Salla Palmi-Felinin väitöstilaisuus huomenna 25.1.2014 Tampereen yliopistolla tietotyöstä 1200-1300 -luvulla

Salla Palmi-Felin (jota tästä päivästä alkaen fanitan)

Huomenna 25.1.2014 on Salla Palmi-Felinin (@sallapalmifelin) väitöstilaisuus Tampereen yliopistolla klo 12. Osallistukaa ihmeessä (ite en pääse), tämä on aivan käsittämättömän relevanttia ja mahtavaa historiantutkimusta. Väikkärin nimi on “God’s Gifth which Cannot be Sold”: Knowledge-Selling Professions in the Literature of Pastoral Care in the thirteenth and fourteenth Centuries (suom. “Jumalan lahjaa ei voi myydä”: Tietoa myyvät ammatit 1200 – 1300-lukujen sielunhoidollisessa kirjallisuudessa, URN:NBN:fi:uta-201401071002). Tutkimusaineistona on rippipapeille kirjoitetut ohjeet siitä, miten ammateissa toimivia ihmisiä pitää näiden ripittäytyessä ohjeistaa.

Lue tiivistelmä Tampereen yliopiston julkaisuarkistosta (jonne kokoteksti tullee ehkä myöhemmin) tai väitöstilaisuuden kutsusta. Tässä joitain poimintoja:

Nykyjajan palkkatyöläisistä moni saa elantonsa tiedon hallinnasta ja käsittelystä, ja näiden ammattien edustajien olisi varmasti vaikea uskoa että heidän ammattinsa voitaisiin nähdä syntisenä ja vastoin Jumalan tahtoa olevana. Näin oli nimittäin keskiajalla, jolloin tiedon myyminen oli raskas synti.

Väitöskirjatutkimus käsittelee tiedon myymisestä 1200-luvulla käytyä kiistaa. Asianajajien, lääkäreiden ja opettajien oikeus pyytää palkkaa työstään koettiin kyseenalaisena, sillä tieto nähtiin Jumalalta saatuna lahjana, joka tuli jakaa eteenpäin ilmaiseksi. Ajatus tiedosta Jumalan lahjana ei ollut uusi, vaan lähtöisin jo antiikin ajoilta, mutta tuli jälleen ajankohtaiseksi tietotyöläisten palkkakysymyksen herätessä.

…

Tutkimuksen kattaman ajanjakson aikana opettajat, asianajajat ja lääkärit vakiinnuttivat ammattinsa, muodostivat toiminnalleen eettiset ohjenuorat ja löysivät paikkansa osana yhteisöä. Tämä kehitys edellytti myös kirkon näkemyksen hyvälle kristitylle sopivien ammattien muuttumista joustavammaksi ja avoimemmaksi muuttuvaa työelämää kohtaan. Työn tärkeimmäksi päämääräksi muodostui yhteiseksi hyväksi toimiminen. Useimmissa tapauksissa ammatti itsessään ei enää muodostanut estettä sielun pelastumiselle, vaan ammattilainen omalla toiminnallaan vastasi sielunsa kohtalosta.

Kuten oli ilmeistä jo palkkakysymyksen noustessa esiin, tietoa myyvät ammatit saivat lopulta oikeuden pyytää palkkaa työstään. Palkka oikeutettiin työllä jota he tekivät, ei tiedon myymisellä. Palkan kieltäminen olisi ollut käytännössä mahdottomuus, sillä taloudellisia ja yhteiskunnallisia muutoksia ei enää voinut pysäyttää. Toinen tärkeä teema palkkakysymykseen liittyen oli vaatimus auttaa köyhiä pyyteettä. Kysymys köyhien auttamisesta ilmaiseksi oli voimakkaasti esillä kaikissa 1200- ja 1300-luvun sielunhoidollisissa lähteissä. Samaan aikaan köyhyys nousu merkittäväksi kaupungistumisen mukanaan tuomaksi ongelmaksi, mikä todennäköisesti aiheutti teeman esiintymisen myös lähdeaineistossa. Tietoa myyvät ammattilaiset olivat uusien ammattiryhmien pioneereja ja uudesta sosiaalisesta tilanteesta keskusteltiin heidän kauttaan.

…

Lueksi myös Terhi Meriläisen kirjoittama juttu otsikolla Palkkaa tiedon jakamisesta.

Kellään vielä se ETLAn lista (>kuohuntaa< >kauhistelua<) muistissa? Kirjastoeetos? Avoin tieto? Ammattieettiset ohjeistukset? Wikipedia? Internet? Open data? Avoin lähdekoodi? Konsultit? Freelancerius? Prekariaatti? Big Society? Osuu mulle kuin nenä silmään tämmöinen. Kiitos!

Advertisement

Kirjastotietokantojen laatua käsittelevä tohtorisväikkäri

Törmäsin Cycling for libraries -yhteisön kautta sattumalta väitöskirjaan Latvian yliopistosta vuodelta 2007, Baiba Mūzen Bibliotēku elektroniskie katalogi un to kvalitāte.

Informaatikko mainittu

Informaatikko mainittu

Originally uploaded by xmacex

Hesarissa oli tänään ykkössivulla Minna Ruckensteinin juttu siitä, miten firmat kohdentavat markkinointiaan lapsille netissä, ja erityisesti kavereiden kautta.

Globaalit yritykset teettävät yksityiskohtaisia tutkimuksia. Niitä tarvitaan lasten ja nuorten yhä syvällisempään ymmärtämiseen sekä markkinoinnin kohdentamiseen. Yritysten tukena on antropologeja, informaatikkoja ja muotoilijoita.

On hyvä miettiä mihin kaikkialle kirjasto- ja informaatioalan sekä informaatiotutkimuksen opiskelijoita tulee lopulta työllistymään. Kirjastoihin eivät kaikki taida mahtua ja lisäksi kirjastot antavat jatkuvasti signaalia että tervetulleiksi toivotetaan aivan toisenlaisia osaajia. Yrittäjyysopintoja ei Facebook-lähteideni mukaan alamme opinnoissa paljoakaan anneta. Yritän henk. koht. hankkeenani ohjata opiskelijoita/laitoksia/hankkeita olemassaoleviin yrityshautomoprosesseihin jotta saataisi lisää parempia yrityksiä alamme palvelukseen (pitkä juttu josta lisää toiste), mutta jos alamme opinnoista voi työllistyä tekemään markkinointia lapsille niin onhan sekin ihan kiva työ varmasti.

Yrjö Lappalaisen heuristinen evaluaatio PIKIn Arenasta

Luin juuri Yrjö Lappalaisen pro gradun Verkkokirjaston informaatioarkkitehtuurin heuristinen evaluaatio — PIKI-verkkokirjasto Tampereen Informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median laitokselle (vmsno.). Jos olet mukana verkkokirjaston rakentamisessa, niin kannattaa lukaista tämä, ja sen viimeiseltä sivulta löytyy vielä viitteitä muihin vastaaviin, suomalaisia verkkokirjastoja käsitteleviin tutkimuksiin. Kesälukemistoa parhaimmillaan 😀

Ja jos olet ihan oikeasti, vakavissasi tekemässä verkkokirjastoa, seuraa Lappalaisen jalanjäljissä ja tee vastaava evaluaatio omastasi 3-5 hengen työryhmällä. Turun seudun Vaski-verkkokirjastoa syksystä 2010 asti rakentaneena Lappalaisen gradussa oli paljon tuttuja asioita, ja systemaattinen analyysi ja/tai muitakin testejä olisi ollut hienoa tehdä meilläkin ennen julkistusta. Mitenhän samojen ongelmien toistumista voisi välttää? Periaatteessahan mekanismi meillä Suomessa on nyt sellainen, että verkkokirjastojen rakentamisen opit keskittyvät järjestelmätoimittajallemme Axiellille, ja hankintaprosessin myötä opit sitten periytyvät ensinnäkin heidän Arena-tuotteeseensa sekä käyttöönottoprojektien myötä. Käytännössähän minä väitän että tämä on täysin rampa, riittämätön ja jopa vaarallinen kuvio, ja haluan työskennellä asian parantamiseksi.

