Minne kirjastoihmiset menevät?

Hauta on avoin (kiitos barryegan@Flickr)

Minnehän kirjastoihmiset menevät, kun jättävät kirjaston? Noh, monet tietenkin lähtevät eläkkeelle ja jättävät työelämän kokonaan. Arkipuheissa tämä vaikuttaa olevan yleisin käsitys meidän urakulustamme. Mutta minne muualle me kirjastoihmiset tapaamme menemään, ellei vielä ole eläkkeen aika? Mitkä ovat urillemme mahdollisia tai tyypillisiä käänteitä?

Ainakin jokin aika sitten oli tapana että yritysten toimarit ovat pestissään nelisen vuotta, ja vaihtavat sitten muualle. Tapaan kyselemään kollegoilta tästä aiheesta, ja joku muisti että muistakseni Oulussa on ollut kirjastotoimenjohtaja joka siirtyi paikaltaan jonnekin muualle kuin eläkkeelle. Sairaseläkeläisiä on joku osuus. Jotkut vie ennenaikainen kuolema. Joidenkin kirjastotyyppien polku vie alamme oppilaitoksiin opettamaan. Yksi kollegani Helsingin kaupunginkirjastolta jatkoi pelialalla ja teki sittemmin Angry Birdsin. ELY-keskusten tyypeistä osa on kirjastoista lähtöisin. Jokunen varmaan on jäänyt työvoimakortistoonkin (tietenkin huolellisessa aakkosjärjestyksessä pääkirjauksen mukaan). Minne yliopistojen kirjastoista siirrytään? Arvatenkin palveluntarjoajillamme BTJ:llä ja Axiellilla on väkeä joiden ura on siirtynyt pois kirjastoista (vaikka ovat toki alallamme).

Ura kirjaston lainaustiskiltä voi viedä vaikkapa Angry Birdsin tekemiseen

Onko näistä kirjastoihmisten uramatkoista jotain tutkimusta olemassa? Suomen kirjastoseura vink vink.

IFLAn NPSIGin tyyppien ja muiden ulkkisten kanssa jutellessa saa kuvan, että (siis siellä ulkomailla) alalle on ensinnäkin vaikea saada uusia ihmisiä, ja ongelmana on että he ovat lähtöherkkiä eivätkä oikein tunnu juurtuvan alallemme.

Kysymys on kirjaston suhteesta ympäröivään maailmaan. Kysymys on myös urasuunnittelusta, ja kirjastotyön vaikutuksesta henkilön työmarkkina-arvoon (ml. omaani). Tästä puhuttiin useammankin kerran Eräpäivä! – Voimasanoja kirjastosta -pamfletin (toim. Veera Ristikartano, Antti Virrankoski, BTJ, 2011, ISBN 978-951-692-868-8) kirjoittajien skypekokouksissa teosta laadittaessa. Mitä kirjastoalan koulutuksissa sanotaan tuoreille opiskelijoille, kun heidän eteensä piirretään tulevaisuuden mahdollisuuksia? Opiskelemasta sinne kirjastoon… joo, ja entä sitten?

Periaatteessa… siis jos alamme kertoma Suuri Tarina koettaisi totena myös alamme ulkopuolella, meitä ”tiedon järjestelyn, hakemisen ja saatavilla pitämisen tosikovia ammattilaisia, ja vieläpä loistavia asiakaspalvelijoita ja lisäksi melko edullisia” suorastaan headhuntattaisi nykyisenkaltaisessa tietoyhteiskunnassa, vai mitä?

Mainokset

Politiikkaa tiedossa

Isänmaan lippu

Suomessa vaihtuu paraikaa valta. Minkälaista kulttuuri-, opetus- ja kirjastopolitiikkaa on tiedossa? Kuka kulttuuriministeriksi?

Wikiopistossa verkkokurssi kirjastolaisille

Wikiopisto, suomenkielinen Wikiversity

Wikiopistossa on meneillään Leena Järveläisen Turun AMK:n erikoistumisopiskelijoille vetämä Kehittyvät verkkopalvelut -kurssi kirjastolaisille.

Vuoden 2011 kurssin sisältö näyttää hyvältä ja opiskelijat ovat käyneet mielenkiintoista keskustelua esimerkiksi kirjastojen tulevaisuudesta oppimiskeskuksina lukupiirissään teoksesta Eero Sormunen+Esa Poikela (toim.): Informaatio, informaatiolukutaito ja oppiminen (Tampere University Press, 2008, ISBN 978-951-44-7285-5).

(via Petri Tonteri, joka linkkasi kirjastoille suunnattuun toivelistaan)

Into Eternity, elokuva kulttuuriperinnön pitkäaikaissäilyttämisestä

100 000 vuotta tulevaisuutta

Oletteko nähneet Suomeen rakennettavaa ydinjätteen loppusijoituspaikkaa Onkaloa käsittelevän Into Eternity (suom. Onkalo – Säteilevä hauta) -elokuvan? Olin sen julkistusnäytöksessä Bio Bristolissa viime vuonna, ja se on kummitellut mielessäni siitä asti.

Periaatteessahan elokuva käsittelee siis ydinjätteen sijoittamiseen liittyvää problematiikkaa, Onkalo-hanketta ja sensemmoista. Tämä on mielenkiintoista (ja melko hiuksia nostattavaa) tietenkin, mutta kehoitan kaikkia katsomaan Into Eternityn myös informaationhallinnan, viestinnän sekä aikapolitiikan näkökulmista. Näihin kaikkiin on elokuvassa erittäin hyvää syötettä.

Yksi probleema joka Onkalo -hankkeeseen ja ydinjätteen loppusijoittamiseen liittyy, on sen viestiminen tulevaisuuteen, että ”tämä on vaarallinen paikka, älä tule tänne”. Egypti on nyt levottomuuksineen uutisissa, ja sikäläisistä kultturiperinnön varjelusta menossa olevien mellakoiden keskellä tämä elokuva ja aihe mieleeni tulikin. Kuten Into Eternityssä kerrotaan, egyptiläiset yrittivät aikanaan viestiä tuollaista viestiä hamaan tulevaisuuteen noin 5000 vuotta sitten ja hehän tietenkin epäonnistuivat; pyramidit on ryövätty moneen kertaan.

Ydinjätteen loppusijoituksessa aikajänne on noin 100 000 vuotta. Tämän ajan yli pitäisi pystyä kommunikoimaan, mitä Onkaloon on varastoitu, miksi ja kenen toimesta. Kaksi vastakkaista periaatetta tähän komminikointiin ovat nämä: joko ollaan hyshys ja yritetään olla kiinnittämättä huomiota toivoen, ettei kukaan mene seuraavan 100 000 vuoden aikana kaivelemaan nyt rakentamiimme, Onkalon kaltaisiin loppusijoituspaikkoihimme. Toinen vaihtoehto on yrittää mahdollisimman ymmärrettävästi kertoa tulevaisuuden olennoille, mitä olemme varastoineet. Emme voi tietää ketä täällä maan pinnalla tuolloin liikkuu, joten viestintää ei voida rakentaa millekään tuntemallemme kielelle. Into Eternityssä esitellään taiteilijoiden laatimia kuvia, joihin on yritetty tallentaa yleisesti ymmärrettävää viestiä vaarasta. Taiteentutkimuksen keinoin on etsitty muotoja ja sommitelmia, joiden ajatellaan toimivan kulttuurista riippumatta. Emmehän voi muutamien tuhansien vuosien kokemuksella olettaa, että ihmissivilisaatio jatkaa keskeytymätöntä, kulttuuriantropologien haaveiden mukaista kehitystään. Tällaiset viestintäpyrkimykset saavat nykyiset, ”kansallisuuteen” ja ”etnisyyteen” perustuvat käsityksemme ”monikulttuurisuudesta” vaikuttamaan entistäkin naurettavimmalta. Elokuvan traileri aukeaa noilla mainituilla grafiikoilla:

Lisätietoa elokuvasta löydät sen omilta webasivuilta, IMDb:stä, Wikipediasta ja metacriticistä a Twitteristä sekä @intoeternity että #intoeternity. Kirjastojen aineistotietokannat eivät edelleenkään kerro kulttuurijulkaisuista mitään hyödyllistä, joten en turhaan linkitä niitä tähän nyt. Michael Madsenin haastatteluja löytyy esim. Friends of the pleistoscenestä tekstinä ja YouTubesta videona.

