Salla Palmi-Felinin väitöstilaisuus huomenna 25.1.2014 Tampereen yliopistolla tietotyöstä 1200-1300 -luvulla

Salla Palmi-Felin (jota tästä päivästä alkaen fanitan)

Salla Palmi-Felin (jota tästä päivästä alkaen fanitan)

Huomenna 25.1.2014 on Salla Palmi-Felinin (@sallapalmifelin) väitöstilaisuus Tampereen yliopistolla klo 12. Osallistukaa ihmeessä (ite en pääse), tämä on aivan käsittämättömän relevanttia ja mahtavaa historiantutkimusta. Väikkärin nimi on “God’s Gifth which Cannot be Sold”: Knowledge-Selling Professions in the Literature of Pastoral Care in the thirteenth and fourteenth Centuries (suom. “Jumalan lahjaa ei voi myydä”: Tietoa myyvät ammatit 1200 – 1300-lukujen sielunhoidollisessa kirjallisuudessa, URN:NBN:fi:uta-201401071002). Tutkimusaineistona on rippipapeille kirjoitetut ohjeet siitä, miten ammateissa toimivia ihmisiä pitää näiden ripittäytyessä ohjeistaa.

Lue tiivistelmä Tampereen yliopiston julkaisuarkistosta (jonne kokoteksti tullee ehkä myöhemmin) tai väitöstilaisuuden kutsusta. Tässä joitain poimintoja:

Nykyjajan palkkatyöläisistä moni saa elantonsa tiedon hallinnasta ja käsittelystä, ja näiden ammattien edustajien olisi varmasti vaikea uskoa että heidän ammattinsa voitaisiin nähdä syntisenä ja vastoin Jumalan tahtoa olevana. Näin oli nimittäin keskiajalla, jolloin tiedon myyminen oli raskas synti.

Väitöskirjatutkimus käsittelee tiedon myymisestä 1200-luvulla käytyä kiistaa. Asianajajien, lääkäreiden ja opettajien oikeus pyytää palkkaa työstään koettiin kyseenalaisena, sillä tieto nähtiin Jumalalta saatuna lahjana, joka tuli jakaa eteenpäin ilmaiseksi. Ajatus tiedosta Jumalan lahjana ei ollut uusi, vaan lähtöisin jo antiikin ajoilta, mutta tuli jälleen ajankohtaiseksi tietotyöläisten palkkakysymyksen herätessä.

Tutkimuksen kattaman ajanjakson aikana opettajat, asianajajat ja lääkärit vakiinnuttivat ammattinsa, muodostivat toiminnalleen eettiset ohjenuorat ja löysivät paikkansa osana yhteisöä. Tämä kehitys edellytti myös kirkon näkemyksen hyvälle kristitylle sopivien ammattien muuttumista joustavammaksi ja avoimemmaksi muuttuvaa työelämää kohtaan. Työn tärkeimmäksi päämääräksi muodostui yhteiseksi hyväksi toimiminen. Useimmissa tapauksissa ammatti itsessään ei enää muodostanut estettä sielun pelastumiselle, vaan ammattilainen omalla toiminnallaan vastasi sielunsa kohtalosta.

Kuten oli ilmeistä jo palkkakysymyksen noustessa esiin, tietoa myyvät ammatit saivat lopulta oikeuden pyytää palkkaa työstään. Palkka oikeutettiin työllä jota he tekivät, ei tiedon myymisellä. Palkan kieltäminen olisi ollut käytännössä mahdottomuus, sillä taloudellisia ja yhteiskunnallisia muutoksia ei enää voinut pysäyttää. Toinen tärkeä teema palkkakysymykseen liittyen oli vaatimus auttaa köyhiä pyyteettä. Kysymys köyhien auttamisesta ilmaiseksi oli voimakkaasti esillä kaikissa 1200- ja 1300-luvun sielunhoidollisissa lähteissä. Samaan aikaan köyhyys nousu merkittäväksi kaupungistumisen mukanaan tuomaksi ongelmaksi, mikä todennäköisesti aiheutti teeman esiintymisen myös lähdeaineistossa. Tietoa myyvät ammattilaiset olivat uusien ammattiryhmien pioneereja ja uudesta sosiaalisesta tilanteesta keskusteltiin heidän kauttaan.

Lueksi myös Terhi Meriläisen kirjoittama juttu otsikolla Palkkaa tiedon jakamisesta.

Kellään vielä se ETLAn lista (>kuohuntaa< >kauhistelua<) muistissa? Kirjastoeetos? Avoin tieto? Ammattieettiset ohjeistukset? Wikipedia? Internet? Open data? Avoin lähdekoodi? Konsultit? Freelancerius? Prekariaatti? Big Society? Osuu mulle kuin nenä silmään tämmöinen. Kiitos!

Advertisement

Minne kirjastoihmiset menevät?

