Verkkotilastoinnissa ”haku” on virheellinen suomennos termille ”request”

Kirjasto-kaapelille juuri kirjoittamaani:

Verkkotilastoinnissa ”haku” on virheellinen suomennos termille ”request”

mace, 4. tammikuuta 2012 14:50

Vuotuinen tilastointirumba alkaa olla käsillä ja haluaisin kiinnittää huomiota erääseen verkkopalvelujemme tilastointiin liittyvään asiaan. Tiedän että ainakin joissain kirjastoissa verkkopalvelujen käyttöä tilastoidessa termi englannin kielinen sana request suomennetaan ”hauiksi”. Tämä on klassinen sudenkuoppa verkkotilastoinnissa.

Esimerkiksi PallasPro -Intron tilastointityökalussa cmnd=getcommand → cmnd=getstat kerrotaan käyttömääristä kahdella luvulla: Requests ja Sessions. Tiedän että monissa kirjastoissa täältä poimitaan tuo ”request” -tieto raportointia varten.

Requestin suomentaminen hauksi vääristää kuvaa kirjaston käytöstä pahasti. Nämä luvut ovat suuruusluokan verran liian korkeita. Mikäli tätä tietoa käytetään esim. päätöksentekoon ja toiminnan ohjaamiseen tai raportoidaan tilaajalle (esim. kunta tai kunnan kulttuuritoimi), tällä voi olla isohkoja vaikutuksia esim. rahoitukseen.

Olen gallupinomaisesti kysellyt parilta- kolmeltakymmeneltä kollegalta ja maallikolta että mitä heidän mielestään ”haku” tarkoittaa verkkokirjaston yhteydessä… eli “mikä sinun mielestästi on yksi haku?” Käytännössä kaikki ovat kuvailleet että heidän mielestään ”haku” muodostuu kun ihminen kirjoittaa jonkinlaisen hakulausekkeen ja painaa verkkokirjaston Hae -nappia. Mielestäni tämä on erittäin järkeenkäypää ja epäilen että olemme miltei kaikki samaa mieltä että juuri tätä tarkoitetaan kun puhutaan ”hausta” verkkokirjastojen yhteydessä.

Tilastointityökalujen laskemat ”requestit” on kuitenkin jotain aivan muuta kuin tämä. Niiden laskemisella voida juurikaan arvioida palvelun todellista käyttöä. Esimerkiksi PallasPro -Intron pelkälle etusivulle meno aiheuttaa vähintään puoli tusinaa ”requestia”, vaikka käyttäjä ei koskaan tekisi yhtään varsinaista aineistohakua.

Esimerkkinä 13 requestia Vennyyn

Sivulle tullessa käyttäjän selain pyytää webbipalvelimelta esimerkiksi sivupohjaa, tyylitiedostoa, kirjaston logoa, Axiellin logoa, autocomplete-skriptiä jne. Verkkokirjastoon saapuminen, sisäänkirjautuminen, lainojensa uusinta, omien varaustensa tilan tarkistaminen, ulos kirjautuminen ja verkkokirjastosta pois siirtyminen aiheuttaa vähintään tusina ”requestia”. Samoin ”näytä seuraavat 10 hakutulosta” -nappi ja ”näytä saatavuustiedot” -nappi aiheuttavat kaikki requesteja, vaikka tuskin kukaan ajattelee että nämä ovat uusia hakuja an sich.

Requestien määrä voi siis olla parikymmenkertainen verrattuna siihen, mitä me ihmiset ymmärrämme ”hauilla”. Se monestiko käyttäjä on oikeasti painanut Hae -nappia, voidaan laskea PallasPron logitiedostoista etsimällä merkkijonoa formid=find2 tai jollakin verkkologien analysointityökalulla.

Kuten tuossa aiemmin syksyllä kirjoittelin, olen tutkiskellut verkkokirjastojen PallasPro-kirjastojen verkkologeja. Tämä on eräs sitä kautta selvinneistä asioista. Minulla ei ole mitään tietoa mitä Axiell asiasta ajattelee tai miten he ohjeistavat käyttäjiään (l. kirjastoja) verkkotilastoinnin tekemiseen.

Alallamme tuntuu liikkuvan tietynlaista, hyvin ymmärrettävää epäuskoa käyttämiimme tilastoihin, ja joissain paikoissa käytössä olleet Google Analytics tai Kirjastot.fi:n verkkotilastointipalvelut (joista jälkimmäinen on poistunut käytöstä) ovat antaneet aivan toisenlaisia lukuja kuin nämä PallasPron requestit antavat ymmärtää.

Toivon siis, että mikäli käännätte verkkopalvelujen tilastoissa termin ”request” suomeksi ”hauksi”, teillä on siihen hyvät perusteet ja tiedätte mitä olette tekemässä, tai alatte käyttää jotain toista suomenkielistä sanaa kuten ”sivupyyntö” tai ”sivulataus”.

Vastaan mielelläni lisäkysymyksiin esim. tällä palstalla, tai vaikkapa Kirjasto-kaapelilla/puhelimitse/sähköpostitse/Fesessä/kahvilla tms. Lisäksi olen kysellyt jotakuta vertaisarvioimaan menetelmiäni, ja tämä kutsu on edelleen auki. Opetusvideota en ole asiasta vielä laatinut 🙂

Tsemppiä tilastointiin kaikille sitä tekeville.

Mainokset

Tiedon ja epätiedon musta pörssi

Tiedon ja epätiedon musta pörssi

Turku 20.10.2011, VPK-talo. Tiedon ja epätiedon musta pörssi. Hannah Hurtzigin installaatio 50 asiantuntijalla.

Transaktioita

Itse ostin hyvään hintaan saksalaisen kirjailijan Jan Costin Wagnerin. Epäonnistuttuani saada investointini tuottamaan, keskustelimme kirjailijuudesta, suomalaisuudesta ja saksalaisuudesta.

En jaksa nyt selvittää miten tämän epäkonferenssin konsepti toimi. Mutta se toimi.

Kiitos.

Kirjaston tietokanta kertoo runoudesta, kun siltä kysyy

Näin sitä runoutta kustannetaan

Kaukomieli-blogia pitävä mainio Matti Lassila on taas hääräillyt Open Dataksi avatun HelMet-aineiston kimpussa. Nyt syntyi  kuvaelmaa siitä, mitä kirjaston aineistotietokanta kertoo suomalaisen runouden kustantamisesta ja julkaisemisesta. Käykäähän hämmästelemässä, ja painostakaa samalla Kansalliskirjasto avaaman kansallisbibliografiamme Fennica. Sen avoin selailukin on vain väliaikainen hanke.

 

Haluan kiinnittää huomionne siihen pieteettiin, jolla Kaukomieli-blogissa aina esitellään käytettyjä menetelmiä.