Koko elokuva on näköjään YouTubessa, liitän sen tähän alle. Jos haluat ennemmin ladata elokuvan, löytyy Magneetti-linkki esim. tästä.

Into Eternity (suom. Onkalo–Säteilevä hauta) – suosittelen kirjastolaisille ja kaikille kollegoilleni muilla informaatioaloilla. TIP!

PS. Kirjoitin tämän Aboa Vetus/Ars Nova -museon kahvilassa, ennen kuin kiersin Turun keskiaikaista historiaa käsittelevän näyttelyn. Keskiajasta on 800-400 vuotta. Näyttelyä kiertäessäni en voinut olla ajattelematta miten lyhyt aika se onkaan. Silti käsityksemme tuon ajan Turuta perustuvat hatariin kirkonkirjojen merkintöihin, pariin karttaan, sekä kaivauksissa löytyneisiin esineisiin tai pikemminkin niiden palasiin sekä näiden tietojen yhdistelyyn muuhun historiantutkimukseen.

Idea: mitä jos asiakkaat voisivat vaikuttaa kirjastojen taitovalikoimaan?

Blogini kuvitus olisi todella ankeaa ilman lolcat-kulttuuria. Kiitos.

Kirjasto-kaapelilla on menossa mukava keskustelu kirjastojen kehittämisestä. Anna-Liisa teki siellä Kirjastolehdessä 6/2010 olleen, Nuorkirjastolaisia käsittelevän artikkeliin Vaadimme muutosta! – Nuorkirjastolaiset uutta kirjastoa rakentamassa viitaten hyviä ehdotuksia asiakkaiden osallistamisesta. Kopsaan Kirjasto-kaapelilla esittelemäni idean henkilökunnan jatko- ja täydennyskouluttamisen hallinnan crowdsoursaamisesta myös tänne, koska asia on muhinut luonnokset-kansiossani pitkään ja tapaan muutenkin kokoamaan kaikenlaisia kirjoituksiani tänne blogiini. Eli:

Mitä olisi siis tehtävä?

mace, 30. joulukuuta 2010 1:15
Moikka. Mä tuumailin (jopa puoliääneen) joskus sellaista, että mitä jos asiakkaat saisivat päättää mihin koulutuksiin henkilökuntaa lähetetään? Jos kirjastolla olisi toimiva asiakasyhteisö esim. ystävyysseuran kautta tai muuten vaan hyviä, kiinnostuneita asiakkaita, voisi vaikkapa neljänneksen tai kolmanneksi henkilökunnan jatkokoulutuspäivistä/-pisteistä käyttää asiakkaiden valitsemin tavoin.

Varmaan joku raati tai vastaava laatisi esim. seuraavan vuoden ajalle kaikenkarvaisia yliopistoluentoja, väitöstilaisuuksia, lukupiirejä, tavanomaisempia koulutuksia, alan ulkopuolisia seminaareja ja verkkokursseja jne.  ja noista asiakaskunta sitten valitsisi mihin niistä lähetetään henkilökuntaa ja missä suhteessa. Tässä olisi tietenkin koko henkilökunta mukana. Kirjastolaiset olisivat koulutuksissa nimenomaan kirjastoammattilaisina, eikä nämä olisi mitään tyhy-päiviä tai puolilomaa.

En tiedä onko tämä oikeasti konkreettinen ehdotukseni tässä yhteydessä, mutta ainakin ajatusharjoituksena tuo on itselleni ollut sangen antoisa. Tämmöinen voisi olisi mielenkiintoinen kokeiluhanke, pitäisi rakennella tuohon jotain takaisinsyöttömekanismeja, checkpointteja yms…

Vähän kuin asiakkaat voivat jättää aineistonhankintapyyntöjä, niin voisivat jättää myös ”taidonhankintapyyntöjä”. Samalla tulisi tutuksi että noin 60% kuluista menee henkilökuntaan ja vain murto-osa siitä aineistoon, ja mitä kaikkea moninaista kirjastolaiset työssään oikein tekevät.

Jokin aika sitten mainio @VilleTikkanen kyseli Twitterissä, että mitä taitoja maailmasta puuttuu. En nyt juuri jaksanut kaivaa tuota kohtaa esille, mutta muistan että tuo twiitti kyllä kutitteli aivonystyröitä oikein mukavasti.

YLE Politiikkaradio: Kuinka kulttuuria pitäisi tukea?

YLE Politiikkaradio 20.12.2010

Kuunnelkaapa tämä YLEn Politiikkaradio 20.12.2010, otsikolla Kuinka kulttuuria pitäisi tukea?. Mittaa 54 minuuttia. Rautaa niistä jokainen.

Politiikkaradion vuoden viimeisessä ajakohtaiskeskustelussa oli aiheena kulttuuripolitiikka. Pitäisikö kulttuurin tukemismalleja uudistaa? Voisiko yritysmaailmasta saada vinkkejä kulttuuriin? Vieraina olivat toimitusjohtajat Cay Sevón Turku 2011-säätiöstä, Matti A. Holopainen Suomen Teatterit ry:stä sekä Raoul Grünstein Kulttuuritehdas Korjaamosta. Lähetykseen osallistuivat myös kulttuuriministeri Stefan Wallin ja Helsingin kulttuurikeskuksen suunnittelija Ari Tolvanen. Toimittajana on Kaisla Pehkonen.

Yksityistämisestä, läpinäkyvyydestä, yhteiskunnallisesta yrittämisestä, säätiöittämisestä, valtioavustusten korvamerkinnästä, joiden kuntien tavasta siirtää kirjastoille ja yleisemminkin kulttuuripalveluille tarkoitettuja fyrkkiä muihin käyttöihin, innovatiivisuudesta, kilpailusta, Kultuuritehdas Korjaamosta, kansanliikkeistä, markkinoista, tehokkuudesta, aluepolitiikasta, asiakaslähtöisyydestä jne.

Kirjastoalalla askelia on otettu Suomessakin tilaaja-tuottaja -mallissa ja pidemmälle vietynä Ruotsin Nackassa, kuten Löykkiön kirjastossa tapahtuu -blogissa kirjoitettiin otsikolla Kirjasto myytävänä.

YLEn Politiikkaradion arkistö löytyy Areensta ja RSS täältä.

E-kirjat – kirjaston kohtalon kysymys?

E-kirja -seminaarin tallenteet ovat katsottavissa verkon kautta

Eilen Entressen kirjastossa oli E-kirjat – kirjaston kohtalon kysymys? -tapahtuma. Sisäänheittoteksti on tällainen:

Mitä e-kirjojen kehitys merkitsee yleiselle kirjastolle? Miten takaamme kansalaisten vapaan pääsyn tietoon/ pysyvän oikeuden lainata kirjallisuutta maksutta kirjastosta riippumatta siitä, missä muodossa kirja julkaistaan? Miksi laillisen e-aineiston hankkiminen on hankalampaa kuin laittoman? Tekijänoikeudet?

Tapahtuma onneksi tallennettiin, ja löytyy kahdessa osasta täältä (1 tunti 15 min) ja täältä (10 min). Suomen kirjastoseuran pj:n Jukka Relanderin johtamassa paneelissa äänessä olivat Sari Enckell-Jylhä (Akateeminen Kirjakauppa),  Ari Hakkarainen (klaava.fi), Paula Mikkonen (FinELib), Jukka-Pekka Pietiäinen (Suomen tietokirjailijat ry), Viveca Still (Opetus- ja kulttuuriministeriö), Sirpa Tilli, (Kirjavälitys) sekä Fredrik Rahka (Otava). Jukka esittelee panelistit ensimmäisen videon noin 6:50 alkaen.

