitä sivuavaa juttua, ml. tämän kurssin edellinen tehtävä, jossa muotoilimme tutkimuskysymystä.

Ajattelin, että sosiaalisen median kautta voisi herua viitteitä olemassa olevaan aineistoon tästä aiheesta. Vaikka tämä ”sorsastuskausi” (sorsastus=crowdsourcing) olikin sangen lyhyt, sain muutaman mainion viitteen eteenpäin. Kiitos niistä kuuluu Matti Lassilalle, Hanna Saariolle sekä Kimmo Tuomiselle ja ne ovat seuraavat:

  • Veijo Meri: esseekokoelma Julma prinsessa ja kosijat (Otava, 1986 ISBN 951-1-08998-6)
  • James Hartley, Michael Howe, Wilbert McKeachie: Writing through time–longitudinal studies of the effects of new technology on writing, julkaistu British Journal of Educational Technology -journaalissa (vol 32, issue 2, sivut 141-151, maaliskuu 2001, (DOI 10.1111/1467-8535.00185)
  • Salomon, G., Kosminsky, E, & Asaf, M. (2003). Computers and Writing. In T. Nunes & Bryant,P. (Eds.) (2003). Handbook of children’s literacy. (pp. 409-442). London: Kluwer.

Näitä en vielä lukenut, mutta silmäilin uteliaisuuttani mitä muita samaan aiheeseen liittyviä viitteitä Google Scholar antaa tuon viimeisimmän viitteen perusteella. Diapsalmata -sivusto näyttää mielenkiintoiselta ja relevantilta. Päädyin sinne, sillä siellä on juttu Nietzschen rakkauslaulusta legendaariselle kirjoituskoneelleen. Diapsalmatan kirjoittamista käsittelevissä postauksissa on mainittu myös tuo Derridan The Word Processor. Toinen, jo aiemmin seurailema sivusto on if:book.

Nämä, ja näiden lähdeluettelot ruokkoamalla saisi varmasti enemmän aineistoa kuin jaksaisi lukea. Pitäydyn tässä tehtävässä kuitenkin näissä lähteissä ellei minulle enää lähetetä jotain erityisen kiinnostavia viitteitä. Diapsalmatan ja if:bookin kaiveluun on syytä varata vielä pari tuntia aikaa.

Koko tämän aineistonkeruuprosessin aikana kirjoitin noin 3 Facebook-postausta, viitisentoista kommenttia Facebookissa sekä pari blogikommenttia Diapsalmataan sekä The Atlanticissa olleeseen, paljon huomiota keränneeseen Nicholas Carrin Is Google making us stupid -kolumniin. Facebookin ulkopuolelle lähinnä laittelin suoria linkkejä Derridan tekstiin.

Miten voisi tutkia tekstinkäsittelyntyökalujen vaikutusta tekstintuotannon prosesseihin (tissit, katso kuva)

Asiaa liittymättömät, mutta kulttuuriviittauksen sisältävät tissit

Digitaalisen kulttuuritutkimuksen läksyissä on tehtävänä valmistella aiemmin valitun aiheen tutkimista. Luonnostelin tällaista:

Oma aiheeni oli tietokoneella tapahtuvan tekstinkäsittelyn aiheuttama muutos kirjoittamiseen ja tekstin tuottamiseen.

Uskon, että nyt arkipäivää olevat, tietokoneella hyödynnettävät tekstinkäsittelymenetelmät ovat merkittävällä tavalla vaikuttaneet tekstintuotannon tapoihin. Tässä joitain esimerkkejä tuollaisista menetelmistä

  • copy+paste
  • uuden tekstin syöttö vanhan sisään
  • etsi+korvaa
  • hakutoiminnot
  • kappaleiden poistaminen
  • tekstin värjääminen omaa muistia varten
  • erityiset kommentointitoiminnot
  • tekstidokumenttien ilmainen kopioitavuus (gradu-versio 2.doc, gradu-siistitty versio.doc, gradu-lopullinen versio 2.doc jne.)
  • automaattinen oikeinkirjoitus ja kieliasun tarkistus
  • layoutin (marginaalien, fonttien yms.) muuttelu

Tekstin monenlainen manipulointi ovat nykyään ”ilmaista”; enää ei tarvitse kirjoituskoneella näpyttää koko liuskaa uusiksi jos haluaa vaikkapa siirtää kappaleen. Hypoteesini on, että teksti syntyy nykyään aiempaa vapaammin ja epälineaarisemmin. Suunnittelu, luonnostelu ja lopullisen tekstin tuottaminen ovat sulautuneet. Erilainen yhdessä kirjoittaminen (wikit, jaetut Google Docsit yms.) tuovat vielä lisää muutosta, kun teksti ei ole ole enää erityisellä tavalla ”minun omaani”, vaan jossain määrin yhteistä.