Tämä on hyvin inspiroivaa; ajattelen klassisia brittiempiristejä, jotka seisoivat luonnon äärellä ja esittivät sille häikäilemättä ja systemaattisesti kysymyksiä. Näin se merkityksen uuttaminen sinänsä merkityksettömästä datasta käy toimeliaalta ja uteliaalta. Terveiset ja kiitos Kaukomielelle.

Kirjastoalan tietotaito viennissä

Mahtaako kellään olla tietoa kirjastoihmisten toiminnasta alansa ulkopuolella? Kysymykseni muotoilu on kesken, mutta haen sitä, miten paljon ja missä muodossa kirjastolaiset kirjoittelevat, luennoivat ja keskustelevat kirjastoammattilaisina sellaisilla areenoilla seminaareissa, lehdissä, netissä ym. jotka eivät ole kirjastoalaa käsitteleviä sinänsä.

Mediakasvatusasiat näyttävät lähentävän kirjastolaisia opetusalan kanssa ja toki sinne suuntaan on alallamme ollut yhteys historiallisestikin. Kirjastojen sulkemisten ja avaamisten kaltaisissa kriiseissä ainakin pomot aktivoituvat uutislehdissä. Kirjamessuilla kirjastot ovat mukana lähinnä markkinoimassa omian palvelujaan ja tuskin koskaan esim panelisteina, joten messuja ei lasketa. Mitäs muita trendejä tulisi mieleen? Ylikirjastopomo Kaitsu kirjoittelee ja esiintyy toisinaan, josta hänelle kiitos.

Ajattelen asiaa niin, että meitä on Suomessa noin 10 000 ja meillä on hyvin laaja osaamispohja jo omien opintojemme, sekä tietenkin kirjastotyön monipuolisuuden ja yleisluontoisuuden vuoksi. Tämä ”(alan) sisäinen tieto” ja ”hiljainen tieto” on pidettävä yhteiskunnan saatavilla. Turhaan me keskenämme omassa kaikukammiossamme näitä asioita höpisemme toisillemme. Usein oman alan ulkopuoliset koulutukset, semmat ja julkaisut ovat paljon kiinnostavampia. Uskon että /tuolla ulkona/ on mieletön määrä ihmisiä, jotka voisivat tulla hyvin onnellisiksi kuullessaan kirjastoihmisten näkemyksiä.

Alamme keynote-puhujat ja muutkin esiintyjät tuntuvat yhä useammin tulevan alan ulkopuolelta. Hyvä tietenkin, että kutsumme heitä. Miten voisimme edesauttaa sitä, että kirjastot antaisivat takaisin yhteiskuntaan? Tapaan selailemaan alamme tapahtumien ohjelmia ja miettimään, että mitä tulisi jos kirjastolaiset itse olisivat vieraspuhujien alojen tapahtumissa puhumissa samoista aiheista. Jos meillä on vaikka puheenvuoro paljon puhutusta Alkon palvelusuunnitteluhankkeesta, voisiko kuvitella rinnakkaisen maailman, jossa kirjastoihminen on Alkon seminaarissa vetämässä keynotea palvelusuunnittelusta. Tai kirjastoihmiset voisivat workshoppauttaa poliiseja huonosti käyttäytyvien ihmisten käsittelyssä. Katsokaapa tällä ajatuksella esim. tämänvuotisten Kirjastopäivien ohjelmaa.

Vaikuttaisimme olevan aika tuontivoittoinen ala. Mitä vientituotteita meillä sitten olisi? Periaatteessa esim. intranettien tai verkkosivustojen suunnittelun pitäisi olla sellaista hommaa, johon nimenomaan kirjastolaisilta pyydettäisiin apuja. Muita mielessä pyörineitä tietotaitovientituotteita ovat niinkutsuttu ”supermarketologia”, sisustussuunnittelu, tieto- ja kaunokirjallisuuden toimittaminen ja kustantaminen, varastonhallinta, palvelujen vaikuttavuuden mittaaminen, tapahtumatuotanto sekä henkilöstöhallinto.

Onkohan kirjastojen ”tietotaitoviennistä” (pahoittelen sanahirviötä) tutkimusta Suomessa vaikkapa informetriikan, viestinnän, kirjastotutkimuksen tai sosiologian saralta?

Miksei kirjastolaisten keskuudessa kasva koodausosaaminen?

nstop@Flickr: "Perl Art"

Bohyun Kimin Library Hat -blogissa on mielenkiintoinen kirjoitus ja keskustelu menossa otsikolla Why Not Grow Coders from the inside of Libraries? ja se on poikinut kaikenlaista muista blogeissa sekä code4lib -yhteisössä. Monia herkullisia puolia on esillä, esim. taitojen kartuttamiseen kannustaminen kirjastoissa, IT-ihmisten ja kirjastoihmisten luonteentyyppien yhteneväisyydet, rekrypolitiikka, sekä kirjasto-osaamiseen että IT-osaamiseen liittyvät myytit, ”kaikki valmiina paketista” -ajattelu ja alistuminen.

En todellakaan ole koko tekstistä samaa mieltä, sillä osa kirjoittelun väittämistä ei lainkaan vastaa omia kokemuksiani suomalaisesta kirjastomaailmasta. Mutta paljosta on erittäin helppo olla samaa mieltä. Miten voitaisi edistää asiaa? Miten saataisi kirjastolaiset itse noudattamaan sitä aina paljon paasaamaansa 2 §:n lopussakin mainittua asiaa?

Will K. luettelee kommentissaan kolme, erityyppistä ohjelmoitiosaajaa. Ensimmäinen on ongelmalähtöinen ihminen, joka näkee ohjelmoinnin tapana ratkoa muita ongelmia tai helpottaa niiden ratkaisun valmistelua. Toinen on ohjelmistokehittäjä, kolmas tietojenkäsittelytieteilijä (eli atk-tiedemies). Will sanoo osuvasti, että periaatteessa jokaisen informaatioalalla työskentelevän ihmisen, siis kirjastoammattilaiset jos ketkä mukaan lukien tulisi kuulua ensimmäiseen joukkoon (laajentaisin jopa että informaatioyhteiskunnassa asuvan).

Monikohan kirjastolainen on oikeasti lukenut vaikkapa sellaisen ”Teach yourself ohjelmointikieli in 21 days” -kirjan? Niitä kuitenkin hommataan joka kirjastoon läjäpäin asiakkaille tyrkylle, suomennettuinakin. Siellä niitä hyllyssä seisoo, sinunkin kirjastossasi. Tavallaan voisi ajatella että kolme viikkoa on aika pieni investointi ihan hemmetin hyödyllisestä taidosta.

(via @ThatAndromeda at #code4lib)

Raili Kauppi: ”Mitä on kirjasto?”