En valitettavasti päässyt livestreamin äärelle, mutta kuuntelin tallenteen (näkemistä ei juuri ole) iltasella ja mietin nyt jälkeenpäin mitä keskustelusta oikeastaan jäi mieleen. Tietenkin perinteiset ”sisällöt on tärkeimpiä” ja ”kyllä kirja sentään on paras mahdollinen käyttöliittymä” -argumentit kuultiin moneen kertaan, samoin että tekijänoikeudet ”ovat haaste” ja ihmeteltiin että mikähän se mahtaa olla se kirjastojen rooli tulevaisuudessa. E-kirjojen formaatitkin ovat vielä vakiintumattomia eikä koko e-julkaisuasiaan voi kirjasto ottaa kantaa ennenkuin joku jälleenmyyjä voi myydä meille näitä ihmeellisiä, ihmeellisiä e-kirjoja.  Klassikkokamaa. Asiaa tuntemattomien kannalta on hyvä että panelistit puhuivat myös omistamisen muuttumisesta, ”omistaminen” on hieman outo ajatus elektronisessa maailmassa. Myös lainaamisesta puhuttiin, joka nivoutuu tähän omistamiseen, me kirjastothan emme välttämättä omista e-aineistojamme, joten lainaamme niitä eteenpäin niiden omistajan luvalla (=lisenssillä). Syvempiä vesiä kolusi Jukka-Pekka Pietiäinen, vauhtiin päästyään. Terkut hänelle!

Keskustelun myötä yritettiin useampaan kertaan muistutella, ettei kirjaa, e-kirjaa ja e-kirjan lukulaitetta ole mitään syytä sekoittaa toisiinsa, kyseessä ovat täysin eri asiat. Tämä on tietenkin totta ja tuntuu ehkä hieman koomiselta asiasta muistutella, mutta nämä menevät aika monesti edelleen sekaisin. Ongelmana on fiksaatio sanaan ”kirja”. Vaikka paneelinkin aikana mainittiin monia julkaisuja jotka ovat oikeasti e-kirjoja, näistä käytettiin sellaisia termejä kuin ”raportti” tai ”mietintö”. Niissä kaikissa on etukansi, nimiölehti, sivunumerot, ”sivuja”, paljon, paljon sanoja tietyssä järjestyksessä ja lopulta viitteet sekä takakansi. Niillä on ISBN-numerotkin. Silti miellämme ne raporteiksi ja mietinnöiksi, jotka käsittelevät esimerkiksi lähitulevaisuudessa odotettavaa kirjan murrosta e-kirjaksi.

Mitä tuohon muutokseen an sich tulee, niin keskustelussa tietenkin toisteltiin että olemme nyt jonkinlaisen muutoksen keskellä. Onkohan joskus ihan oikeasti ollut olemassa aika, jolloin ei ole ollut muutosta meneillään? Tässä kohtaa on syytä vinkata Gote Nymanin loistava TEDxHelsinki-esitys Mitä he oikein odottivat?

Nasevista kommenteistaan tunnettu Jukka Relander tokaisin jossain vaiheessa itsekin tietokirjailijana, että kolmesta luennointikeikasta saa paremman tilin kuin kirjan kirjoittamisesta. Tämä on ihan hyvä huomio; voinee päätellä, ettei ainakaan tietokirjoja kukaan kirjoita niiden suurten taloudellisten merkitysten vuoksi. Vieläkö tämä on jollekulle yllätys? Jukka muistutti myös, että tietokirjojen rahoitus tulee oikeasti aivan muualta kuin kirjojen myynnistä, joten eikö se nyt olisi aivan sama laittaa sisältö avoimeen jakoon. Niinpä. Mutta ei; avoimeen jakoon teoksilla on mahdollisuus päästä 70 vuotta tekijän kuoleman jälkeen. Tietenkin kiinnostus sata vuotta vanhoihin tieto- ja oppikirjoihin on vain historiallinen. Ei ole vielä ihan valmis tämä tietoyhteiskunta.

Varoituksena korkeasta verenpaineesta kärsiville, että Jukan kerrottua nähneensä miten Amazonin Kindlen DRM kierretään, totesi joku panelisti tähän ykskantaan: ”siis sähän puhut piratismista. Me voidaan uhkailla piraatteja” (no vähän pidemmin sanakääntein kyllä). Tämä on syytä ohittaa silmien pyöräytyksellä; panelisti vain vitsailee tai on väliaikaisesti pahuuuden riivaama eikä häntä ole syytä tässä kohtaa ottaa tosissaan.

Erillisessä videossa (se pienempi 10 minuuttinen) olevien loppupuheenvuoroissa nostetaan esille pari asiaa: ensimmäinen koskee pitkäaikaissäilytystä. Katso KDK PAS. Toinen koskee sähkö- ja äänikirjojen arvonlisäverotusta. Näillä se on 22%, ns. tavallisella kirjalla 9%. En tiedä mitä te veroista ajattelette, mutta minusta verot on ihan kiva juttu. Sitten todetaan että tulevaisuudessa saattaa lukemis- ja julkaisukulttuuri tulevaisuudessa muuttua ja ehkäpä jopa teksti, kuva ja video voivat yhdistyä (pliis, itse luet tätä paraikaa internetistä).

Otetaas tässä kohtaa hieman ASIAANLIITTYVÄÄ HUUUUTOOOAAAARARRRGGGH.

Mainitsin tapahtuman ja sen tallenteet lyhyesti myös Turun kaupunginkirjastossa pidettävässä Sähköinen kirjasto -blogissa.

Vastausta tapahtuman varsinaiseen kysymyksenasetteluun ei paneelissa löydy eikä oikein etsitäkään mutta kaikki tyynni tässä keskustelussa tuodaan aika kattavasti esille erilaiset e-kirjaa koskevat asiat. Kannattaa siis katsoa. Kiitos Jaakolle ym. espoolaisille tilaisuuden tallentamisesta ja järjestämisestä. Kiitos kuuluu tietenkin myös panelisteille.

Ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm telkussa

Kai Ekholm

Kai Ekholm

Huono otsikko; mikä se telkku edes on? Telkku on jonkinlainen synkronoitu näytäntö oikeasti netissä olevia videoita. Vähän kuin viisi ja puoli miljoonaa kansalaista päättäisi mennä johonkin yhteen webbiosoitteeseen kello puoli yhdeksän illalla tai jotain. Outo ajatus, eikä varmastikaan kenenkään edun mukainen. Eikä meidän himassa edes ole telkkua.

Asiaan: Kansalliskirjaston johtaja, ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm tämänaamuisessa Ykkösen aamu-tv:ssä: Pärjäävätkö kirjastot nettiaikana? Mittaa 13 minsaa. Alun insertti käsittelee Google Book Searchia sekä frankofiilien omia nationalistisia ja protektionistisia hankkeita, ja niistä siirrytään suomalaisiin digitointihankkeisiin. Sen jälkeen käsitellään iPadin innoittamana e-kirjoista. Eli kaikki keskustelunavaukset ovat teknologialähtöisiä ja odotetaan vastausta jonkun (amerikkalaisen) firman aloitteeseen. Muitakin lähtökohtia olisi voinut olla. Ohjelmassa esitetty sotaretoriikka ja väittämä, että Googlen digitointihanke on jotenkin pois kirjastoilta on harhaanjohtavaa. Tätä tämä on. Toivottavasti kaikilla on hyvä medialukutaito.

Kiitos kuitenkin Kaitsulle telkkuesiintymisestä ja panikoinnin ja käsienheiluttelun lieventämisestä positiivisen ja luottavaisen asenteen viestimisellä. Kiitos YLElle ohjelmasta.

Kain uusi kirja Kirjastot ovat palaessaankin kauniita (BTJ, ISBN 978-951-692-765-0) ilmestyy kohtapuolin. Propsit kirjan nimestä.

Antti Eskola: Uhka, toivo ja vastarinta

Antti Eskola: Uhka, toivo ja vastarinta (1984)

Kirjastoalan omassa keskustelussa näkee silloin tällöin viitteitä Antti Eskolan teokseen Uhka, toivo ja vastarinta (Kirjayhtymä, 1984, ISBN 951-26-2659-4). Teoksessa Eskola kartoittaa kahdeksankymmentäluvun suomalaista mielenmaisemaa. Pommin varjo kaartuu syrjäisenkin valtakunnan ylle. Kaikki eivät kuitenkaan ole lukeneet teosta eivätkä siis voi tietää mitä teokseen viitatessa oikeastaan tarkoitetaan.

Eskola on taustamateriaalikseen pyytänyt ihmisiä vastaamaan seuraavankaltaiseen kysymykseen:

Kuvittele, että eletään vuotta 1996. Järjestetään suuri kirjastoalan konferenssi. Parin konferenssipäivän jälkeen se on pakko keskeyttää. Miksi? Mitä oikein on tapahtunut?