Ihmisten omilla, arkisilla kirjoittamiskokomuksilla voi olla vaikutusta myös siihen, minkä kaltaista tekstiä he haluavat lukea. Internetissä ja digitaalisessa kulttuurissa yleensäkin on tunnetusti matala julkaisukynnys ja sangen ripeä tahti,

Tiedän, että tekstuaalitutkimuksen piirissä asiaa on jonkin verran teoretisoitu. Omaa tutkimusta ajatelleen voisi olla viisasta kurkistaa jo tehtyyn tutkimukseen, ja yrittää poimia sieltä jo käytettyjä aineistonhankintamenetelmiä.

Omaa aineistontuotantoa voisi käynnistää esimerkiksi siten, että hankkisi käsiinsä kokeneita kirjoittajia, jotka ovat kirjoittaneet samankaltaista tekstiä sekä ilman tekstinkäsittelytyökaluja, että niitä käyttäen. Uutisjournalistit, runoilijat, kaunokirjailijat, oppikirjojen tekijät, kirjeitä kirjoittavat ihmiset sekä sihteerit olisivat kaikki kiehtovia kohderyhmiä. Olisi tärkeeä, että tutkittavat kirjoittajat olisivat olleet rutinoituneita molempiin maailmoihin, sekä ilman tekstinkäsittelytyökaluja että niiden kanssa.

Kun tällaisia kirjoittajia olisi saatu käsiin (taitavat olla vähenevä luonnonvara), voisi heidän läpikäymiään kirjoitusprosesseja tarkastella ja jaotella kiinnittäen huomiota sellaisiin piirteisiin, jotka ovat mahdollimman vähän tulkinnanvaraisia. Mieleen tulevat esimerkiksi kommenttikierrosten ja uudelleenkirjoittamien määrät, tekstin tuottamiseen käytetty aika (esim. päiviä per 100 sivua). Jos olisi käytössä hyvin motivoituneita tutkittavia, voisi heitä pyytää kirjoittamaan jotain ja tarkkailla kirjoitusprosesseja… Erityisesti luonnostelun (”käsikirjoitusten” laatimisen) sekä viimeistelyn vaiheet voisivat olla valaisevia.

Kirjoittajia pitäisi tietenkin haastatella, jotta subjektiivisia kokemukset olisivat varmastki kiinnostavia. Erilaisia tekstintuottajia pyydettäisi kirjoittajia kuvailemaan tuota muutosprosessia ja siihen liittyviä muistikuviaan, kenties muutaman ihmisen ryhmissä; oliko heillä jonkinlaista ATK-vastustusta, paljonko tekstinkäsittelytyövälineiden käytön opetteluun kului aikaa ja oliko se tuskallista, oliko muutos omaehtoinen vai ulkoa pakotettu (esim. toimistotyössä) jne. Varmasti esimerkiksi kustannustoimittajilta tai paljon raportteja lukevien henkilöiltä voisi saada myös arvokasta by proxy -tietoa siitä, miten establishoituneiden kirjoittajien työtavat digitaalisen tekstinkäsittelyn myötä ovat muuttuneet.

Tekstuaalitieteelinen tekijätutkimus, hot or not?

Avain 4/2010

Kirjallisuustutkimuksen aikakauslehden Avaimen (ISSN 1795-3790) numero 4/2010 sattui tänään käpälään kun silmäilin lehtiä Turun kaupunginkirjastolla. Ote Teemu Mannisen artikkelin alusta:

Teemu Manninen: Teoksen synty ei ole tekstinsä funktio–Tekstuaalitieteellisen tekijätutkimuksen suuntia

Tekijyys ja tekstuaalitieteet

On jo pitkään ollut tavanomaista todeta Roland Barthesia seuraten, että “tekijä on vain kirjoittava instanssi” ja että “teksti ei ole sarja sanoja, joka paljastaa yhden ja ainoan ‘teologisen’ merkityksen (Tekijä-Jumalan ‘viestin’) vaan moniulotteinen tila, jossa monituiset ja alkuperättömät kirjoitukset sekoittuvat ja törmäävät toisiinsa” (Barthes 1977). Barthesin julistama (romanttisen) tekjän kuolema laittoin Michel Foucault’n vuonna 1970 täsmentämään, että tuo tekijän on moderni konstruktio. Toisin sanoen, “kuvitteleva mieli ei ole ajaton tuottaja vaan kultturispesifi tuote”, tietoa, joka on löydetty “tietyllä historian hetkellä”. (Siskin 1988, 126) Tämä käsitys modernista tekijästä jäljitetään nykyään kapitalismin, tekijänoikeuksien, länsimaisen rationalismin ja patriarkaatin kehitysvaiheisiin (Ede & Lunsford 2001, 354).