Raili Kaupin kirjoitukset 2–Kirjasto, sivistys, kasvatus

En usko että Raili tai toimituskunta laittaisivat pahakseen että julkaisen hänen esitelmänsä Suomen kirjailijaliiton yleiskokouksesta 1.12.1952 täällä interwebissä. Tämä on kopsattu teoksesta Raili Kaupin kirjoitukset 2–Kirjasto, sivistys, kasvatus, toimittaneet Ismo Koskinen ja Jari Palomäki, Tampere University Press 2000 (ISBN 951-44-4936-3).

Mitä on kirjasto

Minun pitäisi nyt puhua kirjastosta. On selvä, ettei tarvitse tehdä mitään esittelyä: lainausosasto, sanakirjaluettelo, systemaattinen luettelo, desimaalisysteemi. Kirjasto havaittavana oliona voitanen edellyttää riittävän tutuksi. Ja sen konkreettinen merkitys kirjailijalle – nimittäin että sieltä saa kirjoja,joita tarvitsee ja että se ostaa ja mainostaa kirjailijan teoksia – on epäilemättä ilmeinen ja sellaisena vähemmän mielenkiintoinen. Mielenkiintoista sen sijaan on kysymys kirjaston ideasta: Mitä varten kirjasto on olemassa? Mikä merkitys sillä on ihmisen elämässä?

Kirjasto on kokoelma kirjoja, mutta ei mikään mielivaltainen kokoelma, vaan valikoima, jolla on täysin määrätty tarkoitus, joka on sivistys, ja siitä riippuva kokoonpano ja järjestys. Juuri kirjaston tarkoituksesta – ja sen toteuttamisesta – riippuu sen merkitys – sekä lukijalle, joka janoaa tietämistä ja kauneutta, että sen yhteisön sivistyselämälle, johon kirjasto kuuluu.

En puhu tässä mitään tieteellisistä ja erikoiskirjastoista, joiden tarkoitus on hankkia erikoistutkijain ja opiskelijain käytettäväksi heidän tarvitsemiaan kirjoja. Ne ovat välttämättömiä ja hienoja laitoksia. Niiden ohjelmaan kuuluu tietty sivistyselämän osa-alue, ei koko elämä.

Rajoitun ns. yleiseen kirjastoo, joka on yleinen sanan kahdessa eri mielessä:

  1. Se on tarkoitettu kaikille ihmisille, jotka osaavat lukea. Sen vuoksi on nimitys kansankirjasto hyljätty: ei ole mitään sellaista “kansaa” – vastakohtana sivistyneille – joka tarvitsisi erikoisia kirjastoja ja erikoista kansansivistystä – sillä jos ns. kansansivistys olisi sivistystä, olisi myös ns. sivistyneiden omaksuttava se, ja silloin he eivät enää haluaisi nimittää sitä “kansansivistykseksi”. Se olisi vain sivistystä.
  2. Yleinen kirjasto on yleinen myös ohjelmaansa nähden, joka käsittää koko sivistyksen, yleissivistyksen, jos niin haluaa sanoa, osoitukseksi siitä, että vain spesialisteille tarpeelliset alueet jäävät pois.

Yleinen kirjasto ei missään tapauksessa ole siinä mielessä yleinen että sinne otettaisi mitä kirjoja hyvänsä tai kaikki kirjat. Sellainen tehtävä kuuluu spesialisoituneille erikoiskirjastoille, kuten meillä Yliopiston kirjastolle.

Kun seuraavassa puhun kirjastosta, tarkoitan siis nimenomaan yleistä kirjastoa. Tämä lyhyyden vuoksi.

Kun seuraavassa puhumme kirjaston ideasta, saattaa kiinnittää huomiota, että emme juuri mainitse kirjoja. Selvitettäköön tätä hiukan.

Kirjat sinänsä ovat tavallisesti välineitä. Vain poikkeuksellisesti on täysin määrätyillä kirjoilla itsearvo täysin määrätyille henkilöille, esim. tietyllä ensipainoksilla kirjojenkeräilijöille tai jollakin muistoksei saadulla teoksella tietyille yksilöille.

Tavallisesti siis kirjalla on välinearvo. Väline on aina jonkin muun vuoksi. Sillä on tiettyjä ominaisuuksia, jotka tekevät sen jonkin arvon kannalta käyttökelpoiseksi välineeksi niille, joille ko. arvo on arvo. Tämän voisi lyhyemmin esittää kaavan muodossa

A(x, α(x), y, β(y))

jonka on esittänyt tässä muodossa dosentti Saarnio. Siitä ilmenee, että arvostuksessa on aina 4 tekijää. arvostettu oli tai asia x, eräs sen ominaisuus α, arvostaja y, se ominaisuus β, jossa arvostaja arvostaa arvostettua sen ominaisuudessa α.

Kun kyseessä on väline, merkitsee α niitä ominaisuuksia, joiden perusteella x sopii välineeksi jonkin toisen arvon saavuttamiseksi.

Kirjalla on kahdenlaisia välineominaisuuksia: toisaalta sen kaupalliset ominaisuudet, toisaalta sen sisällys.

Edellisten ominaisuuksiensa perusteella kirja on väline rahan saamiseksi, joka vuorostaan on välinen [sic] erilaisten asioiden saavuttamiseksi, jotka ne puolestaan voivat olla joko välineitä tai itseisarvoja. Tätä tietä itseisarvoja etsien joudumme siis poius kirjan omasta piiristä. Kaupallisten ominaisuuksien perusteella arvostavat kirjaa lähinnä kirjailijat, kustantajat ja kirjakauppiaat sekä toisaalta ostajat (joille tämä puoli voi olla epäarvo). Kirjasto joutuu ainoastaan kirjanpitonsa yhteydessä tekemisiin tämän puolen kanssa.

Toiselta puolelta kirja on väline jonkin asian esittämiseksi tai ilmaisemiseksi, jonkin, mitä kirjoittaja on ajatellut, elänyt tai tahtonut kuvata. (Persoonallinen näkemys, voimakas intuitio, kirkkaasti ja tarkasti kehitetty ajatus, oli sitten kysymys kaunokirjallisuudesta tai tiedemiehestä.) Tämä kirjan puoli on itsearvo – kirjailijalle (ainakin luulen niin), lukijalle, ja kirjastolle. On tärkeää todeta, että juuri tämä on kirjasto kannalta itsearvo, sillä tässä arvostuksessa ilmenee kirjaston tarkoitus, sen idea, jota kirjasto pystyy toteuttamaan vain, jos sen kehittäjät ovat asiasta täysin tietoisia.

Kirjastolle kirja sisällyksensä perusteella on väline sivistyksen levittämiseksi. Kirjakauppiaalle on tietyissä rajoissa yhdentekevää, mitä kirjoja hän myy, kirjastolle on ensiarvoisen tärkeää, mitä kirjoja sinne hankitaan ja mitä sieltä lainataan. Kirjastotyö on aktiivista sivistystyötä. Saadaksemme kuvan siitä, mitä kirjasto ideansa mukaisesti on, täytyy meidän sen vuoksi kääntää tarkastelumme sivistyksen olemukseen.