Ihmisiltä kysytään heidän oman alansa tapahtuman perumisesta: urheilijoilta olympialaisista ja niin edelleen. Tässä Eskolan kirjastolaisia käsittelevä essee Uhat, yllämainitussa teoksessa sivut 23-30:

Uhat

Ymmärrän hyvin, jos joku sanoo: Jumalaita, sinähän olet tutkija, opettaja. Eikö edes sinula ole mitään ideaa siitä, kuinka asiat voisivat olla toisella tavalla? Pelkkiä ”tosiasioita” tästä uhkaavasta paskasta, ennusteita siitä, kenelle käy kaikkein huonoimmin.

Ydinsodan uhka ja siihen kiinnittyvät pelot ovat yksi maailmamme uusia ulottuvuuksia. Ehkä se ei vanha tajunnassa kovin helposti virity, koska hän ymmärtää olevansa kohta muutenkin haudassa. Ajatus askartelee menneessä, tai sitten siellä tuonpuoleisessa.

Lehdissä näkee nykyisin usein taulukoita siitä, kuinka monta prosenttia eri väestöluokkiin kuuluvista ihmisistä pelkää sotaa, ydinvoimalan räjähtämistä, kommunismia tai muuta sellaista peikkoa. Ydinaseiden uhkan näyttivät Suomessa helmikuussa 1984 laajimmin ymmärtävän 15–24 -vuotiaat naiset, äitiyttä pohtivat. Mutta ei heillä ole valta, enemmän sitä on jo seniileiksi ja impotenteiksi käyneillä miehillä.

Itsekin olen yrittänyt selvitellä, millaisina tulevaisuuden uhkat ovat ihmisten tajunnansisällöissä. Minun työni ei ole sellainen, joita kaupalliset laitokset tekevät, ei ole mieltä lähteä kilpailemaan niiden kanssa. Numeroiden ja taulukoiden sijasta yritän tavoittaa erilaisten uhkaavien trendien yleistä logiikkaa, ikään kuin teoreettisena invarianssina; samoin katsoa, kuinka tämä yleinen logiikkaa todellistuu erilaisissa elämänkentissä. Esimerkeistä kohta näkee, mitä tarkoitan.

Kyselyni ovat olleet eräänlaisia ainekirjoitustehtäviä. Kulloisenkin vastaajaryhmän ajatukset on pyritty suuntaamaan sen omaan kiinnostuspiiriin. Eniten vastaajissa on urheilun harrastajia, mikä johtuu siitä, että poikani pyörii urheiluhommissa ja on siellä kerännyt aineistoja. Osalle vastaajista on annettu seuraava kirjoitustehtävä:

Kuvittele, että eletään vuotta 1996 eli on olympiavuosi. Kisat järjestetäänkin, mutta jo parin kilpailupäivän jälkeen ne on pakko keskeyttää? Miksi? Mitä oikein on tapahtunut?

Osa vastaajista sai tehtävän hiukan toisenlaisessa muodossa:

Kuvittele, että eletään vuotta 1996 eli on olympiavuosi. Kisoja ei kuitenkaan monistakaan syistä voida järjestää. Miksei? Käytä mielikuvitustasi  ja yritä keksiä, mitä maailmassa ja urheilussa näiden neljäntoista vuoden aikana oikein on tapahtunut.

Joillekin vastaajista esitettiin vielä pidemmälle kulkeutunut tilanne, jossa myös on olympiavuosi, mutta ”kisojen järjestäminen ei kuitenkaan tule edes kenenkään mieleen”. Mitä maailmassa oikein on tapahtunut?

Ja vielä yksi erilainen muunnos tehtävästä laadittiin:

Kuvittele, että eletään vuotta 1996 eli on olympiavuosi. Kisat järjestetäänkin ja kaikki sujuu erinomaisesti. Ennätykset paranevat, riitoja ei synny. Mitä maailmassa on näiden neljäntoista vuoden aikana oikein tapahtunut?

Vastaajina on ollut muitakin kuin urheilijoita: aikuiskasvattajia, sosiaalityöntekijöitä, psykologeja, kirjastonhoitajia; ryhmiä, joille olen esitelmöinyt jollain kurssilla ja siinä yhteydessä antanut tämän kirjoitustehtävän. Kuten sanottu, tehtävä on muunneltu aina vastaajien kiinnostuspiiriin soveltuvaksi. Esimerkiksi kun vastaajina oli aikuiskasvattaia, tilaisuus, joka jouduttiin keskeyttämään, tai jota ei voitu järjestää, tai joka sujui erinomaisesti, oli ”UNESCOn viiden kansainvälinen aikuiskasvatuskonferenssi”.

Olivatpa vastaajat keitä tahansa mainituista ryhmistä, aineista löytyi aina jo muutaman paperin perusteella sama tulevaisuuden uhkien peruskuvio. Ensiksikin vaarat, jotka nousevat ihmisen itsensä kehittämistä järjestelmistä ja uhkaavat kysyttyä asiaa — siis urheilua, aikuiskasvatusta tms. ulkoapäin. Olympialaiset tai kansainvälinen kongressi on pakko keskeyttää tai niitä ei voida järjestää, koska on syttynyt kolmas maailmansota, tapahtunut suuri ydinvoimalaonnettomuus tai muuta sen  kaltaista. Useimmiten viitattiin kansainvälisen poliittisen tilanteen kärjistymiseen. Maailmanpoliittiset uhkat eivät kuitenkaan supistu ydinsodan pelkoon, vaan niihin sisältyy näkymiä monenlaisista uhkaavista mahdollisuuksista:

  • On puhjennut maailmansota jonkin kriisin johdosta ja tämän vuoksi kisat on pakko keskeyttää.
  • Syttyy sota järjestäjämaassa.
  • ’Kolmas maailma’ vetäytyy kesken kisojen mielenilmaisuna maailmassa vallitsevalle epätasapainolle.
  • Jokin ryhmittymä valtaa tiedotusvälineet ja vallitsevan ATK-(tulos)systeemin ja saa aikaan täydellisen katkoksen tilanteenkulussa.
  • Järjestävä maa ei pysty takaamaan kaikkien turvallisuutta kisojen loppuun asti.

Osa vastaajista pitää myös epäpoliittisia katastrofeja mahdollisina,  ydinvoimalan räjähtäminen tietysti ensimmäisenä. Nämäkin uhkat nousevat ihmisen kehittämistä poliittisista ja teknologisista järjestelmistä, eivät luonnon taholta. Enää vähäisenä, häipyvänä mahdollisuutena jollakin urheilijalla välähti, että jokin luonnonmullistus, kuten maanjäristys, pyörremyrsky, hyökyaalto tms. estää kisojen jatkumisen.

Toiseen suureen ryhmään kuuluvat ne tapaukset, joissa uhka ei ole puhtaasti ulkoinen, vaan jotkin ihmisen kehittämistä järjestelmistä alkunsa saaneet vaarat tunkeutuvat urheiluun, aikuiskasvatukseen tai mitä nyt kysyttiinkään, ja uhkaavat sitä sisältäpäin. Esimerkiksi olympiakisat on pakko keskeyttää tai niitä ei kannata järjestää, koska jokin ulkoa urheiluun tuotu elementti aiheuttaa niin suuria ongelmia:

  • Suurin osa urheilijoista on kärähtänyt dopingista jo alkukarsinnoissa. Ne jotka eivät ole vielä krähtäneet vetäytyvät kisoista.
  • Urheilijat ovat menehtyneet tai invalidisoituneet erilaisten käyttämiensä hormonien sivuvaikutuksesta.
  • Ihmisillä ei ole enää motivaatiota urheilla, koska tulokset eivät ole vuosiin enää parantuneet hormonien valmistuksen lopettamisen jälkeen (niiden on todettu aiheuttavan mm. syöpää).
  • Uusi sukupolvi on hyvinvoinnin turmelema, eikä jaksa innostua urheilusta, koska ei tarvitse liikkua.
  • Vapaaehtoiset toimitsijat loppuneet.
  • Elektroniset ajanotot ja muut elektroniset laitteet eivät pelaa niin hyvin kuin pitäisi.
  • Tv-kuvaajien mahdotonta ratkaista, kuinka ehtisivät näyttää itse kilpailijoita, sillä erilaiset mainokset ovat vallanneet koko kilpailupaikan.
  • KOK pitää kiinni amatöörisäännöistä, mutta urheilu on ammattilaisten työtä.