Barthesin ja Foucault’n pystyttämästä tekstuaalisesta ja materiaalis-poliittisesta tekijätutkuuksesta on tullut yksi kirjallisuustieteen vakiintuneista tutkimusaloista. Sitä edustavat hyvin Andrew Bennettin (2005) ja Sein Burken (1998) teokset, joissa tekijän käsitetttä jäljitetään kirjailijoiden ja kirjallisuusteoreetikkojen ajattelussa erilaisia esteettisiä, kultturisia ja historiallisia taustoja vasten. Tämän tutkimuksen piirissä, kuten Christine Haynes toteaa Book History -lehden artikkelissaan, tekijyyden romanttinen kuvasto on viimeisten vuosikymmenien aikana dekonstruoitu ja historioitu jäkistrukturalismin, uushistorismin, kirjallisuudensosiologian ja kirjahistorian teorioiden ja metodien avulla (Haynes 2005, 288).

Haynes kuitenkin väittää, että teoreettisesta ja metodologisesta kehittyneisyydestään huolimatta tutkijat jatkavat yha romanttisen tekijän “esineellistämistä [reification] ja (paradoksaalista) naamiointia”. Hän kehottaakin tutkijoita yhä suurempaan luovuuteen ja eklektisyyteen teoreettisissa ja metodologisissa lähestymistavoissaan, jos he aikovat kritisoida “romanttista käsitystä, jonka mukaan tekijä – määritelmällisesti ja kautta historian – luo uniikin kirjoitetun tekstin, josta hän yksin vastaa ja josta hän yksin kerää kunnian”. (Mt. 315, 288-289.) Mitä Haynes oikein tarkoittaa? Eivätkö muka tekstin ja tekijäfunktion käsitteet ja niiden myötä syntynyt tekijyyden ja teoksen dekonstruoiminen ole jo saaneet tarpeeksi jalansijaa kirjallisuudentutkimuksessa? Onko mitään todellakaan enää jäljellä dekonstruoitavaksi?

Tietenkin, mutta Haynes, joka on kirjahistoroitsija, kritisoikin kirjahistoriallisia tutkimuksia siitä, että ne keskittyvät yhä liikaa tekijöihin. Esimerkiksi silloin kun esitellään tekijyyden taloudellisia ja materiaalisia ehtoja ainoastaan suhteessa kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa, saattaa vaikuttaa siltä kuin tutkimuksen ainoa tehtävä olisi miettiä, miten kulttuurisen tuotannon lainalaisuuden vaikuttavat kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa. Saattaa olla vaikea ymmärtää, miksi moinen olisi Haynesin mielestä epäilyttävää, etenkin jos ajattelee, että kirjallisuudentutkimuksen metodologisena ohjeena tulisi olla hermeneuttinen imperatiivi, “itse tekstin” tulkinta (tarkoitetaan sillä sitten yksittäisiä teoksia, kulttuurisia tekstejä tai laajempaa kielien ja kulttuurin tekstuaalisuutta).

Haynes ei kuitenkaan halua tulkita tekstejä. Hän edustaa tekstuaalitieteellistä kirjahistoriaa, jonka ytimessä on analyyttisen hermeneuttisen imperetiivin sijasta syteettinen arkistollinen velvollisuus; yleisen ja yhteisen kirjallisen arkiston hallinnointi, kokoaminen, toimittaminen ja sen uyhteiskunnallisen roolin määrittäminen ja teoretisoiminen. Haynes ei siis väitä, että romanttinen tekijän kummittelee hermeneuttista imperetiivia noudattavien kirjallisuudentutkijoiden tulkinnoissa. Hänen mukaansa se vaijyy tekstuaalitieteiden omien teoreettisten kysymyksenasettelujen ja metodologisten rajausten katveissa. Tämä väite ei kuitenkaan ole yksiselitteiseti luettavissa Haynesin artikkelista, vaan piilee niissä oletuksissa, jotka Haynes kirjahistorijoitsijana jakaa muiden tekstuaalitieteellisten tutkijoiden kanssa. Mutta mitä nämä tekstuaalitieteet sitten ovat?