Seuraavaksi kesälukulistallni taitaa olla jo aloittamani, mutta kesken jäänyt Nasrine Olsonin Taken for granted–the construction of order in the process of library system decision making (Borås, Valfrid 2010). Sehän se vasta mielenkiintoinen onkin.

PS. voitaisiko pliis edes kirjastoalaa lähellä olevilla aloilla julkaista tällaiset dokumentit myös jossain PDF:ää mukavammassa muodossa, vaikkapa sitten sellaisena ePUBina (ns. ”e-kirjana”).

Susikoira ROI

ROI, susi vai koira?

Olin alkuviikon Amsterdamissa BOBCATSSSissa joka on informaatiotutkimuksen opiskelijoiden itse itselleen nyt 20. kertaa järjestämä semma. Keskiviikkona Frank Huysmans Hollannin Sectorinstituut Openbare Bibliothekenista  puhui yleisten kirjastojen merkityksen mittaamisesta ja arvioinnista. Kun hän puhui British Libraryn käyttämästä, ja sangen tunnetusta tutkimuksesta ja arviointimenetelmästä (hyi PDF), yleisössä ollut unkarilainen kollega kertoi mielenkiintoisen, ja hyvin opettavan anekdootin omasta kokemuksestaan.

Kuten ehkä tiedätte, British Libraryn käyttämässä menetelmässä he kysyivät juuri ulos lähteviltä asiakkailta, että kuinka arvokkaaksi he kokivat sen kertaisen kirjastokäyntinsä. Kun tätä koettua arvoa verrattiin BL:n operointikustannuksiin, tutkimuksen mukaan BL tuotti noin 4.4 puntaa jokaista toimintaan investoitua puntaa kohti.

Unkarilainen tyyppi sanoi, että he olivat käyttäneet samaa menetelmää arvioidakseen kirjastoautojen tuottamaa koettua arvoa. Noh, homma perustuu koetun arvon mittaamiseen (rahan ideahan on olla arvon yleinen mittari), ja vauraimmilla alueilla ihmiset kokivat kirjastoautossa piipahtamisen hyvinkin arvokkaaksi; muksut saavat luettavaa, ei tarvitse matkustaa kauas kirjastoon, käynti on hauskaa tekemistä ja niin edelleen. Tällä mittausmenetelmällä mitattuna tämä kirjastopalvelu tuotti paljonkin arvoa näillä alueilla. Eli hyvä ROI. Sensijaan köyhemmillä alueilla ihmiset eivät kokoneet kirjastokäyntiä yhtä arvokkaaksi eivätkä halunneet maksaa palvelusta; mikäli kirjastoautopalvelua ei olisi, he käyttäisivät aikansa johonkin muuhun. Näillä alueilla kirjaston ROI oli erittäin huono.

Eli pidetään se kieli keskellä suuta kun mittaillaan juttuja, etenkin jos haluttu tulos ja/tai johtopäätös on päätetty etukäteen muilla perustein kuin ROI:lle tyypillisin taloudellisin perustein (esim. ”meidän mielestä on kivaa ja tärkeää antaa köyhille enemmän, mutta ei niin paljoa keskiluokkaisille tai rikkaille”). ROIsta puhutaan paljon ja se on hyvä arviointimenetelmä, mutta on hyvä tietää mitä halutaan; jos sitoudutaan esim. tulonsiirtoon, kannattanee sanoa ääneen että siedämme huonoakin ROIta, tai matala ROI voi olla jopa tavoite (eli korostamme palveluja niille, jotka eivät koe niitä arvokkaiksi, siis juuri toisin päin kuin kysyntä-tarjonta -periaatteessa).

Makupaloja Molesworth Instituutin sanastosta

Norman D Stevens: Archives of Library Research from the Molesworth Institute

Alla muutamia valitsemiani maistiaista aiemmin mainitsemastani Norman D. Stevensin kokoelman ”Archives of Library Research from The Molesworth Institute” (1985, ISBN 0-86656-466-7) ohessa olevasta sanastosta:

• Administration: The term commonly applied to a small body of tyrants, usually male, who were assigned, but seldom adequately exercised, responsibility for the control and direction of libraries in the late twentieth century. […]
• Audiovisual services: A manifestation of the antiquated practice of distinguishing oral and visual forms of information from written forms based on those characteristics, and of organizing library services around those distinctions. Analogous to the equally antiquated library practice of distinguishing printed material on the basis of format (e.g., monograph/serial). […]
• Cataloging: An obsolete term for both a set of especially arcane procedures and a functional unit that dominated library practise in the twentieth century. The procedures, which were taught in hightly specialized courses in library schools and which governed by incomprehensible rules adopted by library associations, involved the most complex techniques imaginable for providing the individual library what if felt were the necessary bibliographic recoded needed to differentiate items in its collections. The quality of local cataloging was often a source of pride so that, despite the advent of shared systems such as OCLC in the last half of the twentieth century, cataloging procedures tended to continue to have a local flavor for a number of years thereafter. The functional unit known as the Cataloging Department was most often located in a remot part of the library building isolated from other staff and users. That unit, which was generally the largest single body of library staff, spent large amounts of time providing exact and precise bibliographic records that were difficult to interpret and of limited use. […]
• Cooperation: A term, which many variants, used to describe a range of library activities in the nineteeth and twentieth century allegedly designed to enable libraries to work with each other in the sharing of resources to provide better service to all users but which, in effect, were a means whereby individual libraries sought to provide the best service to their own users with the least direct expenditure of funds while making the maximum use, at the least cost, of the resources and services of other libraries.
• Cross-reference: The technique, once widely used in library and information systems, of confusing users by providing multiple alternative forms of reference to a term, linked to the obscure term actually used in the system, rather than the direct use of the term normally used […]
• Information explosion: The dramatic term adopted by many twentieth century librarians and information scientist to describe the normal expansion of information which they were unprepared and unable to deal with because of their own limitations and those of their primitive information systems.

Teosesittely: Molesworth Instituutin kirjastotutkimukselliset arkistot

Archives of Library Research from the Molesworth Institute

Sain Cycling for librariesiin osallistuneelta Molesworth Instituten tuoreelta johtajalta Katie Herzogilta instituutin julkaiseman, Norman D. Stevensin laatiman artikkelikokoelman Archives of Library Research from The Molesworth Institute (1985, ISBN 0-86656-466-7). Teos on liite Technical Services Quarterlyn kolmanteen vuosikertaan vuodelta 1985.

Kokoelma koostuu 17 artikkelista sekä suppeasta alan sanastosta. Mukana on lukuisia tutkimusraportteja, Molesworth -instituutin toiminnan kuvausta sekä akateemisia tekstejä kirjastojen tilasta, kirjastopalveluista sekä muista aiheista. Mukana ovat kirjastoalan tutkimuksen klassikoiden joukkoon lukeutuvat artikkelit “A Cost Analysis Of a Cost Analysis”, “Umbrella Disappearance, Exchange, and Loss Rates in American Academic Libraries”, “Computer Analysis of Library Postcards” sekä “An Observation on Shelving Practices”.

Suosittelen tätä tarkkasanaista, havainnollista ja hyvin hyödyllistä Archives of Library Research from The Molesworth Institute -teosta jokaiselle kirjastoalalla olevalle ihmiselle. On sääli, ettei teosta pidetä maamme merkittävissä yliopistollisissa laitoksissa (Tampere, Oulu, Åbo) sekä muissa laitoksissa sen ansaitsemassa asemassa ja peruskirjallisuutena, vaan opiskelijoilla luetutetaan surkeampaa kirjallisuutta.