Samantyyppisiä uhkia näkevät kentässään muutkin ammattiryhmät. Esimerkiksi aikuiskasvatuskongressia ei kannata järjestää, koska tietokoneet ja muu informaatioteknologia ovat tehneet tiedon saannin jokaiselle niin helpoksi, että koko aikuiskasvatus on käynyt tarpeettomaksi ja kuihtunut järjestelmänä olemattomiin.

Kolmannen ryhmän muodostavat vastaukset, joissa nähty uhka ei ole syntynyt kysytyn kentän, kuten urheilun, aikuiskasvatuksen tai muun sellaisen ulkopuolella, vaan kasvaa sen omasta kehityslogiikasta. Esimerkiksi olympialaisia ei kannata järjestää, koska useimmissa lajeissa on saavutettu inhimillisen suorituskyvyn yläraja, tulokset eivät enää parane ja kansa sen myötä häviää katsomoista. Taikka psykologian maailmankonferenssia ei kannata järjestää, koska psykologian osa-alueet ovat etääntyneet niin kauas toisistaan, ettei yhteinen keskustelu niiden välillä enää ole mahdollista. Myös tilaisuuden tekninen järjestäminen voi käydä mahdottomaksi, puhuttiinpa olympialaisista tai tieteellisestä maailmankongressista, kun toiminta on paisunut oikein laajaksi.

Ehkä kokonaiskuvioon kuuluu vielä neljäskin osaelementti. Näyttää siltä, että tehtävä, jossa pyrittiin kuvittelemaan, että olympiakisat tai kansainvälinen kongressi järjestetään ja kaikki sujuu erinomaisesti, on erityisen vaikea. Mitä oikein on voinut tapahtua?

Useat vastaajat selviytyivät tästä vain keksimällä jotakin hyvin erikoista tai äärimmäistä, kuten että kolmas maailmansota on jo käyty, ja nyt taas kaikki menee hyvin; tai että on tehty jokin ihmekeksintö, pilleri tai muu, joka on poistanut uhkat ja ristiriidat. On toteutunut urheilijoiden toive piikkarista, jonka ominaisuuksiin kuuluu ”keveys, kestävyys ja kantapään kautta aivoihin virtaava energia”. Kaiken kaikkiaan: vaarat, uhkat ja ristiriidat näyttävät tämän päivän maailmassa luonnollisemmilta kuin ajatus niiden hälvenemisestä.

Tuloksia kannattaa tarkastella myös yhden ammattiryhmän kannalta, katsoa mikä juuri sille on tunnusomaista. Ottakaamme esimerkiksi kirjastonhoitajat. Se, mikä erotti tutkitun kirjastonhoitajaryhmän muista ammattiryhmistä, oli ajattelun keskittyminen tietokoneiden ja muun tekniikan vaikutusten ympärille. Nähtävästi tämä on juuri nyt kirjastojen suuri ajankohtainen ongelma.

Luonnollista oli, ettei kirjastoalan maailmankongressiakaan 1990-luvun loppuvuosina enää kannata järjestää:

Eihän kukaan enää käsittele paperille painettua sanaa. Aamun uutiset katsotaan kaapeli-tv:stä, päivän erikoistarjoukset näyttöpäätteeltä eteisestä, johon tietokone on valmiiksi laskenut, mitä ruokatarvikkeita kotoa puuttuu ja mitä tarvitsee ostaa.

Kirja. Mikä se on? Isoäiti on kertonut paljon lukeneensa, mutta mitä hän on mahtanut tarkoittaa? Miksi hän on lukenut? Mitä hyötyä siitää on ollut?

Muuttuneet ovat myös kirjastot:

Kirjastojen määrärahoja on supistettu jatkuvasti, uusia kirjastorakennuksia ei ole rakennettu enää vuosikausiin ja kirjastojen henkilöstöä on sijoitettu muihin tehtäviin.

Kustantajien tuotanto  on muuttunut. Kirjoja ei ilmesty kuin muutamia nimikkeitä, nekin uusia painoksia vanhoista menekkiteoksista.

Kirjastot ovat vihdoin ymmärtäneet, ettei ihmisen lukutottumuksiin voi vaikuttaa kirjaston keinoin. Kirjastot ovat tarpeettomia.

Kehitys on tapahtunut pitkän ajan kuluessa, salakavalasti; voimme nähdä, että se itse asiassa jo nyt on hyvässä vauhdissa:

Ensin tuotiin kirjastoihin radiot ja televisiot sekä erilaiset musiikkikirjastojen apuneuvot: levysoittimet, magnetofonit, vahvistimet. Kirjastojen lainsustoimistot kameroineen alkjoivat ja muistuttaa teollisuuslaitoksen tuotannon valvomoa. Sitten keksittiin, että myös kirjasto voisi hyödyntää atk:ta. Toiset halusivat sen lainausten valvontajärjestelmäksi, toiset taas tietopalvelun avuksi. Ja nämä jälkimmäiset johtivat kehitystä eteenpäin nopeutuvalla vauhdilla: kirjastojen tiskit alkoivat pullottaa televisiovastaanottimia. Virkailijat eivät enää ehtineet selailla kirjoja; he näppäilivät viikon elokuvaohjelmia ja urheilutuloksia telseteistään. Kirjastojen kirjamäärärahat suunnattiin laitteiden ja videofilmien, laserlevyjen ja kaiken muun tietotekniikan ostoon. Kirjat siirrettiin varastoon, oikeastaan se oli paljon terveellisempääkin, kirjathan ovat niin pölyisiä.

Vastauspapereista hahmottuu kuva tulevaisuuden ”koneaikakaudesta”. Kirjoja ei ole enää kuin ”kirjastojen varastoissa” tai ”syrjäisimmissä maailmankolkissa”, ”syrjäkylissä”. Mutta ei ole kirjastovirkailijoitakaan: ”Kun virkailija on jäänyt eläkkeelle, virka on lopetettu ja säästyneet palkkarahat on suunnattu ATK-järjestelmän kehittämiseen.”

Kirjastoissa ”asiakkaita ei enää ole käynyt vuosiin”, sillä ”videokasettien levityksen hoitaa automaatti”. Taikka virkailija ja asiakas ovat täysin eristetyt toisistaan: ”Ihmisten välinen kanssakäyminen on olematonta, koneet hoitavat yhteydenpidon.”

Vaikka tässä utopiassa ihmiset ovat erillään, eivät suoraan näe toisiaan tai puhu toistensa kanssa, he eivät ole toisistaan vapaita tai riippumattomia, vaan päinvastoin hyvinkin kiinteissä ja monimutkaisissa riippuvuussuhteissa toisiinsa. Suhteet vain ovat muuttuneet aivan konkreettisestikin koneellisiksi, laitteiden ja laitteistojen välittämiksi.

Jos kirjastoalan kongressi vanhaan tapaan järjestetäänkin, se on pakko keskeyttää, koska sen tarpeettomuus käy osanottajille ilmeiseksi. Ensinnäkin heitä on kovin vähän, koska ”kirjastoissa ei enää juuri inhimillistä työntekijää tarvita”. Toiseksi, ei ole pohdittavia ongelmiakaan: ”Kongressissa me siis tapaisimme, mutta videofilmien, kasettien, laserlevyjen ja kirjojen hankintapulmista ei juuri keskustelua synny, sillä lähes kaikki ilmestyvät materiaali tuli hankkia kirjastoon ja sen tietopalveluverkostoon.”

Maailmassa järjestetään enää vain ”tietokone- ja elektroniikkakongresseja”. Tai jos kirjastokokous keskeytetään, ”kongressi järjestetään uudelleenorganisoituna muutaman vuoden kuluttua — ATK:n merkeissä!”

Eivät vastaajat silti ole toivottomia, eivät alistuneita tai neuvottomia. Maalattuaan kuvan ”koneaikakaudesta” kirjoittaja saattaa päättää aineensa sanoihin ”En minä kyllä usko tähän”.

Toivo löytyy ensiksikin siitä, että ikään kuin itsestään tulee aika, jolloin ihmiset ovat ”näpelöineet itsensä kyllästyksiin, uuvuksiin videoidenja ja kotitietokoneidensa ääressä”. He ovat ”jälleen palaamassa kirjojen ääreen katsottuaan pari vuosikymmentä TV:tä ja videoita.”