Hauta on avoin (kiitos barryegan@Flickr)

Minnehän kirjastoihmiset menevät, kun jättävät kirjaston? Noh, monet tietenkin lähtevät eläkkeelle ja jättävät työelämän kokonaan. Arkipuheissa tämä vaikuttaa olevan yleisin käsitys meidän urakulustamme. Mutta minne muualle me kirjastoihmiset tapaamme menemään, ellei vielä ole eläkkeen aika? Mitkä ovat urillemme mahdollisia tai tyypillisiä käänteitä?

Ainakin jokin aika sitten oli tapana että yritysten toimarit ovat pestissään nelisen vuotta, ja vaihtavat sitten muualle. Tapaan kyselemään kollegoilta tästä aiheesta, ja joku muisti että muistakseni Oulussa on ollut kirjastotoimenjohtaja joka siirtyi paikaltaan jonnekin muualle kuin eläkkeelle. Sairaseläkeläisiä on joku osuus. Jotkut vie ennenaikainen kuolema. Joidenkin kirjastotyyppien polku vie alamme oppilaitoksiin opettamaan. Yksi kollegani Helsingin kaupunginkirjastolta jatkoi pelialalla ja teki sittemmin Angry Birdsin. ELY-keskusten tyypeistä osa on kirjastoista lähtöisin. Jokunen varmaan on jäänyt työvoimakortistoonkin (tietenkin huolellisessa aakkosjärjestyksessä pääkirjauksen mukaan). Minne yliopistojen kirjastoista siirrytään? Arvatenkin palveluntarjoajillamme BTJ:llä ja Axiellilla on väkeä joiden ura on siirtynyt pois kirjastoista (vaikka ovat toki alallamme).

Ura kirjaston lainaustiskiltä voi viedä vaikkapa Angry Birdsin tekemiseen

Onko näistä kirjastoihmisten uramatkoista jotain tutkimusta olemassa? Suomen kirjastoseura vink vink.

IFLAn NPSIGin tyyppien ja muiden ulkkisten kanssa jutellessa saa kuvan, että (siis siellä ulkomailla) alalle on ensinnäkin vaikea saada uusia ihmisiä, ja ongelmana on että he ovat lähtöherkkiä eivätkä oikein tunnu juurtuvan alallemme.

Kysymys on kirjaston suhteesta ympäröivään maailmaan. Kysymys on myös urasuunnittelusta, ja kirjastotyön vaikutuksesta henkilön työmarkkina-arvoon (ml. omaani). Tästä puhuttiin useammankin kerran Eräpäivä! – Voimasanoja kirjastosta -pamfletin (toim. Veera Ristikartano, Antti Virrankoski, BTJ, 2011, ISBN 978-951-692-868-8) kirjoittajien skypekokouksissa teosta laadittaessa. Mitä kirjastoalan koulutuksissa sanotaan tuoreille opiskelijoille, kun heidän eteensä piirretään tulevaisuuden mahdollisuuksia? Opiskelemasta sinne kirjastoon… joo, ja entä sitten?

Periaatteessa… siis jos alamme kertoma Suuri Tarina koettaisi totena myös alamme ulkopuolella, meitä ”tiedon järjestelyn, hakemisen ja saatavilla pitämisen tosikovia ammattilaisia, ja vieläpä loistavia asiakaspalvelijoita ja lisäksi melko edullisia” suorastaan headhuntattaisi nykyisenkaltaisessa tietoyhteiskunnassa, vai mitä?

Onko tällaisillä pöytäläppäreillä mitään kunnon termiä?

Työläppäri hyötykäytössä: pesa kaamera Tallinnassa

Työläppäri hyötykäytössä: pesa kaamera Tallinnassa

Onko mitään termiä sellaiselle läppärille, joka on niin iso ja akultaan heikkokestoinen ettei sitä ole välttämättä kertaakaan siirretty työpöydältä mihinkään? Tiedätte kyllä mitä tarkoitan.

Ehdotan termiä ”työläppäri”, jossa prefiksiä työ- käytetään sen tyypillisessä merkityksessä, eli ilmaisemaan diminutiivia. Vertaa -elämä, -nantaja, -hyvinvointi, -nteko ja niin edelleen. Laite kelpaa päivittäin ihan hyvin Tallinnan eläintarhan amurin leopardin pentujen elämän seurailuun eräänlaisena työpöytäakvaariona – kunhan se on ensin käyttänyt vaatimansa ajan hidasteluun, takkuiluun, itsensä etsiskelyyn ja tuulettimen ulvottamiseen.

Varsinaiset työt hoituvat kivoiten omilla laitteilla; BYOD.

Selviävätkö tietotekniikkayksiköt web 2.0:sta?

Blogini drafts-kansiosta, edellinen muokkaus 25.8.2009. Se oli aikaa jolloin vielä puhuttiin ”web 2.0”:sta. Julkaisempa tämän pois.