Molesworth -instituutin edustama disjunktiivinen tutkimusperinne hylkää jo monesti toimimattomaksi todetut yritykset käsitellä kirjastoja rationalistisesti, ja sen sijaan lähestyy tutkimuskohdettaan holistisesti. Instituutin oma historia johtaa 1950-luvulle, Rutgersin yliopistossa kirjastotiedettä opiskelleeseen Francis A. T. Johnsiin sekä instituutin ensimmäiseen, vuonna 1963 ALA Bulletinissa julkaistuun tekstiin joka saatesanojen jälkeen avaa tämän Archives of Library Research from The Molesworth Institute -kokoelman. Instituutin johto oli pitkään Norman D. Stevensillä. Vastikään instituutin johto siirtyi siis Katie Herzogille, johon minuun on ollut ilo tutustua. Toivotan Ms. Herzogin uudessa roolissaan avosylin tervetulleeksi kirjastoalaamme lähellä olevaan akadeemian piiriin, ja toivotan menestystä Ms. Herzogille sekä Molesworth instituutille, sekä yleisemmin sen edustamalle disjunktiiviselle kirjastotutkimukselle.

Wikipedia tekee systemaattista outreachia asiantuntijoiden suuntaan

Wikimedia Expert Barriers

Wikipedia jatkaa ongelmalähtöistä outreachiaan. Wikimedia Research Committee on käynnistänyt Expert barriers -tutkimuksen, jolla etsitään kipukohtia miksi (ammattilaiset) asiantuntijat eivät systemaattisesti osallistu Wikipedian rakentamiseen. Siis Wikipedian ei-tuottaja -tutkimus. Tässä tutkimuksen blurbi:

Wikipedia is now widely regarded as a mature project and is consulted by a large fraction of internet users, including academics and other experts. However, many of them are still reluctant to contribute to it. The aim of this survey is to understand why scientists, academics and other experts do (or do not) contribute to an open collaborative project such as Wikipedia, and whether individual motivation aligns with shared perceptions of Wikipedia within expert communities. We hope this may help us identify ways around barriers to expert participation.

[…]

Kiitos Wikimedia ja yleisemmin yhteiskunta sitkeästä ja päämäärätietoisesta yrittämisestä saada meidät mukaan digitaalisen tietoyhteiskunnan episteemisiin prosesseihin vaikka NIH. Sori että me ollaan tällaisia.

Wikimedia Expert Barriers -kysely

Käydääs kaikki vastaamassa, okei?

(via Tapani Sainio via Liam Wyatt (aka. Witty Lama))

Miten voisi tutkia tekstinkäsittelyntyökalujen vaikutusta tekstintuotannon prosesseihin (tissit, katso kuva)

Asiaa liittymättömät, mutta kulttuuriviittauksen sisältävät tissit

Digitaalisen kulttuuritutkimuksen läksyissä on tehtävänä valmistella aiemmin valitun aiheen tutkimista. Luonnostelin tällaista:

Oma aiheeni oli tietokoneella tapahtuvan tekstinkäsittelyn aiheuttama muutos kirjoittamiseen ja tekstin tuottamiseen.

Uskon, että nyt arkipäivää olevat, tietokoneella hyödynnettävät tekstinkäsittelymenetelmät ovat merkittävällä tavalla vaikuttaneet tekstintuotannon tapoihin. Tässä joitain esimerkkejä tuollaisista menetelmistä

• copy+paste
• uuden tekstin syöttö vanhan sisään
• etsi+korvaa
• hakutoiminnot
• kappaleiden poistaminen
• tekstin värjääminen omaa muistia varten
• erityiset kommentointitoiminnot
• tekstidokumenttien ilmainen kopioitavuus (gradu-versio 2.doc, gradu-siistitty versio.doc, gradu-lopullinen versio 2.doc jne.)
• automaattinen oikeinkirjoitus ja kieliasun tarkistus
• layoutin (marginaalien, fonttien yms.) muuttelu

Tekstin monenlainen manipulointi ovat nykyään ”ilmaista”; enää ei tarvitse kirjoituskoneella näpyttää koko liuskaa uusiksi jos haluaa vaikkapa siirtää kappaleen. Hypoteesini on, että teksti syntyy nykyään aiempaa vapaammin ja epälineaarisemmin. Suunnittelu, luonnostelu ja lopullisen tekstin tuottaminen ovat sulautuneet. Erilainen yhdessä kirjoittaminen (wikit, jaetut Google Docsit yms.) tuovat vielä lisää muutosta, kun teksti ei ole ole enää erityisellä tavalla ”minun omaani”, vaan jossain määrin yhteistä.

Ihmisten omilla, arkisilla kirjoittamiskokomuksilla voi olla vaikutusta myös siihen, minkä kaltaista tekstiä he haluavat lukea. Internetissä ja digitaalisessa kulttuurissa yleensäkin on tunnetusti matala julkaisukynnys ja sangen ripeä tahti,

Tiedän, että tekstuaalitutkimuksen piirissä asiaa on jonkin verran teoretisoitu. Omaa tutkimusta ajatelleen voisi olla viisasta kurkistaa jo tehtyyn tutkimukseen, ja yrittää poimia sieltä jo käytettyjä aineistonhankintamenetelmiä.

Omaa aineistontuotantoa voisi käynnistää esimerkiksi siten, että hankkisi käsiinsä kokeneita kirjoittajia, jotka ovat kirjoittaneet samankaltaista tekstiä sekä ilman tekstinkäsittelytyökaluja, että niitä käyttäen. Uutisjournalistit, runoilijat, kaunokirjailijat, oppikirjojen tekijät, kirjeitä kirjoittavat ihmiset sekä sihteerit olisivat kaikki kiehtovia kohderyhmiä. Olisi tärkeeä, että tutkittavat kirjoittajat olisivat olleet rutinoituneita molempiin maailmoihin, sekä ilman tekstinkäsittelytyökaluja että niiden kanssa.

Kun tällaisia kirjoittajia olisi saatu käsiin (taitavat olla vähenevä luonnonvara), voisi heidän läpikäymiään kirjoitusprosesseja tarkastella ja jaotella kiinnittäen huomiota sellaisiin piirteisiin, jotka ovat mahdollimman vähän tulkinnanvaraisia. Mieleen tulevat esimerkiksi kommenttikierrosten ja uudelleenkirjoittamien määrät, tekstin tuottamiseen käytetty aika (esim. päiviä per 100 sivua). Jos olisi käytössä hyvin motivoituneita tutkittavia, voisi heitä pyytää kirjoittamaan jotain ja tarkkailla kirjoitusprosesseja… Erityisesti luonnostelun (”käsikirjoitusten” laatimisen) sekä viimeistelyn vaiheet voisivat olla valaisevia.

Kirjoittajia pitäisi tietenkin haastatella, jotta subjektiivisia kokemukset olisivat varmastki kiinnostavia. Erilaisia tekstintuottajia pyydettäisi kirjoittajia kuvailemaan tuota muutosprosessia ja siihen liittyviä muistikuviaan, kenties muutaman ihmisen ryhmissä; oliko heillä jonkinlaista ATK-vastustusta, paljonko tekstinkäsittelytyövälineiden käytön opetteluun kului aikaa ja oliko se tuskallista, oliko muutos omaehtoinen vai ulkoa pakotettu (esim. toimistotyössä) jne. Varmasti esimerkiksi kustannustoimittajilta tai paljon raportteja lukevien henkilöiltä voisi saada myös arvokasta by proxy -tietoa siitä, miten establishoituneiden kirjoittajien työtavat digitaalisen tekstinkäsittelyn myötä ovat muuttuneet.

Tekstuaalitieteelinen tekijätutkimus, hot or not?

Avain 4/2010

Kirjallisuustutkimuksen aikakauslehden Avaimen (ISSN 1795-3790) numero 4/2010 sattui tänään käpälään kun silmäilin lehtiä Turun kaupunginkirjastolla. Ote Teemu Mannisen artikkelin alusta:

Teemu Manninen: Teoksen synty ei ole tekstinsä funktio–Tekstuaalitieteellisen tekijätutkimuksen suuntia

Tekijyys ja tekstuaalitieteet

On jo pitkään ollut tavanomaista todeta Roland Barthesia seuraten, että “tekijä on vain kirjoittava instanssi” ja että “teksti ei ole sarja sanoja, joka paljastaa yhden ja ainoan ‘teologisen’ merkityksen (Tekijä-Jumalan ‘viestin’) vaan moniulotteinen tila, jossa monituiset ja alkuperättömät kirjoitukset sekoittuvat ja törmäävät toisiinsa” (Barthes 1977). Barthesin julistama (romanttisen) tekjän kuolema laittoin Michel Foucault’n vuonna 1970 täsmentämään, että tuo tekijän on moderni konstruktio. Toisin sanoen, “kuvitteleva mieli ei ole ajaton tuottaja vaan kultturispesifi tuote”, tietoa, joka on löydetty “tietyllä historian hetkellä”. (Siskin 1988, 126) Tämä käsitys modernista tekijästä jäljitetään nykyään kapitalismin, tekijänoikeuksien, länsimaisen rationalismin ja patriarkaatin kehitysvaiheisiin (Ede & Lunsford 2001, 354).

