Sertifiointi menetelmäksi kirjastojen ohjaukseen

DINI-Zertifikat 2010 für Dokumenten- und Publikationsservices

Saksan reissulla juttelin KOBV:n aivan uskomattoman loistavien tyyppien kanssa (kuvittele maakunnallinen Kirjastot.fi). Tuli puheeksi, että Saksassa on Deutsche Initiative für Netzwerkinformation e. V. eli DINI -yhteenliittymä, jonka idea on seurata ja koordinoida kirjastojen verkkopalvelujen kehittämistä.

DINI on laatinut sertifikaatin julkaisuarkistoja (”repositorioita”) varten (yök PDF). Kriteerit ovat sangen laajat. Esimerkiksi arkistolla pitää olla kirjallinen tietoturvapolicy, metatieto pitää olla noudettavissa ulos arkistosta ilmaiseksi, sen tekninen toiminta pitää olla dokumentoitua, tietyt tukipalvelut pitää olla tarjolla aineistoa tallentaville henkilöille, sopimuksissa julkaisuarkistolle ei saa siirtyä ulossulkevia immateriaalioikeuksia, julkaisuarkiston tulee määritellä kullekin dokumentille pysyvä tunniste (esim. DOI tai urn:nbn), indeksointipolicy pitää olla olemassa, järjestelmän tulee käyttää saksalaista Dewey:n luokitusjärjestelmää. Myös tilastointia ja pitkäaikaissaatavuutta käsitellään.

Näiden vaatimusten lisäksi DINI-sertifikaatti listaa suosituksia, esimerkiksi julkaisuarkiston pitää tarjota tukea aineiston siteeraamisessa ja kursseja rakenteellisesta kirjoittamisesta.

DINI:n sivuilta löytyy tietenkin lista sertifikaatin laatimiseen osallistuneista asiantuntijoista sekä julkaisuarkistoista, jolle sertifikaatti on myönnetty.

Saksalaiset kollegat kertoivat, että DINI-sertifikaatti on Saksassa saanut niin arvokkaan aseman, että käytännössä kukaan ei halua perustaa arkistoa ilman kyseistä sertifikaattia. DINI-sertifikaattia pidetään arvokkaan laadun takeena.

Tässä mallissa on monta asiaa oikein.

Sertifiointi toteuttaa ”pehmeää valtaa”. Julkaisuarkisto saa tietenkin olla sellainen kuin sen pystyttäjä haluaa. Mutta markkinamekanismi ajaa kohti sertifioimista. Ja kun yhdellä on se, muut eivät halua olla huonompia. Myös itse sertifikaatti on kilpailuasetelmassa suhteessa muihin sertifikaatteihin.

Yleisesti ottaen tämän kaltainen vallankäyttö istuisi erittäin mainiosti suomalaiseen kirjastomaailman malliin, jossa kunnilla ja muilla kirjastojen katto-organisaatioilla on paljon autonomiaa. Tunnustetut toimijat, joilla ei ole todellista valtaa puuttua toisten asioihin, voisivat painostaa sertifiointijärjestelmällä. Alallamme sekä osaaminen että valta ovat erittäin hajallaan, sertifikaateilla osaamista voitaisi koota vallaksi nyt olemassa olevien valtaorganisaatiorajojen ylitse.

Tällaisina tunnustettuina toimijoina mieleen tulevat ainakin Kirjastot.fi, Kirjastot.fi Labs mahdollisesti yhteydessä muiden pohjoismaisten kirjasto-laboratorioiden kanssa, yleisten kirjastojen neuvosto YKN, IFLA, EBLIDA, Suomen kirjastoseura, Suomen tieteellinen kirjastoseura, Informaatiotutkimuksen yhdistys tai vaikkapa ns. nuorkirjastolaisporukka.

ELY-keskuksilla eikä Opetus- ja kulttuuriministeriölläkään ei paljoakaan valtaa pakottaa kuntien kirjastotoimintaa, mutta sertifioinnin kaltaista pehmeää valtaa voisi hyvinkin käyttää. Näenkin ministeriössä paraikaa laatimisen alla olevat laatusuositukset juuri sertifikaattina, vaikka ei niitä sellaisiksi kutsuta. Idea on kuitenkin sama: osoittaa mitkä kirjastot täyttävät tietyt laatusuositukset ja mitkä eivät. Samoin KDK:n ja KDK-yhteensopivuuden voi nähdä sertifikaattina. Yhteisluetteloa rakennettaessa tulee laadittua edellytykset siihen liittymiselle ja näin yhteisluetteloon mukaan kelpaaminen on aineistotietokannan laadun tunnustus.