[jne…]

Barthes ei-lukuhalusta (ja kirjastosta)

Roland Barthes: "Im in ur lit th3ory, killin ur authorz"

Roland Barthes

On joitain tyyppejä joihin viitataan useammin kuin toisiin. He ovat legendoja, heidän tekstinsä ovat klassikoita. Yksi  heistä on McLuhan. Toinen on Barthes. Kaivelin vanhoja valokuvia, ja siellä oli seassa kuvaamani pari sivua Roland Barthesin teoksesta Tekijän kuolema, tekstin syntymä (Vastapaino, 1993, ISBN 951-9066-68-3).

En enää edes muista mitä teoksessa oikein sanottiin (pitäisi varmaan lukea uudelleen, vaikuttaa tärkeältä teokselta). Minun lienee ollut tarkoitus laittaa ote verkkoon jo kauan aikaa sitten, mutta eihän kaikki mielenkiintoiset asiat (valitettavasti) tänne blogiini päädy. Muistiin kuvaamani osio sivuilla 216-218 menee näin.

2. Torjunta

En pohdi varsinaisesti lukemisen halussa tapahtunutta muutosta; en esimerkiksi voi vastata tähän ärsyttävään kysymykseen: miksi ranskalaiset eivät nykyään halua lukea? Miksi, kuten näyttää, viisikymmentä prosenttia ranskalaisista ei lue? Voimme vain hetken pohtia sitä halun – tai ei-halun – häivähdystä, joka lukemiseen vielä sisältyy – edellyttäen, että luku-halu (halu-lukea) on jo hyväksytty tosiasia. Mutta tarkastelkaamme aluksi eri tapoja torjua lukeminen; mieleeni tulee kaksi tapaa.

Ensimmäinen juontaa juurensa kaikista pakotteista, jotka ovat joko sosiaalisia tai jotka on sisäistetty tuhansien ”releiden” kautta; pakotteet tekevät lukemisesta velvollisuuden, jossa lukemisen aktia määrittää laki; lukemisen akti tai ehkä pikemminkin suoritettu lukemisen akti on lähes rituaalinen jäänne initiaatiomenoista. En siis puhu ”välineellisestä” lukemisesta, joka on välttämätöntä jonkun tiedon tai taidon hankkimisessa ja jossa lukemisen akti katoaa oppimisen aktin alle. Puhun ”vapaasta” lukemisesta, jossa siinäkin on pakkoa; täytyy olla lukenut (Clèvesin prinsessa, Anti-Oidipus). Mistä laki on peräisin? Erilaisista vaatimuksista, jotka kaikki perutuvat arvoon, ideologiaan; avantgardisti-aktivistin täytyy olla lukenut Bataille’ta, Artaud’ta. Aikana, jolloin lukeminen oli kapean elitististä, oli pitkään olemassa yleismaailmallisia lukemisvelvoitteita. Oletan, että humanististen arvojen romahtaminen on tehnyt lopun tällaisesta pakkolukemisesta. Tilalle on tullut erityisvelvoitteita, jotka ovat sidoksissa subjektin omaan ”rooliin” tämän päivän yhteiskunnassa. Lukemisen laki ei enää synny ikiaikaisesta kulttuurista vaan oudoista tai ainakin vielä arvoituksellisista vaatimuksesta, joka sijoittuu historian ja muodin rajale. Tällä tarkoian, että on ryhmälakeja, mikrolakeja, joista on voitava vapautua. Tai: lukemisen vapaus – olkoon sen hinta mikä tahansa – on myös vapautta olla lukematta. Kuka tietää, vaikka jotkut asiat muuttuisivatkin, vaikka jotkut tärkeät asiat (työssä, historiallisen subjektin historiassa) toteutuisivatkin yhtä hyvin lukemisen kuin lukemisen laiminlyöntien vaikutuksesta:  so. lukemisen omavaltaisuuden vaikutuksesta. Tai vielä: lukemisen sisällä on halu, joka on erottamattomissa omasta negatiivisesta impulsiivisuudestaan, maksoi se instituutiolle mitä tahansa.