Barthesin ja Foucault’n pystyttämästä tekstuaalisesta ja materiaalis-poliittisesta tekijätutkuuksesta on tullut yksi kirjallisuustieteen vakiintuneista tutkimusaloista. Sitä edustavat hyvin Andrew Bennettin (2005) ja Sein Burken (1998) teokset, joissa tekijän käsitetttä jäljitetään kirjailijoiden ja kirjallisuusteoreetikkojen ajattelussa erilaisia esteettisiä, kultturisia ja historiallisia taustoja vasten. Tämän tutkimuksen piirissä, kuten Christine Haynes toteaa Book History -lehden artikkelissaan, tekijyyden romanttinen kuvasto on viimeisten vuosikymmenien aikana dekonstruoitu ja historioitu jäkistrukturalismin, uushistorismin, kirjallisuudensosiologian ja kirjahistorian teorioiden ja metodien avulla (Haynes 2005, 288).

Haynes kuitenkin väittää, että teoreettisesta ja metodologisesta kehittyneisyydestään huolimatta tutkijat jatkavat yha romanttisen tekijän “esineellistämistä [reification] ja (paradoksaalista) naamiointia”. Hän kehottaakin tutkijoita yhä suurempaan luovuuteen ja eklektisyyteen teoreettisissa ja metodologisissa lähestymistavoissaan, jos he aikovat kritisoida “romanttista käsitystä, jonka mukaan tekijä – määritelmällisesti ja kautta historian – luo uniikin kirjoitetun tekstin, josta hän yksin vastaa ja josta hän yksin kerää kunnian”. (Mt. 315, 288-289.) Mitä Haynes oikein tarkoittaa? Eivätkö muka tekstin ja tekijäfunktion käsitteet ja niiden myötä syntynyt tekijyyden ja teoksen dekonstruoiminen ole jo saaneet tarpeeksi jalansijaa kirjallisuudentutkimuksessa? Onko mitään todellakaan enää jäljellä dekonstruoitavaksi?

Tietenkin, mutta Haynes, joka on kirjahistoroitsija, kritisoikin kirjahistoriallisia tutkimuksia siitä, että ne keskittyvät yhä liikaa tekijöihin. Esimerkiksi silloin kun esitellään tekijyyden taloudellisia ja materiaalisia ehtoja ainoastaan suhteessa kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa, saattaa vaikuttaa siltä kuin tutkimuksen ainoa tehtävä olisi miettiä, miten kulttuurisen tuotannon lainalaisuuden vaikuttavat kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa. Saattaa olla vaikea ymmärtää, miksi moinen olisi Haynesin mielestä epäilyttävää, etenkin jos ajattelee, että kirjallisuudentutkimuksen metodologisena ohjeena tulisi olla hermeneuttinen imperatiivi, “itse tekstin” tulkinta (tarkoitetaan sillä sitten yksittäisiä teoksia, kulttuurisia tekstejä tai laajempaa kielien ja kulttuurin tekstuaalisuutta).

Haynes ei kuitenkaan halua tulkita tekstejä. Hän edustaa tekstuaalitieteellistä kirjahistoriaa, jonka ytimessä on analyyttisen hermeneuttisen imperetiivin sijasta syteettinen arkistollinen velvollisuus; yleisen ja yhteisen kirjallisen arkiston hallinnointi, kokoaminen, toimittaminen ja sen uyhteiskunnallisen roolin määrittäminen ja teoretisoiminen. Haynes ei siis väitä, että romanttinen tekijän kummittelee hermeneuttista imperetiivia noudattavien kirjallisuudentutkijoiden tulkinnoissa. Hänen mukaansa se vaijyy tekstuaalitieteiden omien teoreettisten kysymyksenasettelujen ja metodologisten rajausten katveissa. Tämä väite ei kuitenkaan ole yksiselitteiseti luettavissa Haynesin artikkelista, vaan piilee niissä oletuksissa, jotka Haynes kirjahistorijoitsijana jakaa muiden tekstuaalitieteellisten tutkijoiden kanssa. Mutta mitä nämä tekstuaalitieteet sitten ovat?

[jne…]

Muutama teksti digitaalisesta pelaamisesta

Etnografiaa Tilt to Liven parissa

Turun avoimessa yliopistossa harrastamiani digitaalisen kultturin opintoja varten laadittu pieni miniessee. Vaikka teksteissä ja omassa kirjoituksessani käsitellään pitkälti pelaamista, toivon etteivät asiaan perehtymättömät saa tästä sellaista kuvaa että ”digitaalinen kulttuuri” missään määrin tarkoittaisi samaa kuin pelaaminen.

Tekstit löytyvät alta sekä Zotero-viitteidenhallintatyökalustani.

Luettavana olleet tekstit tarjoavat muutamia akateemisia näkökulmia digitaaliseen kulttuuriin. Teksteistä keskeisin on Kallio, Mäyrä, Kaipainen: Pelikulttuurin monet kasvot–Digitaalisen pelaamisen arkiset käytännöt Suomessa. On mielenkiintoista tutustua joihinkin alan analyysimenetelmiin sekä kuvauksiin (perusteluineen) miten menetelmät on kehitetty.

Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkelissa esitellään tutkimuksen yhteydessä rakennettu analyyttinen malli pelaamisen tarkasteluun. Se on nimetty InSoGa -malliksi (intensity, socialibility, games). Tässä mallissa tarkastelun kohteena eivät ole pelit, vaan pelaaminen sekä mitä se pelaaville ihmisille merkitsee.

Kuten artikkelin alussa sanotaankin, on sekä artikkelin että varsinaisen International Study of Games Cultures -tutkimuksessa näkökulma juuri kulttuurintutkimuksellinen. Tämä oli miellyttävää luettavaa, sillä digitaalista kulttuuria ei ole lähkökohtaisesti eristetty omaan lokeroonsa. Sitä tarkastellaan sen sijaan yleisen kulttuurintutkimuksen piirissä.

Digitaalisen pelaamisen arkiset käytännöt Suomessa -artikkeli kuvailee monenlaisia pelaamisen tapoja. Kirjoittajat tähdentävät myös että sama ihminen pelaa hyvin erilaisin tavoin riippuen ajankohdasta, paikasta ja pelistä. He eivät lähde pelaajien niputtamiseen tiukkoihin lokeroihin vaan pelaajien tai pelien luokittelun sijaan kuvailevat todellakin erilaisia pelaamismentaliteetteja ja -käytänteitä. Digitaalinen pelaaminen on sangen arkinen asia, eikä sitä tässä ole sen kummemmin hämmästelty.

Sosiaalisesta pelaamisesta on artikkelissa erityisen hyviä huomioita, esimerkiksi että peleissä on tärkeää että ne ovat jo entuudestaan tuttuja tai eivät vaadi sen kummempaa opettelua. Sosiaalisesta pelaamisesta kirjoitetaan myös, että fyysisesti samassa tilassa jaettavia pelejä pelataan miltei poikkeuksetta tuttavien, ystävien ja sukulaisten kanssa. Aidossa verkkopelaamisessa pelikaverit ovat sensijaan yleensä tyystin tuntemattomia pelin ulkopuolelta. Erilaista sosiaalisuutta käsitellään tietenkin myös Jari Multisiltan tekstissä Web 2.0. Sosiaalisen median yhteisölliset sovellukset, mutta erityisesti sosiaalisuus peleissä kiinnosti minua nyt.

