Verkkotilastoinnissa ”haku” on virheellinen suomennos termille ”request”

Kirjasto-kaapelille juuri kirjoittamaani:

Verkkotilastoinnissa ”haku” on virheellinen suomennos termille ”request”

mace, 4. tammikuuta 2012 14:50

Vuotuinen tilastointirumba alkaa olla käsillä ja haluaisin kiinnittää huomiota erääseen verkkopalvelujemme tilastointiin liittyvään asiaan. Tiedän että ainakin joissain kirjastoissa verkkopalvelujen käyttöä tilastoidessa termi englannin kielinen sana request suomennetaan ”hauiksi”. Tämä on klassinen sudenkuoppa verkkotilastoinnissa.

Esimerkiksi PallasPro -Intron tilastointityökalussa cmnd=getcommand → cmnd=getstat kerrotaan käyttömääristä kahdella luvulla: Requests ja Sessions. Tiedän että monissa kirjastoissa täältä poimitaan tuo ”request” -tieto raportointia varten.

Requestin suomentaminen hauksi vääristää kuvaa kirjaston käytöstä pahasti. Nämä luvut ovat suuruusluokan verran liian korkeita. Mikäli tätä tietoa käytetään esim. päätöksentekoon ja toiminnan ohjaamiseen tai raportoidaan tilaajalle (esim. kunta tai kunnan kulttuuritoimi), tällä voi olla isohkoja vaikutuksia esim. rahoitukseen.

Olen gallupinomaisesti kysellyt parilta- kolmeltakymmeneltä kollegalta ja maallikolta että mitä heidän mielestään ”haku” tarkoittaa verkkokirjaston yhteydessä… eli “mikä sinun mielestästi on yksi haku?” Käytännössä kaikki ovat kuvailleet että heidän mielestään ”haku” muodostuu kun ihminen kirjoittaa jonkinlaisen hakulausekkeen ja painaa verkkokirjaston Hae -nappia. Mielestäni tämä on erittäin järkeenkäypää ja epäilen että olemme miltei kaikki samaa mieltä että juuri tätä tarkoitetaan kun puhutaan ”hausta” verkkokirjastojen yhteydessä.

Tilastointityökalujen laskemat ”requestit” on kuitenkin jotain aivan muuta kuin tämä. Niiden laskemisella voida juurikaan arvioida palvelun todellista käyttöä. Esimerkiksi PallasPro -Intron pelkälle etusivulle meno aiheuttaa vähintään puoli tusinaa ”requestia”, vaikka käyttäjä ei koskaan tekisi yhtään varsinaista aineistohakua.

Esimerkkinä 13 requestia Vennyyn

Sivulle tullessa käyttäjän selain pyytää webbipalvelimelta esimerkiksi sivupohjaa, tyylitiedostoa, kirjaston logoa, Axiellin logoa, autocomplete-skriptiä jne. Verkkokirjastoon saapuminen, sisäänkirjautuminen, lainojensa uusinta, omien varaustensa tilan tarkistaminen, ulos kirjautuminen ja verkkokirjastosta pois siirtyminen aiheuttaa vähintään tusina ”requestia”. Samoin ”näytä seuraavat 10 hakutulosta” -nappi ja ”näytä saatavuustiedot” -nappi aiheuttavat kaikki requesteja, vaikka tuskin kukaan ajattelee että nämä ovat uusia hakuja an sich.

Requestien määrä voi siis olla parikymmenkertainen verrattuna siihen, mitä me ihmiset ymmärrämme ”hauilla”. Se monestiko käyttäjä on oikeasti painanut Hae -nappia, voidaan laskea PallasPron logitiedostoista etsimällä merkkijonoa formid=find2 tai jollakin verkkologien analysointityökalulla.

Kuten tuossa aiemmin syksyllä kirjoittelin, olen tutkiskellut verkkokirjastojen PallasPro-kirjastojen verkkologeja. Tämä on eräs sitä kautta selvinneistä asioista. Minulla ei ole mitään tietoa mitä Axiell asiasta ajattelee tai miten he ohjeistavat käyttäjiään (l. kirjastoja) verkkotilastoinnin tekemiseen.

Alallamme tuntuu liikkuvan tietynlaista, hyvin ymmärrettävää epäuskoa käyttämiimme tilastoihin, ja joissain paikoissa käytössä olleet Google Analytics tai Kirjastot.fi:n verkkotilastointipalvelut (joista jälkimmäinen on poistunut käytöstä) ovat antaneet aivan toisenlaisia lukuja kuin nämä PallasPron requestit antavat ymmärtää.