Joku näee tämän olevan mahdollista vain jos ensin on tapahtunut ”pieni katastrofi”. Useimmat kirjoittajat kuitenkin näyttävät ajattelevan niin, että kirjan luo palataan sitten kun tietokonetekniikka toimii ja se hallitaan. ”Myös kirjasto on sopeutunut yhteiskunnan muutoksiin; se tuntee hallitsevansa uuden teknologian eikä koe sitä uhkana.”

Kirjasto on säilynyt, jos toki muuttunut historiallisten aikakausien myötä muotoaan ”savitauluista papyruskääröjen ja inkunaabelien kautta näyttöpäätteisiin”. Itse asiassa kirjastoalan maailmankongressikin voidaan ja on tarpeellista järjestää, mutta nyt uudessa muodossa: tietokonekongressina. ”Kongressi järjestettäneen pitkälle kehittyneiden tietoliikennevälineiden avulla, joten kaikki halukkaat voivat seurata sitä tietoliikennesatelliittien välityksellä omasta näyttöpäätteestään.”

Osa vastaajista ei näytä uskovan automaattisesti tapahtuvaan myönteiseen kehitykseen, vaan etsii siihen pakottavia ristiriitoja ja muita muutosvoimia.

Niitä saattaa tuottaa tekninen järjestelmä, koska se on haavoittuvat ja voi ajaa itsensä umpikujaan. Selitykseksi sille, että kirjastoalan maailmankongressi on pakko keskeyttää, ei tarjota ainoastaan ydinsotaa tai ydinvoimalan räjähtämistä kokouspaikan lähistöllä. Yhdessä vastauksessa kongressi joutuu kaaokseen ja on pakko keskeyttää, koska se on suunniteltu tietokoneiden erilaisen käytön varaan, mutta koneet menevätkin epäkuntoon.

Toisessa vastauksessa ”joku” tai ”jotkut” tai ”joku järjestö” on päässyt ”sabotoimaan tiedostoja”. Koneelta piti saataman vastaus kaikkiin maailman kysymyksiin. Nyt kävikin niin, että naputeltaessa silla navajo-intiaanien kansanperinnettä koskeva tiedustelu, ”ainoa vastaus kysymykseen oli: ugh!”

Kehityksen on myös pakko olla epätasaista. Yksi vastaaja kuvttelee lähtevänsä maailmankongressiin täältä syrjäisestä Suomesta sitten kun itse on eläkettä odottava mummeli, ”jonka kirjastosta löytyisi todella vielä kirjojakin”. ”Keskustelisin huonetoverini kanssa, millaista on ns. suuressa maailmassa. Hän kertoi, ettei ole kuullut koskaan puhuttavankaan lainaajista.” Kuvitelma päättyy siihen,  kun kirjoittaja taas tulee omaan kirjastoonsa, otta esiin säilyneen nuhjuisen kirjan ja on onnellinen ”kun vaarit ja mummit tulvat lastenlasttensa kanssa kirjastoon tätä ihmettä kaukaakin katsomaan”.

Joku toinen vastaaja on nähnyt kehityksen epätasapainoisuudessa muutosvoiman eikä takapajulan idylliä. Hän kuvittelee, kuinka maailmankongressiin saapuu kahdenlaisia osanottajia. Toiset tulevat maapallon pitkälle sivilisoituneista osista. Heille kirja on jo ohitettu vaihe, kirjastot käyneet tarpeettomiksi. Mutta on toisenlaisiakin osanottajia:

Ne, jotka tulivat kongressiin ns. kehitysmaista, olivat hiljattain oppineet lukemaan ja sen lisäksi oppineet muutamia suuria maailmankieliä. Heitä kiinnostivat kirjat ja kirjastot, he halusivat saada tietää oloista muualla, miten voisivatt levittää omassa maassaan tietoa koko kansalle, etenkin nuorisolle.

Tässä tarinassa kongressi on keskeytettävä, koska käsitykset kirjoista ja kirjastoista kävivät pahasti ristiin. Johtopäätös on, että jotain täytyy tehdä, eroja tasoittaa, ennen kuin taas on mahdollista kokoontua yhteen.

Kirjastoväki voi nähdä muutosvoimaksi myös oman itsensä. Yhdessä vastauksessa kongressin osanottajat asettuivat vastustamaan sitä, että heitän muutetaan ATK-operaattoreiksi. ”Ammattiylpeät kirjastoihmiset” marssivat ulos kokouksesta ja perustavat ”Kirjat kunniaan” -yhdistyksen. Toinen vastaaja on hahmotellut neljän kohdan ohjelman, jolla jo kirjattomaksi käyneeseen maailmaan saadaan taas ”joka kylään kansankirjasto”.

Kirjastonhoitajaryhmän aineet olivat ehkä ammattikeskeisempiä kuin tehtävä varsinaisesti vaatii. Ilmeisesti tämä ammattikunta todella elää teknisen kehityksen synnyttämässä pelossa ja puristuksessa. Vain yhdessä tarinassa kirjastoalan maailmankongressi näki suurimmaksi uhaksi asevarustelun, keskeytti puheet kirjoista ja päätti muuttua suureksi mielenosoitukseksi rauhan puolesta.

Kirjastokeskeisyydestä ja yksioikoisesta kirja on hyvä, kirjattomuus paha -ajattelusta poikkesi myös se vastaaja, joka selitykseksi päätökselle, ettei kirjastoalan maailmankongressia kannata järjestää, kehitteli eräänlaisen vihreän utopian:

Ihmiset eivät enää lue kirjoja, sillä maailmassa on siirrytty askel taaksepäin: ihmiset haluavat luoda käsillään kauniita esineitä, puuhata kotona ja viettää aikaa lasten kanssa. He ovat ryhtyneet käyttämään omaa mielikuvitustaan ja luovuuttaan aktiivisemmin kuin ennen, sillä he ovat kyllästyneet olemaan nojatuolissa istuvia passiivisia ajattelijoita, jotka nauttivat vain toisten ajatuksista ja mielikuvituksesta. Ennen ihmiset lukivat paljon, mutta he eivät ehtineet sisäistää lukemistaan eivätkä tutustua itseensä. 1990-luvun lopussa ihmiset ovat kyllästyneitä valmiiseen maailmaansa, he ovat tehneet kapinan — ja haluavat takaisin yksinkertaiseen elämään, hitaampaan elämänrytmiin ja he sepittävät suusta suuhun kulkevia satuja, tarinoita ja runoja.

Normaalisosiologinen tapa olisi ryhtyä nyt luokittelemaan vastauksia tarkemmin sekä sijoittamaan vastaajia lokeroihin sen mukaan, kuka on ”optimisti”, kuka ”pessimisti”, kuka ”uskoo automaattiseen kehitykseen”, kuka ”ristiriitoihin kehitysvoimana” tai ”kehitykseen taistelun avulla”. Lopuksi katsottaisiin, onko jossakin lokerossa enemmän nuoria kuin vanhoja, toisessa enemmän maalla kuin kaupungissa asuvia.

Näin normaalisosiologia tekee vääryyttä kohteelleen, joka on ihmisen tajunta, ei lokeroitava kivi tai kasvi. Siihen vääryyteen en enää halua osallistua. Olen yrittänyt kuvata kirjastonhoitajien joukkoa niin, että näkisimme mikä on olennaista jokaiselle tähän joukkoon kuuluvalle. Ja olennaista on, että kuvaamani pelon, toivon ja mahdollisuuksiin tarttumisen elementit ovat kenen tahansa tällä kentällä työtään tekevän ajatuksissa tai ainakin ajatusten tavoitettavissa. Elementtien painotukset vaihtelevat, mutta pelkästään yhteen niistä — pelkoon sen enempää kuin toivoon — ei ikä tai asuinpaikka tai muukaan seikka ketään rajoita tai ennaltamäärää.

Normaalisosiologi sanoo tähän, ett korrelaatiot taustan ja ajattelun välillä ovat tosiseikkoja, tosiseikkojen paljastaminen tutkijan työtä. On näytettävä, kaikissa vivahteissaan ja mahdollisimman eksaktisti, millaisia ihmiset ovat.