Radio Flare REDUX iPhonella

Paavilaisen, Korhosen ja Saarenpään teksti Pelaaminen matkapuhelimella nyt ja tulevaisuudessa maalailee myös monia (matkapuhelimilla pelattavista) mobiilipeleissä olevia mahdollisuuksia erilaiseen vuorovaikutukseen muiden pelaajien kanssa. Omien kokemukseni mukaan mobiilipeleissä tällainen tosin rajoittuu lähinnä omien suoritusten (pisteiden tai muiden saavutusten) julkaisemiseen Facebookissa ja Twitterissä sekä mahdollisuuteen lisätä muita pelaajia kavereikseen. Tällaisesta alkeellisuudesta johtuen mobiilipelaamisen sosiaalisuuden saralla tuntuu siis olevan paljon varaa monipuolistumiseen; tutkimushankkeiden ulkopuolella ei vielä ole nähty mitään kovin ihmeellistä (vastikään julkaisu Shadow Cities voi tosin olla jotain hienoa ja tietenkin on geokätkentä).

Niinsanotusta satunnaispelaamisesta on Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkelissa myös mielenkiintoisia juttuja. Tehdyn haastattelututkimuksen mukaan vain 8% vastaajista mielsi itsensä ”pelaajaksi”, vaikka yli puolet ovat jonkinlaisia pikkupelejä pelanneet. Tämä osoittaa minusta hienosti, miten arkipäiväistä digitaalinen pelaaminen todellisuudessa on; ei sitä välttämättä sen kummemmin tule ajatelleeksi. Vastaavia analogioita löytyy vaikkapa internetin käyttöä kartoittaessa.

InSoGa -malli pystyy kuvaamaan pelaamistilanteita laidasta laitaan. Olisi ehkä yleistettävissä muillekin kulttuurintutkimuksen alueille tai toimia ainakin pohjana myös muiden ilmiöiden selittämiseen. Siihen tutustuminen on siis hyvä alku opinnoille.

Artikkeli on erittäin raikasta luettavaa. Monesti kuulee että pelaamisesta, pelaajista ja peleistä toistellaan myyttejä, jotka on opittu jostain muualta kuin oman kokemuksen kautta. Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkelia voi suositella jokaiselle kulttuurista aidosti kiinnostuneelle.

Myös Riikka Turtiaisen artikkeli Realistisuuden ylistys: pelaan jalkapalloa – olen mies tarjoaa muutamia herkullisia näkökulmia. Keskeisin näistä on tietenkin sukupuolinormien ruotiminen, joka siis on artikkelin varsinainen aihe. Mutta Turtiainen viittaa myös Aki Järvisen käyttämään termiin ”televisualismi”, joka sai minut mietteliääksi. Samasta puhutaan myös Mariosofia -kirjassa. Televisualismilla tarkoitetaan sitä, että esimerkiksi pelikonsolilla tai tietokoneella pelattavat jalkapallopelit eivät yritä antaa vaikutelmaa jalkapallosta sinänsä, vaan television urheilulähetyksestä hidastuksineen, selostuksineen ja kuvakulmineen. Simulaatio ei siis pyrikään olemaan suora; jalkapallon sijasta simuloidaan penkkiurheilua. Tämä tuntuu pätevän erityisesti urheilupeleihin. Turtiainen kirjoittaa sanan ”realistisuus” merkityksestä. Nämä pelit ovat kyllä erittäin realistista mediaurheilua (sen kaikkine kieroutumineen), mutta eivät realistista jalkapalloa.

Sukupuoliroolien tarkastelu jalkapallopeleissä saatteli minut tarkastelemaan miten konsolilla tai tietokoneella pelaamista tavanomaisesti on kuvattu sanoma- ja aikakausilehdissä, oman alani julkaisuissa ja keskusteluissa, mainoksissa ja niin edelleen. Minkälainen on käsitys pelaavasta ihmisestä? Kuten Turtiaisen käsittelemissä tietokonepeleissä jalkapalloilija on sosiaalinen konstruktio, niin samoin sellainen on myös itse tietokonepelaaja. Tutkimuksista (mukaanlukien Kallion, Mäyrän ja Kaipaisen artikkeli) tiedämme, että pelaamista harrastavat todellisuudessa erittäin kirjavat joukot kaikenlaisia ihmisiä.

• Kallio, Kirsi Pauliina, Frans Mäyrä, and Kirsikka Kaipainen. “Pelikulttuurin monet kasvot–Digitaalisen pelaamisen arkiset käytännöt Suomessa.” In Pelitutkimuksen vuosikirja 2009, 1-15. Pelitutkimuksen vuosikirja, 2009. http://www.pelitutkimus.fi/wp-content/uploads/2009/08/ptvk2009-01.pdf.
• Multisilta, Jari. “Web 2.0–Sosiaalisen median yhteisölliset sovellukset.” In Käyttäjäyhteisöt ja tuotekonseptit, 265-277. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen julkaisuja 11. Pori: Turun yliopisto, 2007. http://www.hum.utu.fi/oppiaineet/satakunta/tutkimus_ja_jatko-opiskelu/julkaisut/kayttajayhteisot_ja_tuotekonseptit.pdf.
• Paavilainen, Janne, Hannu Korhonen, and Hannamari Saarenpää. “Pelaaminen matkapuhelimella nyt ja tulevaisuudessa.” In Pelitutkimuksen vuosikirja 2009, 67-81. Pelitutkimuksen vuosikirja, 2009. http://www.pelitutkimus.fi/wp-content/uploads/2009/08/ptvk2009-06.pdf.
• Saarikoski, Petri, and Jaakko Suominen. “Pelinautintoja, ohjelmointiharrastusta ja liiketoimintaa–Tietokoneharrastuksen ja peliteollisuuden suhde Suomessa toisen maailmansodan jälkeen.” In Pelitutkimuksen vuosikirja 2009, 16-33. Pelitutkimuksen vuosikirja, 2009. http://www.pelitutkimus.fi/wp-content/uploads/2009/08/ptvk2009-02.pdf.
• Suominen, Jaakko, Petri Saarikoski, Riikka Turtiainen, and Sari Östman. Funetista Facebookiin–Internetin kulttuurihistoria. Gaudeamus, 2009.
• Turtiainen, Riikka. “Realistisuuden ylistys: pelaan jalkapalloa – olen mies.” In Pelitutkimuksen vuosikirja 2009, 124-129. Pelitutkimuksen vuosikirja, 2009. http://www.pelitutkimus.fi/wp-content/uploads/2009/09/ptvk2009-12.pdf.

Analyysi Helsingin kaupunginkirjaston aihepakettien ajallisesta kattavuudesta

Kirjasto on kertomus. Nimenomaiseen kertomukseen sisältyy väite, että kirjasto tuo esille kirjallisuuden (ym. julkaisujen) niin kutsuttua pitkää häntää. Siis pitämällä käytössä ja nostamalla esiin aineistoa, johon ei yksittäisinä julkaisuna kohdistu suurtakaan mielenkiintoa, mutta joka on määrällisesti laajaa.

Viime viikolla tuli mieleen, että Helsingin kaupunginkirjaston aihepakettien tonkiminen toisi tähän ehkä jotain valoa. Aihepaketit ovat sikäli mielenkiintoinen tutkimuskohde, että niiden laatimista ei ole keskitetysti juuri ohjattu; päin vastoin laatijoilla on vapaat kädet vinkata haluamaansa aineistoa, ja koko henkilökunta on pakettien kokoamiseen tervetullut. Näin voitaisi ajatella, että aihepaketit heijastavat kirjastoammattilaisten omaa näkemystä tällaisesta vinkkaamisesta ja aineiston esiin tuonnista, eikä organisaation näkemystä.