Toisena torjunnan muotona voidaan ehkä mainita kirjaston torjuminen. Kyse ei tietenkään ole kirjastoinstituution kyseenalaistamisesta tai sen tarpeellisen kehittämisen laiminlyönnistä. On vain tunnistettava torjunta, joka liittyy yleisen (tai yksinkertaisesti kollektiivisen) kirjaston perustavanlaatuisee ja väistämättömään keinotekoisuuteen. Keinotekoisuus itsessään ei johda torjuntaan (luonnossakaan ei ole mitään erityisen vapauttavaa). Kirjaston keinotekoisuus tuhoaa haalun lukea kahdestakin syystä.

Ensinnäkin asemansa puolesta kirjasto – oli se minkä kokoinen tahansa – on loputon sikäli, että se aina (suunnittelun tasosta riippumatta) sekä alittaa että ylittää kysynnän. Halutulla kirjalla on aina taipumus puuttua kirjastosta, kun taas toinen kirja on tarjolla: kirjasto on paikka halutun korvikkeille. Lukuseikkailuun verrattuna kirjasto on todellinen siksi, että se palauttaa halun järjestykseen: kirjasto on aina liian suuri tai pieni, ei halun mukaan mitoitettu. Saadakseen kirjastosta mielihyvää, tyydytystä, joissancea, subjektin on kieltäydyttävä päästämästä mielikuvitustaan valloilleen: hänen on täytynyt käydä läpi Oidipuksensa – ei sitä Oidipusta, joka on läpikäytävä nelivuotiaana, vaan se, joka on käytävä läpi päivä päivältä, aina kun haluan. Tässä juuri kirjojen runsaus on laki, kastraatio.

Toiseksi kirjasto on tila, jossa käydään, mutta jossa ei asuta. Kielessämme (jota väitetään hyvin toimivaksi) täytyisikin olla kaksi erillistä sanaa kirjalle: yksi kirjasto-kirjalle, toinen koti-kirjalle (käyttäkäämme väliviivoja; sanat muodostavat autonomisen syntagman ja niiden referenttinä on erityinen objekti). Ensimmäistä sanaa käytettäisiin – useimmiten byrokraattisen tai hallinnollisen välikäden kautta – ”lainatusta” kirjasta; jälkimmäistä käytettäisiin kirjasta, joka on napattu mukaan, tarttunut käteen, saatu omaksi, valikoitu, ikään kuin se jo olisi fetissi. Ensimmäistä sanaa käytettäisi kirjasta, johon kohdistuu velka (se on palautettava), toista kirjasta, johon kohdistuu halu tai välitön pyyde (ei välitystä). Kotoisa (siis ei-julkinen) tila poistaa kirjalta tehtävän näyttää sosiaaliselta, kulttuuriselta, institutionaaliselta (ei koske ”löhönurkkauksia”, jotka ovat täynnä jäte-kirjoja). Koti-kirja ei tietenkään ole puhtaan halun ilmentymä. Se on (yleensä) törmännyt välittäjään, jossa ei ole mitään erityisen puhdasta: rahaan. Se on täytynyt ostaa, ja saman tien olla ostamatta muita. Mutta asioiden näin ollen, rahakin on estottomuutta toisin kuin instituutio: ostaminen voi vapauttaa estoista, lainaaminen ei taatusti tee sitä. Fourier’laisessa utopiassa kirjat eivät ole juuri minkään arvoisia, mutta tarvitsevat silti muutaman lantin välittäjikseen: maksu kattaa ne, ja halu siis toimii: jotain on päästetty irti.

Korostuket ja annotoinnit eivät ole minun, vaan joku (jotkut) oli tehneet ne kirjaan ennen minua. Yritän mahdollisuuksien mukaan esittää ne tässäkin vaikka ne on kirjaan tehty kynällä (kynillä). Keltaiset oli merkitty korostuskynällä, siniset alleviivattu kuuliksella; valitettavasti en nyt jaksa kikkailla erikseen niitä kohtia, jotka oli alleviivattu kahdesti. Kursiivit ovat Barthesin omia korostuksia. Eli värit ovat lukijoiden kontribuutiota, muu Barthesin. Reunahuomautuksia en tähän tullut kopioineeksi; kukahan tuo kirjaa erittäin tarkasti lukenut lukija mahtoi olla. Joku kirjastolainen kenties?!

[edit 7.1.2010 klo 22:52—kirjan nimi oli kirjoitettu päin prinkkalaa, kiitos oikaisusta naranja. Korjasin myös liudan muita typoja, mutta niitä varmaan silti jäi]