Jokainen ihminen on psykofyysillisen rakenteensa perusteella luotu sivistymään. Ihminen on sillä tavalla tehty, että hän on filosofi, tieteenharjoittaja ja taiteilija pienoiskoossa, omissa rajoissaan. Hänen aivonsa haluavat katsella kuten hänen silmänsä. Hänen henkensä tarvitsee liikkuakseen yleiskuvan maailmankaikkeudesta, vieläpä kaiken ajateltavissa olevan kokonaisuudesta, samoin kuin ihminen tarvitsee yleiskuvan maastosta, jossa liikkuu, ollakseen kompastumatta. Ihmisen siulu haluaa rakentaa teoriaa samalla tavalla kuin hänen ruumiinsa haluaa liikkua ja kätensä tehdä kauniita ja hyödyllisiä esineitä. Siten myös ihmisen sielu haluaa kokea kaiken sen, mitä kokemaan se on tehty, kuitenkin säilyttäen kokonaisuutensa, yhtenäisyyden, harmonian.

Se toiminta, joka syntyy, kun ihmiset yhteistoiminnassa keskenään toteuttavat henkistä elämää, voidaan määritellä sivistykseksi. Kirjaston tehtävänä on sivistyksen vaaliminen ja levittäminen. Toisaalta sivistys välttämättä edellyttää kirjastoa. Kirjaston paikkaa sivistyselämässä ei mikään muu voi korvata.

Kirjastosta ihminen löytää sen, mitä filosofit ja tiedemiehet ovat hänen omista kysymyksistään ajatelleet, löytää sen elämän, joka säilyy maailmankirjallisuuden kuvaamana. Nämä kaikki asiat hän saa nyt elää itse, omalla tavallaan, omasta näkökulmastaan, ja tällöin syntyy jotakin uutta ja ainutlaatuista: ihmisyksilön persoonallinen suhde maailmankaikkeuteen.

Tätä varten kirjasto on olemassa. Tämän vuoksi kirjasto sisältää parhaat teokset kaikilta inhimillisen tiedon ja elämän aloilta. Sikäli kun kirjaston tehtävä on sivistyksen levittäminen, on se olemassa nimenomaan amatööriopiskelijaa varten, so. sananmukaisesti ihmistä varten, joka opiskelee rakastaen opiskelua sen itsensä vuoksi, koska se tyydyttää hänen syvintä olemustaan ihmisenä. Ennen muuta kirjasto tulee vaalia filosofiaa, koska se käsittää sen, mikä sekä tieteissä että ihmiselämässä yhteistä ja yleistä, formaalisia tieteitä: logiikkaa ja matematiikkaa, koska ne kuvaavat kaiken ajattelun ja kaiken tapahtumisen yleisiä muotoja – iitä käyttää jokainen ihminen joka hetki tietäen tai tietämättään – psykologiaa, koska ihminen itse kuuluu maailmankaikkeuteensa, vieläpä hyvin olennaisena tekijänä, jonka asema ja lainalaisuudet on selvitettävä, sekä teoreettisen ideaalin vuoksi että jotta ihminen pystyisi itseään ohjaamaan ja hallitsemaan. Sitten tulevat kaikki muut empiiriset tieteet: yhteiskuntatieteet ja historia, luonnontieteet, eri kultturipiirien henkinen elämä, maailmankirjallisuus, jssa ihminen kohtaa ihmisen rajattomassa määrässä erilaisia tilanteita ja olosuhteita ja saa eläytyä elämys- ja kohtalomahdollisuuksiin, joita ei milloinkaan saa itse kokea, mutta jotka hänessä – ihmisenä – elävät mahdollisuuksina, sikäli kuin ne ovat yleisinhimillisiä. Ja tässä kaikessa on mukana esteettinen nautinto taideteoksesta – sillä myös teoreettinen nautinto on esteettistä – vai sanoisinko, että esteettinen nautinto on eräs teoreettisen nautinnon erikoistapaus (Nim. se, jssa teoriaa ei nähdä, se vain aavistetaan – mutta onko se teoreettista nautintoa???)

Tämä henkisen elämän mahdollisuuksien moninaisuus sisältyy siis kirjastoon. On tuskin ajateltavissa, että mikään muu laitos pystyisi tarjoamaan niin laajan mahdollisuuksien piirin ja niin suuren valinnan vapauden kuin kirjasto. Kirjastossa voi opiskella mitä haluaa ja missä järjestyksessä haluaa, olematta sidottu määrättyihin oppikirjoihin ja kursseihin. Kirjastossa voi lainaaja kulkea hyllyltä hyllylle – on vakinaisia kirjastonkäyttäjiä, jotka joka käynnillään kuluttavat pitkän aja vai nauttien katsellessaan mitä kirjoja on. SIllä tavalla voi tehdä löytöjä, jotka itsetehtyinä ovat löytäjälle sitäkin arvokkaampia. Jos tapaa teoksen, jonka nimi viehättää, voi viedä sen kotiinsa ja lukea – tai tuoda lukematta takaisin, jos se aiheutti pettymyksen. Näin ei voi tehdä esim. kirjakaupassa, josta kirja on ostettava. Sen vuoksi ihmisellä kirjasto välityksellä on tilaisuus tutustua kirjoihin ja kirjailijoihin tavattoman paljon laajemmin kuin esim. vain kirjakaupassa. Siten kirjasto tavallaan harjoittaa tahokasta mainontaa – sillä jos ihminen pitää paljon jostakin kirjasta, niin hän tavallisesti ostaakin sen. Juuri tämä vapaus, mikä kirjastossa vallitsee, on erittäin edullinen sille, että ihmisessä kehittyisi rakkaus sivistykseen – rakkaus, jonka tukahduttamiseksi esim. kouluissa ja niiden kaltaisissa laitoksissa pakkokeinoja käyttävä pedagogi voi tehdä niin paljon.

Sanoin, että jokainen ihminen on filosofi, tieteenharjoittaja ja taiteilija pienoiskoossa. “Neron affektit”, sanoo Lange–Eichbaum [Ne ovat pohjimmiltaan samoja kuin jokaisen keskimääräihmisen, vain ehkä intensiivisempiä.]