Koodasin ihmeellisillä bash-taidoillani pari loitsua, jotka käyvät hakemassa aihepakettien web-sivut kaupunginkirjaston julkaisujärjestelmässä asustavasta aihepakettiarkistosta, tonkivat niistä linkit pääkaupunkiseudun näyttöluetteloon HelMetiin ja käy vielä poimimassa sieltä ns. xrecord-tiedostot, jotka ovat XML-muotoisia MARC 21 -tietueita. Sieltä löytyy kenttä 260‡c, eli Julkaisu-, jakelu- jne. aika. Työkalusettinä minulla on perinteinen unix-varustus tyyliin sed, wget ja libxml:ään nojaava xpath. Logiikka on toteutettu bashillä. Oikeasti minun pitäisi opetella Perl-ohjelmointia juuri tällaista toimintaa varten.

Toivoin tällä tutkimuksella osoittavani, että toisin kuin yleensä tykätään toisella, kirjastolaiset oikeasti nostaisivat näissä paketeissa esille lähinnä uutta materiaalia. Ajattelin etukäteen, että ehkä 80% kohdistuisi viiden edellisen vuoden aikana julkaistuun aineistoon. Valitettavasti (tai siis onneksi) jouduin pettymään, sillä läpikäymäni aihepaketit todellakin nostivat esiin suuren määrän vanhempaa aineistoa!!

Kävin läpi vain vuosien 2010 ja 2009 aihepaketit. Tältä vuodelta on 16 aihepakettia, viime vuodelta 43. Tekemäni työkalu löysi näistä suoria viitteitä teoksiin 186 ja 747 kappaletta.

Alla tulos:

Vaikka painoa kertyykin huomattavasti viiden edellisen vuoden julkaistulle aineistolle vuonna 2009, ei käyrä ole ollenkaan niin jyrkkä kuin olin kuvitellut. Paljonkos se kirjan keskimääräinen aika kirjakaupan hyllyllä onkaan? Jotain 6 kuukautta tai jotain?

X-akselin otsikot ovat tässä aika pientä tihrua, mutta akselilla on sata vuotta julkaisuja vuodesta 1910 alkaen. Suurempi, paremmin luettava versio kuvasta löytyy Flickristä. Nyt nappaamani datat sekä työkalun saa minulta jos haluaa. Tai voin jatkaa työtä jos se jotakuta kovasti kiinnostaa ja siitä olisi kirjastoaatteen ja maailman hyvyyden kannalta iloa.

Mistään käyttämistäni työkaluista ei kiitos kuulu järjestelmätoimittajillemme (Innovative Interfacesin Millenium, Sinisen Meteoriitin Meteor). Ne eivät tarjoa mitään työkaluja tällaiseen tietojen ynnäilyyn eri lähteistä. Kiitos kuuluu sen sijaan avoimen lähdekoodin kansainväliselle yhteisölle, joka on kymmeniä vuosia herkeämättä tuottanut joustavia, tehokkaita, ilmaisia ja vapaita työkaluja, joita ilman maailma olisi erittäin erilainen kuin on. Kiitos.

Samalla menetelmällä ja tekemieni työkalujen avulla voi piirrellä erilaisia graafeja. Esim. käppyrän voisi rajoittaa vain tieto- tai kaunokirjallisuuteen tai vaikka musiikkiin. Myös aiempien vuosien käppyrät voisi piirtää. Aihepaketteja on nyt yhteensä 209, vuodesta 2006 lähtien. Tekemäni työkalusetti ei ole todellakaan täysautomaattinen (tosin tämä proof-of-concept todistaa, että työkalun voisi kehittää sellaiseksi), mutta pointti on, että meillä kirjastoilla on kaikenlaista dataa, jota voimme tutkia jos haluamme. Tämän tekemiseen meni noin yksi työpäivä, mukaan lukien tämä blogikirjoitus.

Ajallinen näkemys pitkään häntään on yksi tapa katsoa asiaa. Jos myös kirjastojen lainaustilastot olisivat saatavilla (kuten niiden pitäisi olla), voitaisi vastaavalla tavalla selvittää vaikkapa kuinka paljon kirjastolaiset nostavat esiin aineistoa jota ei lainata paljoakaan.

Suomalainen informaatiotutkimus. Missä sitä on?

Kertokaa minulle, oi informaatiotutkijat, miten voin pitää silmällä mitä alalla kotimaassa tapahtuu. Meillähän on täällä informaatiotutkimuksen laitos kolmessa yliopistossa (Tampereen INFIM, Oulu sekä Åbo Akademie). Lisäksi AMKit.

Siis tarkalleen mistä saan tiedon kun jotain on julkaistu ja saatavilla. RSS syötteenä/-inä plskthx. Eikös nyt ole vuosi 2010, eli ainakin informaation ja julkaisujen kanssa painivien hardcodespesialistien (kuten informaatiotutkimuksen tutkijoiden, opettajien jne) pitäisi olla  juuri tässä maailman parhaita?

Mitä te rakkaat blogini lukijat teette seurataksenne tutkimusta? Kirjastolehdessä on toisinaan jotain juttuja ja omissa introissamme tai Kirjastoseuran uutisissa voi olla joskus jotain sattumanvaraisia nostoja. Mutta mikä on se systemaattinen ja meidän parhaalla mahdollisella tavalla järjestämä tapa? Ritva kerro minulle, tai joku INFIM-tyyppi. Valaiskaa minua!

Ainakin seuraavia sivuja kannattaa varmaan seurata (ne RSS-syötteet pliiiiiiiiiiiide pliiiiide):

• http://www.uta.fi/laitokset/infim/julkaisut/verkkojulkaisusarjat.html
• https://solecris.uta.fi/crisyp/disp/3_/fi/cr_haku/tab/tab/sea
• http://www.oulu.fi/hutk/info/tutkimus/julkaisut.html

Aivan mahdotonta pysyä kärryillä 😦 😦 Tähän on pakko olla joku parempi tapa. Onhan. EVO? Eikö nykyään ole kaikenlaisia julkaisujärjestelmiä ja -luetteloita. Voisiko joku niistä olla kattava? Tai voisiko erilaisista, epäkattavista luetteloista koota mieleilensä näkymän tutkimukseen?

Olisiko tässä mahdollisuus Informaatiotutkimuksen yhdistykselle, Suomen kirjastoseuralle tai Suomen tieteellinen kirjastoseuralle jotenkin hoitaa homman siten, ettei kenenkään tarvitsisi enää ikinä nähdä erityisesti kohtuuttomia määriä inhimillistä vaivaa seuratakseen alan tutkimusta ja julkaisuja? Eikös jossain määrin juuri tuosta ole kysymys kirjastossa, siis kirjaston ideassa?

Digiaineiston arkistoinnista NY Timesissä

"floppy disks for breakfast" by Blude@Flickr

The New York Timesissä on Patricia Cohenin kompakti, mutta mielenkiintoinen kirjoitus alunalkaen digitaalisen sisällön arkistoinnista. Otsikko on Fending Off Digital Decay, Bit by Bit. Emoryn yliopistossa on Salman Rushdie -näyttely, ja siellä on esillä hänen alkuperäisiä tekstejään sekä paperilla, että tiedostoina ja näyttelyssä kävijät pääsevät näkemään ja kopeloimaan Rushdien tietokonetyöpöytää sellaisena, kuin se hänellä itsellään oli; siis kurkistamaan hänen työskentelyprosessiinsa. Artikkelissa vertailukohtana esitetään näyttelyyn rekonstruoitu Dickensin työpöytä, jonka ääreen kävijät voivat istahtaa vanhaan tuoliin ja kokeilla vanhalla mustekynällä kirjoittamista.

Digitaalisen aineiston säilyttämiseen liittyy monia kysymyksiä, sekä vanhoja että uusia. Antiikkisten tiedostomuotojen avaaminen on näistä keskeisimpiä; pitäisikö tiedostot avata vielä kun teknologia on yleistä ja halpaa ja siirtää aika-ajoin modernimpaan muotoon, vai pitäisikö nimenomaan pyrkiä alkuperäisen muodon säilyttämiseen ja tinkiä käyttökelpoisuudesta. Samalla tulee esitettyä arkistoinnin peruskysymys siitä, että pitäisikö alkuperäiset uudelleenjärjestellä vai jättää alkuperäiseen järjestykseensä. Digitaalisessa ympäristössä alkuperäisestä voidaan onneksi luoda loputtomasti identtisiä kappaleita, joten kakku voidaan sekä syödä että säästää.