Sertifiointia voisi tehdä mitä erilaisimmin kriteerein. Esimerkiksi nuorkirjastolaisporukalla voitaisi lanseerata sertifikaatti vaikkapa henkilökunnan vaihtuvuuden perusteella; arviointia voisi tehdä johtoportaan liikkuvuuden sekä rekrytoinnin kannalta. YKN voisi ylläpitää linjakuria eväämällä sellaisilta jäseniltään sertifikaatin, jotka toimivat YKN:n yhteisen strategian vastaisesti. Kirjastot.fi voisi sertifioida kirjastojen verkkopalveluja ja alamme opiskelijat voisivat arvioida organisaatioita, joissa tekevät harjoittelujaan.

Mainokset

Joka (sukupolvi)kuilussa on kaksi puolta

Kirjoitin IFLAn New Professionals Special Interest Groupin (NPSIG)in blogiin otsikolla Two sides to every gap.

Idea on, että digitaalinen (sukupolvi)kuilu on korkea aika nähdä molemmista suunnista, sillä Nintendo NES, mikrotietokoneiden läpimurto ja jopa World Wide Webin keksiminen alkavat olla niin vanhoja juttuja, että niiden parissa kasvaneet ovat jo alallamme. Digikuilu ei vallitse kirjastoammattilaisten ja nuorten asiakkaiden välillä, vaan viiltää nyt kirjastoammattilaisten omienkin rivien halki.

IFLAn ja kirjastoseurojen merkityksestä tuoreille kirjastoammattilaisille

Kirjoittelin hieman reflektioita IFLAsta, IFLA -konferenssista sekä IFLAn New Professionals Special Interest Groupista (NPSIG) sekä kirjastoalan kirjastoseuroista yleensäkin NPSIGin blogiin otsikolla On IFLA’s relevance for new library professionals.

IFLA2010:ssa Göteborgissa

IFLAssa

On perjantai, ja neljäs päivä IFLA 2010 -konferenssia on takana päin. Oikeasti pitäisi puhua World Library and Information Congressista (WLIC), mutta yleisesti puhutaan vain ”IFLA-konferenssista” tai ”IFLAsta”. IFLAhan on The International Federation of Library Associations and Institutions, eli kirjastojärjestöjen kansainvälinen kattojärjestö jonka tapahtuma tämä on. IFLA on tietenkin paljon, paljon muutakin.

Täällä Göteborgissa on mukavaa ja verkostoituminen, kirjastojuoruaminen, höpöttely, kiihkoilu sekä Cycling for libraries -tapahtuman promoaminen on hauskaa, kiinnostavaa ja tärkeää, mutta virallisesta ohjelmasta en jotenkin ole vielä(kään!) päässyt kärryille. Eilen oli yksi mielenkiintoinen luento vapaakappalejärjestelmän historiasta (kts. aiempi läppäni Encyclopædia Britannica: Kirjasto{{neutraalius}}) ja huomenna lauantaina on tiedossa lisää kirjastohistoriaa, mukana puhumassa myös mainio Ilkka Mäkinen.

Tämänpäiväinen Committee on Free Access to Information and Freedom of Expression (FAIFE) -sessio (niitä on kai yhteensä kolme), oli hyvä myös, Tanskan kansalliskirjaston bossi Erland Kolding Nielsen kertoi kansalliskirjaston suhteesta Muhammed-skandaaliin.

Koko valtavan messukeskuksen kokoisessa konferenssissa menee todella paljon aikaa paikasta toiseen siirtymiseen ja minulla on jatkuvasti vaikeuksia ensinnäkin lukea ohjelmalehtistä, toisekseen päättää missä rinnakkaisessa sessiossa haluaisin olla. Mutta tiedossa on, ja kaikki IFLAssa aiemmin olleet ovat neuvoneet, ettei IFLAan tulla varsinaisen ohjelman takia, vaan nimenomaan verkostoitumaan uusien ja vanhojen kirjastotuttujen kanssa. Poikkeuksena ovat poster-sessiot, sekä mahdolliset osallistumiset johonkin IFLAn lukuisista ryhmistä (joihin en kuulu).

Täällä on käsittääkseni 3500 osallistujaa ja noin 130 suomalaista, sekä tuttuja että tuntemattomia. Maailmaa kiertävä IFLA järjestetään 2012 Suomessa, joten suomalaisten osuus on tänä vuonna suuri.

Vaikka varsinaisesta ohjelmasta onkin mennyt sivu suun leijonan osa, on silti todella mahtavaa olla mukana IFLAssa! Olen näpsinyt täältä varsinaisesta IFLA 2010:stä sekä Boråsista pidetystä The Global Librarian -satelliittitapahtumasta ja Cycling for libraries Borås→Göteborg -pyöräilystämme hieman kuvia. Kuvat ovat vielä luettelematta, teen sen kun palaan Suomeen.

Tapahtumasta on kaikenlaista verkossa, esim. Twitterissä (#ifla2010) sekä The IFLA Experience -sivustolla.  Toivottavasti suomalaisiakin kuulumisia saadaan Kirjasto-kaapelille, Kirjastolehteen, Tuliainen -blogiin ynnä muualle.