Se viettielämä, joka vie tieteen- ja taiteenharjoittajan luovaan työhön, on jossakin määrin jokaisessa ihmisessä, vaikka luonnollisesti useimmilta puuttuu erikoislahjakkuus, jota tarvitaan uuden ja merkitsevän luomiseen ja muotoilemiseen. Mutta ihminen ei tunne itseään, ja juuri nämä puolet hänestä jäävät useimmiten huomiota vaille. Ihmisellä on eläinkunnan parhaiten kehittyneet isot aivot, hänen siulunelämänsä on suuressa määrin tietoista, hän voi nähdä ja punnita mahdollisuuksia, mutta samalla hän on kadottanut sen varmuuden, joka on ominaista vaistotoiminnalle ja joka eläimissä ilmetessää on kautta aikojen herättänyt ihmisten ihmettelyä. Ihminen on kuin lapsi, joka ei viä osaa oikein käyttää jäseniään: hän ei osaa käyttää aivojaan. Hän ei ole tietoinen siitä, mitä käyttämättömänt, puoleksi tukahdutetut vietit tavoittelevat. Ne tarvitsevat herättämistä ja ohjaamista. Näin myös kirjastoon tuleva ihminen tarvitsee usein sitä, että hänet herätetään tuntemaan itsensä. Tältä pohjalta on syntynyt käsite kirjastokasvatus, jonka teoriaa ja käytäntöä – samoin kuin amatööriopiskelun – on kehitellyt kirjastonjohtaja, dosentti Uuno Saarnio.

Tässä kohdassa en kuitenkaan voi olla huomauttamatta, että ihmisen aivoissa – kuten maailmankartalla  on vielä valkoisiua kohtia. Voi olla, että ihmisessä on rajattomasti mahdollisuuksia, joita ei vielä ainoakaan ihminen ole osannut käyttää (Kuka voi sanoa, että ihminen tuntee jo tarkoituksensa, so. sen, mitä hän on?) Ne ovat tulevaisuuden psykologian ja pedagogian probleemoja, mutta sisältyvät tavallaan implisiittisesti kirjastokasvatuksen ohjelmaan. Kirjastokasvatuksen päämäärä on nimittäin saada ihmiset mahdollisimman suuressa määrin käyttämään isoja aivojaan.

Kirjastokasvatus on ensisijaisesti aikuiskasvatusta, vaikka lastenosastoilla tapahtuva aktiivinen toiminta kuuluu sen erikoistapauksiin. Se pyrkii synnyttämään, kehittämään ja ohjaamaan amatööriopiskelua. Ihminen on saatava tietoiseksi henkisistä vieteistään, mutta tämä ei riitä. Hän tarvitsee jatkuvaa rohkaisua, tukea ja apua. Vaikka amatööriopiskelulla ei ole määrättyä järjestystä, ei se täytä tarkoitustaan, jos se on suunnittelematonta. Suunnitelman täytyy olla yksilöllinen ja vastata asianomaisen erikoisintressejä, mutta siinä on myös otettava huomioon sivistyksen kokonaisuus. Ihminen ei voi alkaa erikoisuta ennen kuin on saanut yleiskatsauksen kokonaisudesta, ei voi lukea vain määrätynlaisia kirjoja – se olisi samaa kuin jos urheilija treenaisi vain jotakin määrättyä lihasta. Sen vuoksi on ylioppilastutkinto tullut amatööriopiskelun ideaaliksi. Se sisältää eri tieteiden ja taiteiden alkeistiedot, se on kivijalka, jolle persoonallinen maailmankatsomus voi rakentua ilman että yksipuolisuuden ja rajoittuneisuuden vaara olisi tavattoman suuri. Sillä, kuten Kungfutse sanoi: Ajattelematta opiskeleminen on turhaa työtä, opiskelematta ajatteleminen on vaarallista.

Kirjastokasvatuksen välineitä ovat: opiskelunneuvonta, joka tapahtuu keskustelun muodossa, ja kirjastokerhot. Keskustelumetoodin ideaalina on Sokrates, joka pyrki yhteistyössä keskustelukumppaninsa kanssa saavuttamaan todellista tietoa. Tämä merkitsee, että kirjastovirkailija opiskelee yhdesä lainaajan kanssa; hän ei saa olla opettaja vaan kanssaopiskelija. Hänen täytyy myös olla amatööriopiskelija. SIlloin tämä yhteistyö on jo sivistyselämää, jota kirjaston tarkoitus on levittää, ihmisten yhteistoimintaa henkisten viettiensä toteuttamiseksi. Samalla kun kirjastonkäyttäjä saa opintojaan varten asiaatuntevaa ohjausta, saa hän tällöin sitä henkistä tukea, jonka samoja harrastuksia viljelevä ympäristö antaa ja joka monellekin on aivan välttämätön. Ymmärtämätön yleinen milipide on usein raskas taakka amatööriopiskelijalle. Monet kertovat, etteivät he uskalla toimipaikassaan kertoa opiskelevansa, tapasinpa äskettäin lainaajan, ujoka toivoi, ettei ilmoitusta hänen tilaamansa kirjan saapumisesta lähetettäisi hänelle kotiin, koska isäntäväki ei koskaan lue mitään, ja heidän olisi vaikea käsittää, että vuokralainen tarvitsee kirjaa.

Toinen tapa tämän relevantin yhteisön kehittämiseksi ovat kirjastojen opintokerhot. Helsingin kaupunginkirjastossa on jo 10 vuotta toiminut filosofian opintokerho, joka kokoontuu joka viikko kesät talvet. On toisille hämmästyttävää, mutta toisille luonnolista, että juuri filosofian kerho on osoittautunut kaikkein elinkykyisimmäksi. Se johtuu siitä, että juuri filosofia on kaikkien ihmisten yhteinen alue, ja jokaisen ihmisen omin alue. Sillä ei ammati eikä työ ole ihmiselle hänen omintaan, ominta on se ainutlaatuinen tapa, jolla hän katselee maailmaa ja suhtautuu siihen. Eikä tämän maailmankatsomuksen omuuden ja ainoalaautisuuden tarvitse olla ristiriidassa sen tieteellisyyden kanssa, koska oma on oleellisesti siinä tavassa, millä asiat eletään. – Filosofinen kerho on käsitellyt paljon logiikan ja matematiikan kysymyksiä filosofisessa hengessä, mutta näitä varten on ajoittain ollut omia kerhoja Myös psykologian kerho on jatkuvasti syntynyt aina uudelleen.

Myöskin kirjallisuutta opiskellaan kerhoissa. Kallion sivukirjastossa on jo useita vuosia toiminut kirjallisuuskerho. Pääkirjastossa on nykyään saksankielinen Saksalaisen kirjallisuuden kerho ja Suomalaisen kirjallisuuden kerho, johon kirjailijat tulevat tapaamaan kirjastossa käyvää yleisöä. Tämän tarkoitus ei ole, kuten kirjastojohtaja Saarnio kerhon avajaispuheessa lausui, esitellä kirjoja ja kirjailijoita, vaan elää esteettistä elämää yhteisesti ja siten sitä kehittää. Tarkoitus on siis, että nämä kerhot olisivat sivistyksen elämistä eikä sivistyksen esittelyä. Tämä pitää paikkansa kaikkiin kerhoihin nähden.