Kysymys alkuperäisyyden tavoittelusta on esillä myös fyysisia teoksia digitoitaessa: onko digitoitavana varsinainen sisältö joka halutaan saattaa koneluettavaan muotoon (OCR:ään riittävä digitointi) vai pitäisikö pyrkiä tuottamaan digitoitavasta teoksesta niin hyvä facsimile eli näköispainos että esim. paperin kuidut näkyvät tarkasti. Paljon riippuu siitä, ovatko mielenkiinnon kohteena esineet (esim. bibliofetisistinen näkökulma) vai sisältö (tavallinen näkökulma).

NY Timesin artikkelissa mainitaan myös eräs itseäni paljon kiinnostava aspekti digitaaliseen sisältöön, joka liittyy luomisprosessiin itseensä:

“If you’re interested in primary materials, you’re interested in the context as well as the content, the authentic artifact,” Ms. Farr said. “Fifty years from now, people may be researching how the impact of word processing affected literary output,” she added, which would require seeing the original computer images.

It may even be possible in the future to examine literary influences by matching which Web sites a writer visited on a particular day with the manuscript he or she was working on at the time.

Esim. undo-historian näkeminen voisi olla tulevaisuudessa mielenkiintoista. Oman kokemukseni mukaan digitaalisesti (so. tietskalla) tekstin muodostumissuunta on enemmänkin sisältä ulos tai raa-asta kypsään, eikä välttämättä alusta loppuun. Olisiko jollakulla tähän liittyviä viitteitä? Pitäisikö ihan oikeasti harkita niitä (yleisen!!!) kirjallisuustieteen opintoja?

Katso NY Timesin sivuun upotettu 5 minsan video, joka tarjoaa pienen kierroksen kyseiseen Salman Rushdie näyttelyyn.

(via jotain, en enää muista mistä 😦 )

Kuntapäättäjien kirjastotietous

Kirjastovirkailijapäivillä 2010 Kajaanissa nousi keskustelussa esiin sellainen asia, että Suomessa on olemassa tutkimus jossa on kartoitettu kunnallispäättäjien tietoutta kaupungin- ja kunnankirjastoista ja kulmia nosteli huhu, että ko. tutkimuksessa jotkut päättäjät luulivat kirjaston olevan monien kymmenien prosenttien menoerä kunnan budjetissa. Kun asia tuli puheeksi, ei ko. lähde valitettavasti mielen sopukoista silloin löytynyt. Katselin silloin hieman Oulun yliopiston informaationtutkimuksen laitoksen julkaisuja mutta viitettä ei silloin löytynyt ja asia jäi. Kerkesin kuitenkin kauhistella asiaa Qaikussa otsikolla Kirjastovirkailijapäivillä 2009 kauhujuttu: jotkut päättäjät luulevat että kirjaston menot ~40% kunnan menoista.

Kuluvan viikon maanantaina olin Joensuussa esittelemässä KirjastoWikiä ja asia tuli jälleen esiin, sattuman kautta. Tällä kertaa viitekin löytyi, kyseinen tutkimus on Anne Ollankedon ja Anna Ruuskan 2007 tekemä ja on lähteenä Oulun kaupunginkirjasto-maakuntakirjaston julkaisusarjan raportissa Kirjastojen arvioin tiyhteistyö Pohjois-Pohjanmaalla–Raportti yhteistyöstä ja käytetyistä arviointimenetelmistä (2MB PDF). Raportin ovat laatineet Eeva-Liisa Heikkilä sekä Maija Saraste, mutta valitettavasti varsinaista tutkimusta ei ilmeisesti ole saatavilla verkosta (lähetin sähköpostia tekijöille Annelle ja Annalle).

Kohdassa 2.10 Kuntapäättäjien kirjastonkäyttö (alk. s. 18) asiaa käsitellään. Ensin selitetään tutkimusmetodia, että kyselylomake lähetettiin noin 1670 kirjastolautakuntien sekä kunnanvaltuustojen ja -hallistusten jäsenille ja mitä kaikkea lomakkeessa on kyselty. Vastaajat olivat pääosin miehiä ja ns. kypsällä iällä. Kirjaston peruskäyttö (l. kirjojen lainaaminen) oli vastaajien keskuudessa sangen ahkeraa, sensijaan esim. verkkopalveluita ei käytä ollenkaan 40% vastanneista.

Heikkilän ja Sarasteen raportista löytyy myös löytyy seuraava ote:

Kirjastojen kannalta kiinnostavaa oli luottamushenkilöiden arviot kirjastomenojen osuudesta kunnan tilinpäätöksestä vuonna 2006. Tähän kysymykseen jätti peräti 28 % vastaajista vastaamatta. Jotkut vastaajat olivat arvioineet kirjastomenojen osuuden varsin suureksi, jopa useaksi kymmeneksi prosentiksi. Vastauksien keskiarvo oli 2,7 %; kirjastomenot todellisuudessa ovat noin prosentti kunnan menoista. Vastaajien esittämiä arvioita tullaan vertaamaan kuntien kirjastomenojen todelliseen osuuteen.

Jepa jepa…

Kulut (monella eri tapaa jaotelttuina) kirjastoalan tilastoista, kohdasta ”Toimintakulut tilastovuonna”. Kokonaisbudjetit löytyvät  muualta verkosta, ja siitä voi laskeskella kuinka suuri menoerä kirjastot eri puolella Suomea tarkalleen ovat.

Sitä mielellään ajattelisi, että tietoyhteiskunta on järjestelmä, jossa päätöksiä tehdään tiedon (eikä esim. noituuden, uskonnon, pyhien kirjoitusten, mielivallan, kokemusten tai elämysten) nojalla.

(via pohjois-Savon sivistystoimentarkastaja Eeva Hiltunen)

PS. Helsingin kulttuuri- ja kirjastolautakunnan edesottamuksia voi seurailla Keskeneräisten ajatusten kaatopaikka -blogin tagillä kklk. Muiden kunnallispäättäjien kirjastotietoudesta ei kyllä voi tutkimatta tietää. Luulisi=toivoisi että aika tarkka tieto on siitä, mihin kunnissa rahat laitetaan ja ainakin jonkinlainen käsitys siitä mitä sillä saadaan aikaan.

Eeva-Liisa Heikkilä – Maija Saraste

Tutkimus suomalaisista e-kirjamarkkinoista tekeillä

Ulla Kapanen tekee paraikaa tutkimusta suomalaisista e-kirjamarkkinoista ja kustantajien halukkuudesta ja tahtotilasta olla mukana. Tapasin Ullan ja hän ystävällisesti antoi pienen haastiksen.

Tässä vielä Ullan tarkennus tutkimusmenetelmistä, joista unohdin haastiksessa kysyä:

Teen tutkimusta yhteistyössä Helsingin kaupunginkirjaston kanssa. Kerään suurimman osan analysoitavasta aineistosta haastattelemalla eri tahoja. Haastattelen kustantajia, asiantuntijoita ja kuluttajia. Lisäksi kerään e-kirjoihin liittyvää informaatiota eri medioiden kautta. Muun muassa lehdet ja Internet ovat täynnä uutisia e-kirjoista, koska aihe on hyvin ajankohtainen. Suomessa e-kirjat ovat vielä pienen piirin asia.

Tsemppia tutkimukseen, ja varmasti suomalaiset kustantajat, kirjakaupat, kirjastot ja muut kirjallisuudenystävät odottavat innoissaan tuloksia.

Nettihistoriaa kansien välissä

Ylioppilaslehdessä vol 96 no 15:sta (13.11.2009) on kaikenlaisen muun hauskan lisäksi pieni juttu kirjasta, jota olen odotellut. Se on sivulla 24 ja siinä Antti Järvi kirjoittaa kirjasta Petri Saarikoski, Jaakko Suominen, Riikka Turtiainen, Sari Östman-Funetista Facebookiin-Internetin kulttuurihistoria (Gaudeamus, 2009, ISBN 978-952-495-123-4). Tämä pitää lukea!