Toivon siis, että mikäli käännätte verkkopalvelujen tilastoissa termin ”request” suomeksi ”hauksi”, teillä on siihen hyvät perusteet ja tiedätte mitä olette tekemässä, tai alatte käyttää jotain toista suomenkielistä sanaa kuten ”sivupyyntö” tai ”sivulataus”.

Vastaan mielelläni lisäkysymyksiin esim. tällä palstalla, tai vaikkapa Kirjasto-kaapelilla/puhelimitse/sähköpostitse/Fesessä/kahvilla tms. Lisäksi olen kysellyt jotakuta vertaisarvioimaan menetelmiäni, ja tämä kutsu on edelleen auki. Opetusvideota en ole asiasta vielä laatinut 🙂

Tsemppiä tilastointiin kaikille sitä tekeville.

Advertisement

Voitaisko kutsua näitä webbisivuiksi niinkuin kaikki muutkin?

Web

Oikeesti tyypit. Voitaisko alkaa kutsua näitä meidän verkkokirjastoja, aineistoluetteloita, tietokantoja, palvelusivustoja, näyttöluetteloja, OPACeja, OPAC 2.0:ia, discovery layereitä, discovery interfaceja, hakuliittymiä ihan vaan ”nettisivuiksi”, kuten kaikki muutkin?

(terkut @jindrichmynarzille)

Europeana Data Provider Agreement -suomennos

Suomennutimme EuropeanaLocal -hankkeen nimissä Europeana Data Provider Agreementin.

Käännös löytyy KirjastoWikistä, ja kaipaa vielä siivoilua ja kenties termien muuttamista (digitalisointi→digitointi tms.).

Europeana -toimiston kanssa asioidaan englannin kielisellä sopimuksella, joka on siis tuon Europeana Aggregators’ Handbookin liitteenä. Tämän suomennoksen tarkoitus on madaltaa muistiorganisaatioiden (l. kirjastojen, arkistojen ja museoiden) kynnystä lähteä mukaan viemään aineistoa Euroopan yhteiseen digitaaliseen kirjastoon Europeanaan. Ajattelin, että Europeana ja Euroopan komission on vähemmän pelottava jos asiasta päättävät voivat saada sopimuksesta edes viitteellisen version myös äidinkielellään.

Aineistoja toimitetaan ko. palveluun eri reittejä, mutta sopimus on yhteinen joten tämä suomennos palvelee myös Europeana Travelin, APENETin, KDK:n ym. kautta toimittavia suomalaisia organisaatiota.

Järjestämme 13. päivä Helsingissä kokoontumisen, jossa kerromme tarkemmin miten seudulliset sekä alueelliset aineistot saadaan toimitettua Europeanaan. Katsomme tuolloin myös tätä sopimusta.

Avoin lähdekoodi, jakaminen ja riisto. Ja kirjastot tietty

olet kaunis; kaunis kiitos 1541:lle

Silläkin uhalla, että tämä saattaa säikäyttää ujommat kirjastolaiset vielä syvempään epäilyksen suohon avoimen lähdekoodin ohjelmien suhteen, haastan kuitenkin kaikki kirjastolaiset miettimään sitä mitä sinun kirjastosi voisi konkreettisesti tehdä avoimen lähdekoodin hyväksi?

Tuolla ulkona on joitain avoimen lähdekoodin kirjasto-ohjelmistoja. Osa niistä on kokonaisia, integrated library system (ILS) -paradigman mukaisia kokonaisratkaisuja kuten Koha, NewGenLib ja Evergreen. Osa uudelleen toteuttaa vain joitain kirjastoautomaation komponentteja, tyypillisesti web-käyttöliittymän l. näyttöluettelon l. aineistoluettelon l. OPACin. Tässä joukossa ovat SOPAC ja XC.

Avoin lähdekoodi on ohjelmistona lähtökohtaisesti ylivertainen suljettuun lähdekoodiin; suljettu lähdekoodi on markkinataloudellinen kompromissi, jonka tuotteen ostaja saattaa joutua tekemään. Noniin, se siitä.