Siihen työtoverini Klaus Weckroth, syntymävuosi 1955, vastaa, ettei tutkimuksen tehtävä ole pitää peiliä ihmisten edessä ja näyttää että ”tällaisia te olette”, vaan ”tuottaa ajatuksia”. Ihmisiä kiinnostaa ennen muuta millaisia he  voisivat olla. Siksi tutkijan työtä on ”tuottaa uusia ideoita ihmisten käyttöön”.

Ymmärsin Weckrothin ajatuksen syvyyden vasta kun luin Matti Mäkelän kuvausta tarkkailuluokan oppilaista, joille koulu näyttää millainen maailma on.

Kaunis, värikäs maantiedon oppikirja kertoi, että maailman energiavarat loppuvat kahdessakymmenessä vuodessa. Kaunis, värikäs biologian oppikirja kertoi, että olemme peruuttamattomasti vioittaneet perintötekijöitämme. Kaunis, värikäs historian kirja kertoi, että meille jokaiselle on varattu kilokaupalla ydinräjähteitä. Johdonmukainen yhteiskuntaoppi kertoi, että ammattitaidottomista nuorista tulee työttömiä (sen pojat tiesivät muutenkin), epäsosiaalisista avioeroperheiden lapsista rikollisia, että tupakka tappaa, viina vie hautaan. Yhdessä ne kaikki kertoivat sen, minkä televisio illalla toisti: että tulevaisuutta ei ole ja että surkein loppu on varattu juuri heille, tarkkailuluokan pojille. — Joko sä nyt ymmärrät, miks me toivotaan sotaa? kysyivät pojat erään tällaisen tuhotunnin jälkeen. Minä ymmärsin. Sota ei ollut pojille vain toive. Kaiken opitun valossa se oli näille pojille ainoa realistinen mahdollisuus elää ja kuolla kunnialla.

Ymmärrän  hyvin, jos joku sanoo: Jumalauta, sinähän olet tutkija, opettaja. Eikö edes sinulla ole mitään ideaa siitä, kuinka asiat voisivat olla toisella tavalla? Pelkkiä ”tosiasioita” tästä uhkaavasta paskasta, ennusteita siitä, kenelle käy kaikkein huonoimmin.

Puhe tosiseikoista on pettävää, kun tutkimuskohteena on ihmisen tajunta ja toiminta. Voihan käydä niin, että jos yksikin keksii hyvän ajatuksen, sen pian omaksuvat kaikki, niin nuoret kuin vanhat, niin maalla kuin kaupungissa asuvat. Ihmiset eivät olleetkaan kiviä tai kasveja, sen vuoksi eilispäivän korrelaatioiden totuusarvo on nyt nolla.

Tosiasia olikin se mahdollisuus, joka tuli kaikkien yhteiseksi todellisuudeksi.

Sangen paljon ajatuksia herää tuota lukiessa. Sekä tulevaisuudesta, tulevaisuuskuvista että kirjastolaisista ja kirjastoista.

Mainitsi Eskolan teoksen aiemmin kun OPM:n tulevaisuuskirjoitussarja julkaistiin viime syksynä, otsikkonani oli Rattus-lainaus ”Miten mikään voisi meitä enää turvata?”.

Näen ekirjan käyttäjän

Istun luennolla, ja edessäni istuvalla kurssitoverilla on ekirjan lukija. En tiedä mitä hän siitä paraikaa lukee, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun näen Suomessa että joku ihan tavallinen ihminen käyttää tuollaista.

Onko Se viimein alkanut?

Kuulemma Jenkeissä lukulaitteet ovat esim sisämaan lennoilla yleinen näky. Lentokentillä olen itsekin nähnyt niitä markkinoitavan. Toisin kuin noita erityiseseti jatkuvan tekstin lukemiseen tarkoitettuja laitteita, näkee Suomessa läppäreitä ja erityisesti miniläppäreitä usein.

Jos ekirjat breikkaavat seuraavan puolen vuoden sisällä ja suomalaiset kustantajatkin tukevan niiden yleistymistä tuomalla vihdoinkin markkinoille remekset, oksaset ja hotakaiset, niin miten minun kirjastoni on siihen varautunut? Entä sinun kirjastosi?

[edit 21.1.2010 15:30: kyseessä oli Sony PRS-300S, joka ei muuten Hintavertailu.fi:ssä ole elektroniikkaa vaan kirja (ISBN 9781848414853. En halunnut laittaa tähän tietoa laitteesta (enhän murhatuille puille painettuun kirjaankaan viitatessa kerro painoa ja painopaikkaa tai kerro millä liimalla teos on tehty), mutta tämä postaus ja kommentit voivat kiinnostaa kirjaston käyttäjien lisäksi googlen käyttäjiä.]

Kirjastot ubiikkiyhteiskunnassa

Kirjastot ubiikkiyhteiskunnassa -seminaari

Sellon kirjastossa ubiikkiyhteiskuntaa ja kirjasto käsittelevässä tapahtumassa

Espoon Sellon kirjasto järjesti tänään ubiikkiyhteiskuntaa ja kirjastja käsittelevän pienen seminaarin. Tilaisuus oli kirjastolaisille, ja jatkoa kahdelle aiemmalle , yleisölle suunnatulle tapahtumalle. Puhujina olivat aiemmin mm. J.J. Kasvi ja vielä kolmas yleisötilaisuus on tiedossa joskus tulevaisuudessa.

Pyöräilymatka Helsingistä Leppävaaraan sujui mukavasti tämän ja tämän ryydittämänä. Tarvitseeko tätä sanoa, pyöräilyhän on aina mukavaa 🙂

Puhujina tapahtumassa olivat Tuija Aalto YLEltä, Jaakko Sannemann Entressen kirjastosta Espoosta sekä Päivikki Karhula Eduskunnan kirjastosta. Tuijan puheenvuoro käsitteli YLEn sosiaalisen median strategiaa ja muita YLEn ja mediakentän tuulia, Jaakon erittäin puhutteleva puheenvuoro käsitteli subjektiivista ja henkilökohtaista kokemusta sekä kirjastosta että kirjastolaisuudesta sosiaalisen median äärellä ja Päivikki pelotteli meitä toimittamassaan Paratiisi vai panoption -kirjassa (Eduskunnan kirjaston selvityksiä, ISBN 978-951-53-3054-0, 2008, myös interwebissä) julkaistun artikkelinsa pohjalta laaditulla, kriittisellä ubiikkiyhteiskunnan laajenevan valvonnan mahdollisuuksia esittelevällä puheenvuorollaan.

Raposin, eli selostin (; Tuijan, Jaakon ja Päivikin valmistellut puheenvuorot Qaikun #seminaarikannuun. Seminaarikannussa onkin tänään ollut todella kova vilinä menossa olevan MindTrek -tapahtuman johdosta; tämän kirjoitettuani lieneekin syytä tarkastella mitä sieltä qaikuu tänne internetin puolelle.

Tuija naksi hieman kuvia, itse nappasin vain yhden fotoshootoutin 🙂 Lisäksi tapahtuma videoitiin, videot ovat kuulemma tiedossa nettiin jossain vaiheessa. Ilmoittelen mitä asialle kuuluu ku on ajankohtaista.

Noista ylläolevista rapo-linkeistä sekä esitysgrafiikoista suunnilleen selviää mistä oli kysymys, mutta varsinaisesti ubiikkijutuista puhui vain Karhula. Valmisteltujen puheenvuorojen jälkeisissä pulinaryhmissäkään ei varsinaisesti puhuttu niistä, vaan yleisemmin kirjaston tulevaisuudesta, ja pitkälti uhkien kautta. Ala on edelleen selvästi kriisissä. Yleisesti ottaen vapaa kolmisenkymmentä kirjastolaista olivat huolissaan tietenkin e-kirjoista (jotka olivat tulleet voimakkaasti esiin aiemmassa yleisötilaisuudessakin), suomalaisten lukuinnosta, Googlen dominanssista tiedonhaun välineenä sekä tietenkin kirjastojen ja kirjastolaisten merkityksestä tiedon ja elämysten välittäjinä ja tuottajina myös tulevaisuudessa. Lisäksi puhuttiin kirjastotilasta ja siitä miten kirjastoissa jatkuvasti kertyvä data esim. lainaustapahtumista saataisi käyttöön. Sehän olisi esimerkiksi kokoelmatyön ohjauksessa tai palveluja kehittäessä aivan keskeistä tietoa, mutta toistaiseksi sitä ei ole ollut kiinnostunut juuri kukaan. Kiusallista.