Mainittu ero on erinomaisen tärkeä sillä juuri tässä suhtautumistavassa henkisen elämän arvoihin ilmenee, onko kysymys sivistyksestä vai vain sen ulkokuoresta. Tätä valaisee loistavasti Goethen pieni runo Gedichte: Poroporvari näkee kappelin lasimaalauksin koristetut ikkunat ulkoapäin torilta, josta ne ovat pimeän ja ikävän näköisiä. Mutta sille joka astuu sisään, ne valastuina loistavat koko värillisessä ihanuudessaan.

Kirjallisuuskerhojen yhteydessä joudumme kysymykseen kaunokirjallisuuden asemasta kirjastokasvatuksessa, ja se taas pohjimmiltaan palautuu kysymykseen kaunokirjallisuuden asemasta sivistyksessä. Lienee paikallaan lausua siitä muutama sana.

Amatööriopiskelija opiskelee myös kaunokirjallisuutta. Se ei ole hänelle vain ajanvietettä, eikä se sellaiseksi liene tarkoitettukaan: Kaunokirjallisuuden käyttö ajanvietteenä – en puhu ajanvietekirjallisuudesta – olisi käsittääkseni samaa kuin katsella lasimaalauksia kirkon ulkopuolelta.

Amatööriopiskelija tavoittelee kokonaisnäkemystä maailmankaikkeudesta ja kaikesta, mikä on mahdollista. Mikä on kaunokirjallisuuden osuus tässä – ja sitä tietä sivistyselämässä?

Nähdäkseni runoilija liikkuu sen piirissä, mitä Kant nimitti mahdolliseksi kokemukseksi. Hänen aluettaan rajoittaa toisaalta looginen ristiriita, jota ei voi edes kuvitella eikä siten myöskään kuvata (ja joka luonnollisesti on eri asia kuin psykologinen ristiriita, joka on siinä, että ihminen tahtoisi yhteensopimattomia asioita), toisaalta todellisuus, jota sen koko moninaisudessa ei koskaan voi täydellisesti kuvata. Ei tunnontarkinkaan historiallinen tai yhteiskunnallinen romaani voi koskaan kuvata todellisuutta, ainva vain erästä mahdollista kokemusta.

Tämä vapaus, jota todellisuus ei rajoita, on tavattoman tärkeä, koska se tekee mahdollisen piiri eläväksi, avaa uusia elämismahdollisuuksia lukijalle

Käsikirjoitus muuttuu tässä luonnosmaiseksi

Tässä olisi aika paljon tarttumapintaa kommentointiin alkaen ensinnäkin kirjastokeskustelun tasosta ja pyrkimyksistä sinällään, kokoelmatyön tuolloisesta keskeisestä merkityksestä, ihmiskuvasta, termien kirja ja kirjasto monimerkityksellisyydestä ja niin edelleen.

Joseph Reagle: ”Wikipedia ja tietosanakirja-ahdistus”

Joseph Reagle tarkasteli Critical Point of View -konferenssissa Amsterdamissa Wikipediaan kohdistuvaa kritiikkiä jatkumona jo aiempien yleisten tietosanakirjojen kohtaamaa kritiikkiä otsikolla Wikipedia and the Encyclopedic Anxiety. Videotallenne, yhteenveto sekä esitysgrafiikka (sis. Paul Otletlainauksia!) löytyvät verkosta. Tsekkaa myös muut puheenvuorot sekä videot tapahtuman sivustolta.

Ahdistuksesta vielä se, että EBSCO-tietokannasta löysin kerran asiasanan library anxiety. Se osoittautui ihan hyväksi google-hauksikin. Termillä voitanen viitata tiskin senpuoleisen ahdistuksen lisäksi tänpuoleiseen ahdistukseen.

(via Wikipedia Signpost 2010-03-29)

HelMet on yhä enemmän 2.0

HelMet

Lienettekö huomanneet, että pääkaupunkiseudun yleisten kirjastojen näyttöluettelo sallii nykyään arvioiden kirjoittamisen? Sitä en osaa sanoa aikooko kirjasto tarjota itse kirjallisuusarvioita niitä tuottamalla tai hankkimalla julkaisuoikeuksia ammattilaisten laatimiin kirja-arvioihin vai onko tarkoitus että vain loppukäyttäjät (siis ihmiset) laativat niitä.

Jokatapauksessa asiakkaille arvion kirjoittaminen onnistuu kirjautumalla normaalisti kirjastokortin numerolla sekä siihen liittyvällä pin-koodilla. Teoksen saatavuustietojen alapuolelta, käyttäjien antamien tähtien vierestä löytyy nappi ”kirjoita arviointi”.

Muita, vastaavia palveluja on sekä käytössä että vireillä pilvin pimein ja niitä onkin kirjastoalalla kaipailtu jo vuosia. Tai ainakin jotkut ovat kaipailleet, minä mukaan lukien.

Kotimaiset kirjastomarkkinat itseensä käytännössä kokonaan integroinut Axiell myy Arena -palvelua ja se on käytössä jo Hämeenlinnassa ja tulossa mm. Tampereelle. Axiellin Arenalle kilpailija on ruotsalaisen Teknikhusetin CS Library. CS Libraryn hatussa on sulka mm. Tukholman kaupunginkirjaston verkkosivu-uudistuksesta. Molemmat ovat varsinaisen kirjastojärjestelmän sekä niiden perinteisen ankeiden webbisivustojen päällä/rinnalla pyöriviä, rikkaampia sivustoja. Tällaisista ohjelmistoista puhutaan discovery interfacena.

Saatavilla on jo vuosia ollut ”kirjasto 2.0” -tuotteita, joista suuri osa on saatavilla myös ilmaiseksi (lähdekoodeineen) ja heti käyttöönotettavissa. Näistä mainittakoot SOPAC, XC, VuFind sekä Blacklight. Suomalaiset yleiset, akateemiset tai erikoiskirjastot eivät kuitenkaan ole halunneet alkaa ottamaan käyttöön mitään näistä, vaan ovat odottaneet perinteisten järjestelmäntoimittajiensa tarjoavan jotain tuotetta. Pääkaupunkiseudun järjestelmäntoimittaja Innovative onkin koonnut ns. ”kirjasto 2.0” -ominaisuuksia Encore -tuotteeseensa (jota ei ainakaan toistaiseksi ole hankittu HelMet-alueelle) ja Axiell on siis kehitellyt Arenaa omien kirjastojärjestelmiensä päälle.

CS Library, kuten suurin osa avoimen lähdekoodin ilmaisista, itseasennettavista discovery interfaceista väittävät olevansa alla kehräävästä kirjastojärjestelmästä (melko) riippumattomia. Harvat avoimen lähdekoodin ohjelmistoista kuitenkaan tukevat suomalaisissa yleisissä kirjastoissa käytettäviä kirjastojärjestelmiä, eli Origoa ja PallasProta (jotka olivat siis ATP:n ja Tiedon tuotteita ennenkuin Axiell osti molemmat). Tuen rakentaminen Origoa, PallasProta ja muita kirjastojärjestelmiä varten avoimen lähdekoodin ratkaisuihin ei kuitenkaan olisi suurikaan työ ja kerralla saataisi mukaan suurensuuri joukko suomalaisia yleisiä kirjastoja. Tämä olisi järkevää hoitaa keskitettynä ostopalveluna. Milleniumia sensijaan tukee suuri osa näistä ratkaisuista.