Kirjastoissa on totuttu ostamaan kirjastojärjestelmä. Eli antamaan jollekin rahaa siitä, että saa käyttää jotain ohjelmistoa. Tai toisinpäin: antamaan rahaa siitä, ettei ole estetty käyttämästä jotain ohjelmaa. Avoimen lähdekoodin ohjelmissa tällaista varainsiirtoa ei tehdä, vaan ohjelma sinänsä on ilmainen (free merkityksessä gratis, ”free as free piimä”).

Tämä on sinänsä yksinkertaista ymmärtää. Rahaa maksamalla ostaa itselleen myös oikeuden olla antamatta muuta; raha vastaa tuotteen arvoa. Näen kuitenkin, että avoimeen lähdekoodiin ja yleisemminkin ottaen avoimuuteen ja jakamiseen kuuluu moraalinen velvoite antaa takaisin. Puhutaankin esim.  kehittäjäyhteisöistä ja yhteisöt perustuvat juuri siihen, että kaikki tavalla tai viidennellä tuovat kortensa kekoon.

(Muunmuassa) tämä asia on kodifioitu copyleft-ajatukseen ja on juuri sen ytimessä. Copylefthän on nerokas tekijänoikeudellinen kikka, ja tarkoittaa sellaista kohtaa lisenssissä, että teos on kokonaisuudeen (ml. lähdekoodi tai muu tuotantoprosessi) vapaasti saatavissa, mutta teoksesta muokattuja versioita ei saa levittää ilman että tämän uusikin versio on vapaasti saatavilla. Tällainen ”tarttuva” vapaus suojaa teosta ja yhteisöä riistolta. Tässä kohtaa free as freedom.

Copyleft lienee kauneinta mitä immateriaalioikeuksilla itsellään on koskaan tehty. Ellei tunne asiaa, tätä voi olla hieman vaikeaa hahmottaa, eikä ihme. Asia kannattaa kuitenkin selvittää, copyleft osoittaa aivan nerokasta ajattelua ja on erinomaisen tyydyttävä brainfuck. Kuuluisin copyleft-lisenssi on GNU General Public License, mutta vastaava copyleft-ominaisuus on myös Creative Commonsin Sama Lisenssi (engl. Share Alike).

Termit tekijänoikeus ja copyright eivät suoranaisesti tarkoita samaa asiaa (vrt. author’s right vs. kopiointioikeus), mutta copyleftin voisi kääntää esim. tekijän velvollisuudeksi.

Eksyin aiheesta. Palaan: jos kirjasto valitsisi käyttää avoimen lähdekoodin ohjelmia (kuten yhä useammassa kirjastossa on valittu), mitä kirjasto voisi antaa takaisin? No tietenkin ihan pelkkää rahaa suoraan yhteisölle tai sitä tukevalle säätiölle tai yhdistykselle jos sellainen on. Kirjasto voisi ostaa tukipalveluja yhteisöltä tai yksittäisiltä henkilöiltä. Ja kirjasto voisi luovuttaa tekemänsä tai teettättämänsä muutokset, parannukset tai korjaukset takaisin yleiseen käyttöön vaatimalla alihankkijoiltaan lähdekoodin avoimuutta ja vapautta (ellei sellaista jo edellytetä lisenssissä).

Niin kaunista on copyleft, kirjasto ja maailma, että laitan tähän kuvitukseksi ensimmäisen Creative Commons-lisensoidun kuvan, jonka Flickr löytää haulla ”kaunis”. Kiitos kuvasta 1541 🙂

Sama lisenssi

Oletko kirjaston asiakas vai käyttäjä?

Vai molempia? MaijaB oli hermostuttanut ruotsalaisia kollegojamme käyttämällä ihmisistä termiä kund eikä användare tai låntagare. Kommentoin näin:

Lunta tupaan kirjastopäivillä Upsalassa (Maija Berndtson, 20.5.2009 22:07)

Kundereista, användareista ja låntagareista tuli mieleen, että Yhdysvalloissa käytetään sanaa patron ja verkkopalveluiden puolella user. Olen ymmärtänyt, että sanan customer käyttämistä ei katsota hyvällä. Kuka tietää miten asia on englannissa?

Minusta asiakas on hyvä, se on tarvelähtöinen. Käyttäjä tosin tuo hommaan pitkäaikasuutta ja jatkuvuutta jota asioinnissa ei ole. Jos internetin ulkopuolella puhuu käyttäjistä, niin tarkoittaa narkomaaneja 😛

Samaa on mietitty muuallakin kuin kirjastoalalla, mutta siellä ei varmastikaan patron ole kelleen tullut mieleenkään.