Sisältää seuraavat artikkelit:

Suominen, Jaakko	Johdannoksi: netin kulttuurihistoriaa
Saarikoski, Petri	Verkonpunontaa–tietoverkkojen esihistoria ja Suomi
Saarikoski, Petri	Visio–maailmantelevisiosta tiedon valtateille
Suominen, Jaakko	Kaiken maailman tieto? Internet tietämisen kohteena, lähteenä ja välineenä
Östman, Sari	Onko netille aikaa?
Turtiainen, Riikka	Tunne netissä
Saarikoski, Petri; Suominen, Jaakko; Turtiainen, Riikka; Östman, Sari	Peliä ja leikkiä virtuaalisilla hiekkalaatikoilla
Suominen, Jaakko	Netti–kulttuurisesti omaksuttu?

HelMet Suomen kolmanneksi arvostetuin verkkobrändi, w00t?

Uutinen, että pääkaupunkiseudun kaupunginkirjastojen aineistoluettelo HelMet on Taloustutkimuksen verkkobränditutkimuksen mukaan Suomen kolmanneksi arvostetuin verkkobrändi saa kulmakarvan nousemaan. Tutkimuksen toisessa vaiheessa on ollut 150 verkkobrändiä.

Mitä sinun mielestäsi on arvostus? Ainakaan arvostus ei ole mitään mitä Alexa mittaa. HelMetin sijoitus Suomessa on nimittäin 255 ja viiden päässä ovat Aktia Savings Bank, Tiede-lehti, DVD-Plaza, Ilmatieteenlaitos, Arvopaperi, Nettivaraosa.com, Suomen Kennelliitto, Suomen yritykset, Peliplaneetta sekä V2. Laskin tuosta kansainväliseltä haiskahtavat sivustot (esim. Thomann sekä pari pornosaittia) pois. Ihmisillä on ehkä aika vaihtelevia kriteerejä verkkobrändin arvostukseen liittyen, mutta ilmeisesti käytettävyys, selkeys tai nykyaikaisuus eivät kuulu niihin tärkeimpiin. Ihmiset taitavat kovasti arvostaa sitä, että kirjaston oheispalveluja ylipäätään voi käyttää netin kautta. Vastaus siihen mitä arvostus on löytyy luonnollisesti HelMetistä. Voimmekin nyt jäädä sinne kontemploimaan.

Tutkimusaihe: ovatko kirjastolaiset lojaaleja kirjastoaatteelle vai poliittiselle järjestelmälle?

MaijaB kirjoitti toukokuussa että pitämänsä luento kirjastojen yhteiskunnallisen merkityksen vaatimuksesta  oli herättänyt Ruotsissa kummastusta. Kommentoin näin:

Lunta tupaan kirjastopäivillä Upsalassa (Maija Berndtson, 20.5.2009 22:07)

Hienoa kuulla että on tehty tutkimusta kirjastodiskurssista, mä haluun sitä tänne meille Suomeenkin. Joku opiskelija pliis!

Mitä yhteiskuntaan tulee, niin kirjastojen poliittinen tehtävä on kyllä mielenkiintoinen aihe. Onko yleinen kirjasto autonominen toimija joka rakentaa itse oman merkityksensä ja tulevaisuutensa, vai onko kirjasto osa yhteiskunnallista, poliittisesti ohjattua järjestelmää. Yleisen kirjaston juuret on kuitenkin kansanvalistusaatteessa jne. joten pohja on todellakin poliittinen. Samoin mikään julkinen palvelu tai yleensäkään mikään mitä ohjataan lailla ei voi olla olematta poliittista. Kirjastopalvelun järjestävät kunnat, eli sitä kautta ollaan taas sidoksissa paikallispolitiikkaan. Kirjasto on virasto, jonka politiikan on (ainakin joidenkin mielestä) oltava linjassa kehysorganisaation (kunnan/kaupungin) politiikan kanssa: jos kunta haluaa panostaa vaikka vanhuksiin, tämä pitää ottaa huomioon kirjastotoimessa. Jos kunnassa halutaan supistaa kulttuuripalveluja jotta tulee tilaa yksityisille toimijoille, pitää kirjaston väistää sivummalle.

Sitten on niitäkin, joiden mielestä yleisen kirjaston tulee olla viimekädessä uskollinen kirjastoaatteelle eikä kehysorganisaatiolleen. Yleisesti ottaen tällainen epäusko poliittiseen ohjaamiseen vaikuttaa pohjoisamerikkalaiselta perinteeltä, jolle meidänkin yleinen kirjasto on sukua. Miten voi rakentaa demokratian jos jotkut julkishallinnon toimijat eivät ole poliittisen ohjauksen piirissä?

Vaikkapa näiden kahden näkökulman tutkiskelu suomalaisessa kirjastodiskurssissa olisi mahtavan mielenkiintoista luettavaa (ja tutkimus olisi tärkeä dokumentti).

En nyt tässä ota kantaa siihen, että nationalistinen, suvereenin valtioon muodostama edustuksellinen demokratia on aika kyseenalainen järjestelmä ja toimii kehnosti mutta lienee silti parempi kuin sen edeltäjä, eli keisarivalta. En myöskään ota kantaa siihen tapaan, että politiikka ymmärretään yksinomaan puolueiden, hallituksen ja eduskunnan toiminnaksi.

Jos ihmettelet mitä tämä kirjoitus täällä tekee, niin kerään tänne omaan blogiini joitain muualle nettiin kirjoittelemiani kommentteja.

Pitäisikö sensuroida asiakkaiden omiakin koneita?

HelMet-kirjastoilla ei ole yhteistä intraa koska sellaisen perustaminen on jotenkin niin käsittämättömän vaikeaa mukamas. Asiaa on tutkittu jo monta vuotta. Onneksi HelMet-kirjastoilla on oma keskustelupalsta Kirjastot.fi:ssä, joka tuo hieman lohtua. Se tosin masentaa ettei intran kaltaista työkalua onnistuta oikeasti pystyttämään, aika noloa toimintaa kirjastoilta, tiedonkäsittelyn tiukimmilta organisaatioilta. Tuoretta kirjastojen nettisensurointiraporttia puffatakseni kirjoitin tällaista kauan sitten nukahtaneen keskustelun jatkoksi.

Re:Lasten ja nuorten nettivalvonnasta
mace, 7.6.2008 1:28:40

Se Taru Björkmanin Kirjastoseuralle tekemä tuore nettisensurointiraportti ”Suojelua vai suodatusta? Internetin sisällönsuodatus kirjastoissa”[0] liittyy tähän erittäin paljon. Kirjastoseuran sivuilta löytyy sekä tiivistelmä että raportti kokonaisuudessaan PDF-tiedostona[1]. Ei heikkohermoisille. Minulta menee yöunet kun kuulen tällaisesta mielivaltaisesta sorrosta rakkaissa kirjastoissamme.

Yksi ihan mielenkiintoinen ajattelun aihe on se, että mitä jos kirjastossa katsoo jonkun toisen asiakkaan mielestä törkyä (esim. krusifiksin tai tisujen kuvia tai Effin sivuja) omalla koneellaan, käyttäen joko kirjaston tarjoamaan tai omaa tietoliikenneyhteyttä. Pitäisikö esittää, että asiakkaat saavat käyttää omia läppäreitään kirjastoissa vain jos henkilökunnalle varmistuu riittävä näköyhteys heidän ruuduilleen?

Asiakkaiden valituksiin toisistaan pitää osata suhtautua, tilanne ei koskaan ole yksiselitteinen. Ei ole mahdollista tehdä ennakolta minkäänlaista periaatepäätöstä siitä onko häirikkö se jota valitus koskee vai se joka sen tekee. Minusta hyvä tyyli on ottaa valittava asiakas mukaan ja mennä yhdessä sen asiakkaan luo josta valitettavaa on ja selvitellä asia kolmenkesken.

[0] http://suomenkirjastoseura.fi/etusivu/seura/m…tus/suodatus
[1] http://suomenkirjastoseura.fi/etusivu/seura/m…raportti.pdf