Asiaa monimutkaistaa sinänsä hyvä pyrkimys siihen, ettei kirjastojen mustasukkaisesti vartioiman bibliografisen metatiedon ympärille muodostuva lisätieto (esim. arvostelut, käyttötilastot jne) sirpaloituisi moneen paikkaan. Suomi on liian pieni käyttäjäkunta hajautumaan alueellisiin kirjasto 2.0-palveluihin, eikä maantieteellinen alue kuitenkaan ole internetissä kovinkaan relevanttia. Kuvitelkaa että jokaisella maailman kunnalla olisi oma Facebook yhden yhteisen Facebookin sijasta. Ei toimi. Kirjastoalalla puhutaan sensijaan yhden laarin mallista.

Kirjasampo pyrkii olemaan se laari. Lisäksi se mullistaa kaiken mistä kirjastojen metatietotyössä on kyse. Tässä vaiheessa on kuitenkin erittäin epäselvää miten Kirjasampo yhtyy kirjastojen verkkopalveluihin (terveisiä sinnepäin, että plsplspls miettikää jonkinlaiset liittymät Origoon, PallasProhon ja HelMetiin, osana pr-työtä kirjastoille. välivaiheena). Lisäksi Kirjasampo rajautuu kaunokirjallisuuteen joten tietokirjallisuuteen, musiikkiin ja kävelysauvoihin liittyvä metatieto on ratkaistava jotenkin muuten.

Vaarana on, että arvostelupalvelut keräävät tietoa suljettuihin siiloihin. Mielestäni siilot ja ”2.0” ovat keskenään tyystin epäyhteensopivat käsitteet. En tunne CS Libraryn tuotetta tarkasti, mutta ainakin mainostavat ohjelmointirajapintaansa (API) kovasti. Ehkä se ei ole siilo ja ehkä Axiell Arena ei ole siilo. Nykyiset HelMetin arvostelut muodostavat siilon ja marginalisoivat 4 miljoonaa suomalaista. Kirjastolaisille tuttuja yhteystyön muotoja ovat MARC, z39.50 ja kopioluettelointi. Teoksia kuvailevien MARC-tietueiden lisäksi kaikki muutkin kirjastojen tietotuotteet on rakennettava saman periaatteen, eli yhteiskäyttöisyyden ja verkostomaisuuden mukaisesti. Mutta tietenkin vielä paremmin kuin 25 vuotta sitten!

Oikean kirjastomaailman ulkopuolelta käyttäjäarvioita ja muita kirjasto 2.0 -ominaisuuksia löytyy esim. LibraryThingistä, Amazonista ja Google – tyylilleen uskollisensa – haravoi arvioita ja viitteitä verkosta koneellisesti Google Book Searchiin. Nämä kolme palvelua konseptoivat kirjastoa aivan eri lähtökohdista kuin perinteiset, institutionalisoidut kirjasto-organisaatiot (tai no, monet kirjastoinstituutiot ml. yleinen kirjastolaitos ovat oikeastaan aika lyhyt välivaihe kirjastojen historiassa). Amazonin ja Googlen kanssa ns. oikeiilla kirjastoilla ei ole oikeastaan minkäänlaista vuorovaikutussuhdetta, LT on onneksi aktiivinen toimija kirjastojen suuntaan.

Todella sekava kirjoitus, mutta sekava on kirjastojen verkkopalvelujen tilannekin. Tilannetta pyrkii valottamaan Kirjastojärjestelmät nyt! -raportti sekä Yleisten kirjastojen neuvoston verkkostrategia. Muutama selvä linjaus on olemassa (esim. mainittu yhden laarin malli) ja riittävästi teknisiä avaimia sekä kansainvälistä yhteistyökumppaneita (eli tanskalaisia) olisi tarjolla kuten Antti innostavasti kirjoittaa. Taustalla kuitenkin häämöttää toisaalta järjestelmätoimittajien tuotteet (Axiell Arena, CS Library) joilla kaikesta tästä murehtiminen voidaan ulkoistaa ja toisaalta Suuri Yhteisluettelo, Joka Tulee Ratkaisemaan Kaikki Ongelmat. Joten ehkä nyt ei kannata hätiköidä (lue: kannattaa olla tekemättä mitään, yhtikäs mitään). Ja toisaalta–yleisten kirjastojen keskuskirjaston (Helsingin kaupunginkirjasto) sekä sen seudullisten kumppanien (Espoo, Vantaa, Kauniainen) lähteminen oman laarin rakentamiseen on signaali muille noin 350:lle kirjastolle siitä halutaanko sittenkään hakeutua kohti yhteisiä verkkopalveluratkaisuja vai ei.

Millaista tiedemuseossa pitäisi oikeastaan olla?

Olin viikko sitten Lontoossa ja kävin siellä Science Museumissa, siis tiedemuseossa. Museossa on kaikenlaista hienoa, kuten Greenwich MeaGMT -palvelun Time, kaikenlaisia höyrykoneita, Charles Babbagen oikea aivopuolisko ja niin edelleen.

Rupesin siinä museossa kierrellessäni kuitenkin miettimään, että mitä tiedemuseon oikeastaan pitäisi esitellä. En käynyt tekemään sen tarkempaa tutkimusta esimerkiksi Science Museumin julkaisutoiminnasta, ihan vaan mietiskelin keskenäni. Kokoelmaa ja näyttelyjä kierrellessä jäi sellainen kuva, että se varsinainen tiede museosta puuttuu. Sitä ei ole esillä juuri mitenkään, siis tieteen itsensä historiaa.

Lontoon tiedemuseossa, kuten monissa rehellisesti tekniikan museoiksi nimetyissä museoissa historiaa tuodaan esille yksittäisten keksintöjen ja niiden arkkityyppisten toteutuksien kautta. Siis teknologian kautta. Tätä ei kuitenkaan ole tiede. Tiede on prosessi, jossa järjestelmällisesti luodaan informaatiota maailmasta. Tekniikan museoissa tiede on toki löydettävissä sieltä näyttelyesineiden lomassa, mutta oikeastaan vain näyttelyn kannalta toissijaiset tekstit tieteilijöiden elämästä kertovat millaista se varsinainen tiede on ollut, millaisissa olosuhteissa laitteet ovat syntyneet. Suuri osa Lontoonkin museo esillä olevista laitteista on syntynyt teollisuuden, ei tieteen myötä.