YLEn strategia on hyvän kuuloinen. Erinomaisena nostona se, että jokaisen YLEläisen oikeutta näkyä sosiaalisessa webissä ammattiroolissa tuodaan esiin. Sosiaalinen media ei ole vain viestintäosaston heiniä. Heillähän on tietenkin talo täynnä itsetietoisia toimittajia, jotka ovat todella tottuneet julkaisemaan ja eivät helposti ota vastaan mitään ohjeita miten sitä julkaisua pitäisi tehdä. Kirjastoissahan tilanne on aivan päinvastainen, kirjastolaiset nimenomaan eivät julkaise juuri mitään, eli kaikki julkaisutoiminta on uutta.

Keskustelu oli todella elinvoimaista ja aktiivista, kiva olla mukana kun puhujilla riittää kosolti näkemystä ja laajaa tietoa 🙂 Kiitos kaikille mukaville kollegoille sekä tietenkin etityisesti puhujille sekä järjestäjätaholle eli Sellon kirjastolle 🙂 Hyvisten kokoontuminen.

Yle X:ssä puhumassa ”kolmas paikka” -pakkomielteestä

Heli Roiha haastatteli minua 27.1. YleX:ää varten. Juttu tuli radiosta joskus edellisen viikon aikana ja löytyy YLE Areenan Poptehdas-ohjelman sivulta.

Ohjelma on otsikoitu Keikkoja, satutunteja ja paneelikeskusteluja, eli kuulumisia kirjastosta. Puhumassa Helsingissä työskentelevä Mace Ojala sekä Ilomantsin kirjastotoimenjohtaja Riitta Kurvinen. Suora osoite MP3-tallenteeseen on tässä. Ohjelma kestää 9 minuuttia.

Ohjelma lähtee käyntiin siitä, että voisiko kirjastoissa mahdollisesti tulevaisuudessa olla puhuminen sallittua. Tämä vaikuttaa olevan Roihalle jonkinlainen kynnyskysymys :^) Esitän näkemykseni siitä, että kirjastoissa on kyllä keskustelu ollut sallittua, mutta vain julkaistun aineiston muodossa. Kirjaston aineisto pyrkii olemaan yleiskatsaus yhteiskunnassa käytyyn ja käytävään, julkaistuun diskurssiin.

Minua ei itseäni kännykkään kirjastossa puhuminen haittaa sen enempää kuin muuallakaan. Mietin ohjelmassa ääneen onko kirjastojen ensinnäkään järkevää ja toisekseen mielekästä viedä kovin pitkälle jo pitkään keskustelun keskiössä ollutta olohuone-kirjastoihannetta, vai pitäisikö satsata siihen aineistoon ja sen levittämiseen. Näkemykseni on (oikeutetusti) kaupunkilainen, maalla tilanne on toinen jos pitäjässä oikeasti ei ole vaikkapa kahvilaa tai galleriaa. Toisaalta eri paikoissa on erilaiset tarpeet viettää aikaa siinä niinsanotussa kolmannessa paikassa; kaupungeissa niitä on pilvin pimein, on aika hullua lähteä haastamaan esimerkiksi koko Helsingin kahvilaverkostoa suoraan vaan on paljon mielekkäämpää löytää oma rakonsa ihmisten omassa elämässä eikä yrittää houkutella heitä kirjastoon istumaan. Eihän meillä ole ruokaa tai juomaa tarjolla ja Kirjasto 10:n vessakin maksaa euron.

Toki kirjastojen pitää olla viihtyisiä tiloja ja ne ovat todella tärkeitä oleskelupaikkoja. Tästä saa hyvän kuvan kun kiertelee erilaisia kirjastoja. Kohtaamispaikkoja ne eivät missään mielessä ole, vaan kirjastoon tullaan käyttämään aineistoa ja sen on tapahduttava miellyttävässä ympäristössä. Kirjaston aineistoa käytetään kuitenkin paljon, paljon enemmän muualla kuin kirjastossa.

Ohjelmassa puhelimitse jututeltu Ilomantsin kirjastotoimenjohtaja Riitta Kurvinen nostaa esiin kirjastojen sivistystehtävää sotahistoriasta kertova Ilomantsi sodassa ja Kolmen kanteleen kokoelmat -sivustot esimerkkeinään ja siteeraa Suomen kirjastolain 2§ jossa yleisen kirjastolaitoksen tehtävä sanotaan. Sitä jokaisen kirjastolaisen olisikin itselleen syytä teroittaa. Ohjelman lopuksi minäkin puhun hieman siitä mitä siellä vihreässä kirjassa oikein sanotaan ja korostan sitä, että yleisessä kirjastossa on kyse aineistosta ja sisällöstä, ei ”kansalaisten olohuoneista”.

Jos saan tämän ohjelman jälkeen huutia muun kuin kirja-aineiston parissa työskenteleviltä kollegoiltani, niin se on kyllä ansaittua.

Poptehdas-ohjelmasta ei ole kovin montaa jaksoa näkyvissä Areenassa ja siltä varalta että tämäkin ohjelma lakkaa olemasta saatavilla Areenasta kopsasin sen tietenkin itselleni talteen.

Olen muuten sattumalta törmännyt Roihaan kun kirjoitin vastineen hänen kolumniinsa Verta, leimoja ja kontaktimuovia ja tätä kolmas paikka -temattiikkaa olen tuonut esille ennenkin, myös täällä blogissani.

Haastatteluni Sula Pinta -podcastissa

Minulla oli ilo olla tänään Tuijan ja Yoen jututeltavana kirjasto-asioista Sula Pinta -podcastin vieraana. Varsinaisesti aiheena oli minun ja Lassilan Matin tuossa keväällä ja kesällä vetämä 23 asiaa -verkkokurssi, mutta juttumme lähti kuin siika lapasesta oikeastaan ennenkuin oli edes kunnolla selvinnyt että mikä kyseinen kurssi oikein oli. Noh, se tietohan kyllä selviää vaikkapa kurssin omalta sivulta tai Kirjastolehden numerosta 5/2008 (saatavilla kaikista hyvin varustelluista kirjastoista läheltä sinua).

Podcastin otsikkona on Kirjastojen digitaalinen tulevaisuus, 23asiaa – verkkokurssi. Käykääpä kuuntelemassa ja kommentoimassa! Juttua syntyi noin 48 minuuttia ja kurssimme lisäksi puhetta piisaa Wikipediasta, musiikkikirjastotyöstä, e-aineistosta, tekijänoikeuksista. Lopussa on hieman ajatuksiani kirjaston tulevasta roolista internetissä, erityisesti nykyisen tekijänoikeuslainsäädännön (hämärässä) valossa ja millaisia peruskysymyksiä kirjastojen olisi syytä pitää mielessään.

Esitän myös näkemykseni että nykyisenkaltainen e-kirja on vain välivaihe kun sekä tieto että tarinat ovat irtoamassa vanhasta ruumiistaan, kirjasta. Myös MP3-tiedostot tai muut äänitteet ovat tavallaan takapakkia musiikin digitaalisen levittämisen alkuaikojen modeista jolloin musiikista levitettiin nuotinnosta, eikä äänitettä. Tulin myös puhuneeksi, että musiikin nuotinnos olisi uusikin ilmiö, mutta siinä taisin mennä metsään 😦 Luulin musiikin nuotinnoksen keksityn joskus keskiajalla kirkkomusiikin tallentamiseksi. No lohdukseni olin kyllä oikeilla jäljillä mutten tiennyt että vanhimmat nuotinnoslöydökset ovat jostain 2000 eea vaikka aika alkeellistahan se tietenkin on ollut.

Äänitys tehtiin skypellä (Yoe asuu Tokiossa) ja on minun osaltani hieman rupinen, mutta ainakin omasta mielestäni jutut ovat hyvinkin ymmärrettäviä.

Se joka keksii tälle blogille tosi hyvän nimen, saa jonkun asiaan liittymättömän henkilön nimikirjoituksella varustetun lakritsan 😉

Kirjoitin Kirjastot.fi:n Kirjasto-kaapeli -keskustelupalstalle lyhyen houkuttimen.