Jos tieteen historiaa haluaa nähdä, ovat ehkä yliopistomuseot oikeimpia matkakohteita. Ehkäpä siellä menestyneiden laitteiden ja teknologioiden esittelyn sijasta kerrotaan siitä miten käsite ”tiede” ymmärretään ja mitä merkityksiä ja vaikutuksia sillä on menneisyydessä ollut. Onko tiede  määritelmällisesti sekulaaria, koska julkaisemista alettiin pitää tieteen ehtona (vrt. ”url or doesn’t exist”), koska vertaisarviointi tuli kuvioihin, mikä on akateemisen autonomian merkitys, mitä on empirismi, mitä humanismi tarkoittaa tieteen kannalta?

Onko jossain informaation museota?

Tiede ja tieteen tekeminen on nyt erityisesti ajankohtaista, koska rakenteilla on hieno, uusi Aalto-yliopisto ja yliopistolakia säädetään jotta se voi saada yliopisto-statuksen. Toisaalta tiede on aina ajankohtaista. Tieteen mietiskelystä kiinnostuneille suosittelen Kanadan YLEn CBC:n Radio 1:n mainion podcast-tarjonnasta löytyvää sarjaa Ideas—How to think about science.

Haastatteluni Sula Pinta -podcastissa

Minulla oli ilo olla tänään Tuijan ja Yoen jututeltavana kirjasto-asioista Sula Pinta -podcastin vieraana. Varsinaisesti aiheena oli minun ja Lassilan Matin tuossa keväällä ja kesällä vetämä 23 asiaa -verkkokurssi, mutta juttumme lähti kuin siika lapasesta oikeastaan ennenkuin oli edes kunnolla selvinnyt että mikä kyseinen kurssi oikein oli. Noh, se tietohan kyllä selviää vaikkapa kurssin omalta sivulta tai Kirjastolehden numerosta 5/2008 (saatavilla kaikista hyvin varustelluista kirjastoista läheltä sinua).

Podcastin otsikkona on Kirjastojen digitaalinen tulevaisuus, 23asiaa – verkkokurssi. Käykääpä kuuntelemassa ja kommentoimassa! Juttua syntyi noin 48 minuuttia ja kurssimme lisäksi puhetta piisaa Wikipediasta, musiikkikirjastotyöstä, e-aineistosta, tekijänoikeuksista. Lopussa on hieman ajatuksiani kirjaston tulevasta roolista internetissä, erityisesti nykyisen tekijänoikeuslainsäädännön (hämärässä) valossa ja millaisia peruskysymyksiä kirjastojen olisi syytä pitää mielessään.

Esitän myös näkemykseni että nykyisenkaltainen e-kirja on vain välivaihe kun sekä tieto että tarinat ovat irtoamassa vanhasta ruumiistaan, kirjasta. Myös MP3-tiedostot tai muut äänitteet ovat tavallaan takapakkia musiikin digitaalisen levittämisen alkuaikojen modeista jolloin musiikista levitettiin nuotinnosta, eikä äänitettä. Tulin myös puhuneeksi, että musiikin nuotinnos olisi uusikin ilmiö, mutta siinä taisin mennä metsään 😦 Luulin musiikin nuotinnoksen keksityn joskus keskiajalla kirkkomusiikin tallentamiseksi. No lohdukseni olin kyllä oikeilla jäljillä mutten tiennyt että vanhimmat nuotinnoslöydökset ovat jostain 2000 eea vaikka aika alkeellistahan se tietenkin on ollut.

Äänitys tehtiin skypellä (Yoe asuu Tokiossa) ja on minun osaltani hieman rupinen, mutta ainakin omasta mielestäni jutut ovat hyvinkin ymmärrettäviä.

Se joka keksii tälle blogille tosi hyvän nimen, saa jonkun asiaan liittymättömän henkilön nimikirjoituksella varustetun lakritsan 😉

Kirjoitin Kirjastot.fi:n Kirjasto-kaapeli -keskustelupalstalle lyhyen houkuttimen.

Re: Tulevaisuuden uhkakuva?

eAineistot oppimisen tukena -blogin jutussa Tulevaisuuden uhkakuva kirjastolaiset pelottelevat itseään ja toisiaan sillä, että Wikipedia -automaatti tekee kirjastojen tiedonhausta tarpeetonta. Sanaisen arkkuni avaaminen päästi seuraavanlaisen narinan:

@Hannu H. muistetaanhan, ettei I, Robot ole elokuva, vaan Isaac Asimovin kirja vuodelta 1950 :^)

Wikipedia on sanakirja, eikä korvaa kirjastoja sen enempää kuin Encyclopedia Britannicakaan. Olikohan EB:stä tai sanakirjoista yleisesti ottaen koskaan vastaavaa kapelia kirjastolaisten keskuudessa, että nyt purkitetaan ja yksinkertaistetaan kaikki tieto yksiin kansiin ja kirjaston oma, rakas, rikas, värikäs ja sillai ihanasti ristiriitainenkin kokoelma menettää mielenkiintonsa keskittymishäiriöisten, moukkamaisen ja henkiseen laiskuuteen luonnostaan taipuvan asiakaskunnan keskuudessa.

WP ei välitä tarinoita, elämyksiä tai millä sanoin kaunokirjallisuutta, musiikkia, valokuvia, elokuvia ja sensemmoista kuvaillaankaan. Kulttuuria, taidetta. Yleisen kirjaston toiminnan piiriin sellaisen välittäminen sensijaan kuuluu, ja julkaistut ja painetut kulttuurituotteet ovatkin edelleen hyvin merkittävässä asemassa kirjallisuuden saralla. Tiedonvälittämisen osalta on tilanne netin myötä muuttunut merkittävästi tässä viimevuosina.

Tiedonhakuun WP on mahtava ja artikkelien pohjalle kertyy hyviä lähdeviitteitä. Aiemmin oli sellainen hakukonekin kuin Wikiseek, joka etsi ensisijaisesti kaikista WP-artikkeleista ja toissijaisesti kaikista webbisivustoista, joihin WP:stä viitataan. Tälläiset vertaisarvioidun lähdeviitteet ovat mahtavia. Wikiseekiä ei enää valitettavasti ole, enkä tiedä suoranaista korviketta.

Asensin eilen Firefoxiini Zotero -laajennuksen ja pääsin vihille sellaisista asioista kuin SFX, OpenURL ja OpenURL resolver. Osasta näistä olen kuullut kirjastoalan nk. triangeli- tai kirjastoverkkopäivillä kun Rouvari tai joku muu on esitelmöinyt Nellistä. En keksinyt voivatko käyttäjät käyttää Nelliä resolverina, mutta selvästikin jotain sellaista tarvitaan tulevaisuudessa jokaisen käyttöön eikä pelkästään kirjastojärjestelmien väliseksi liimaksi jollaisena sitä nyt Nellissä käytetään.