Tuijotuskilpailu oman varjonsa kanssa

IT-hallinto pitää tuijotuskilpailua oman varjonsa kanssa

ComputerWeekly.com kirjoittaa Can the IT department survive Web 2.0? Jutussa Peter Hinssen nostaa esiin jokaisessa organisaatiossa tärkeitä kysymyksiä siitä, mitä tapahtuu kun oma, järjestetty tietotekniikkahallinto joutuu pysyvään kilpailuasemaan web 2.0 -työkalujen kanssa.

Ilmiö kulkee nimellä ”varjo IT”, ”shadow IT” ja tarkoittaa siis sitä, että internetin kautta työntekijöillä on mahdollisuus olla käyttämättä organisaation omia työkaluja ja sensijaan käyttää jotain web 2.0 -sovelluksia. Esimerkiksi työsähköpostin sijasta Gmail saattaa tuntua miellyttävämmältä. Kuvapankin sijasta kuvat laitetaan Facebookiin ja sitäkin kautta hoituu yhteydenpito kollegoihin, sidosryhmiin ja asiakkaisiin. Googlen toimisto-ohjelmissa on puolensa ja työsähköpostit tuntuu järkevämmältä hoitaa  omalla kännykällä kuin työpaikan hankalalla järjestelmällä. Työpaikan työryhmäsovellukset ovat kurjempia kuin jonnekin nettipalveluun itse perustettu webbifoorumi jonne voidaan kutsua sellaisiakin jäseniä, joilla ei ole pääsyä organisaation intranettiin.

Kyse on myös vallasta. Työntekijä emansipoituu ja tekee itse valintoja työkalujensa suhteen. Perinteinen, keskitetty IT-hallinto menee tällöin rikki esimerkiksi varmuuskopioinnin, valvonnan ja tietosuojan osalta. Myös perehdyttäminen ja kouluttaminen sekä työn johtaminen hajoavat, sillä jokaisella työntekijällä on omat työtapansa ja työvälineistönsä. Työ- ja käyttötavat ylittävät organisaatioiden rajat, kun tuttavat eri organisaatioissa käyttävät samoja työkaluja.

Näitä on puitu meidänkin kirjastossa. Mitenkäs teillä, miten teidän organisaatiossa on näihin probleemiin suhtauduttu? Onko web 2.0 -sivustoja teknisesti blokattu tai kielletty käyttämästä? Kenties varjo IT:n syntyymistä on ruokittu ja ohjattu opastamalla oikeanlaiseen käyttöön? En haluaisi uskoa, että missään asia on jätetty täysin huomiotta ja työnnetty pää pensaaseen: ”google docs ei ole totta”.

Hinssen pelaa innovaatiokortin ja sanoo, että avoin/vapaa pääsy erilaisten tietoteknistten työkalujen äärelle stimuloi innovointia tai jopa on yksi sen edelletyksistä.

ComputerWorldin jutussa Hinssen väittää myös, että mikäli IT -osastot eivät pysy kilpailukykyisinä työntekijöiden työarjessa, ne marginalisoituvat ja lopulta kuihtuvat. Onko hierarkisen organisaation, vaikkapa kirjaston kehysorganisaationa toimivan kunnan, yliopiston tai oppilaitoksen IT-hallinnolla muuta tulevaisuutta kuin asennella tarpeen mukaan uusia hiiriä asiakaskoneisiin ja tilata tulostimiin mustepatruunoita?

Peter Hinssen discusses the impact of ”shadow IT”: if your IT department doesn’t foster use of web 2.0, it will wither, be marginalized and eventually lose meaning. Corporate IT departments must remain competative and their services relevant, since they are constantly being questioned by the web 2.0 tools. This has some serious implications, and ignorance is not the answer.

(via teemumakkonen twitterissä)

Normipäivä kirjastotyössä

Espresso+laskiaispulla (aion syödä saman myös huomenna)

Noniin, tänään jo kahdeksatta kertaa kirjastoihmiset kertovat Twitterissä, blogeissa, YouTubessa yms. arjestaan, eli asiakkaille hyssyttelystä sekä kissankarvojen harjaamisesta villatakistaan. Tänään on Library day in the life, kierros kahdeksan ja olen mukana toista kertaa blogini kautta.

Heräsin aamulla. En tosin herätyskellooni vaan sisäiseen tunteeseen, että en ole herännyt puoli tuntia aiemmin soineeseen herätyskellooni. Olin oikeassa. Kipikipi toimistolle. En ehtinyt yhdeksäksi, tunnustan!

Näytettyäni naamaani avotoimistolla, karkasin perinteiselle aamukaffelle Café Siriukseen. Sen, sekä laskiaispullan ääreltä lähetin sähköpostia Aalto-kirjastoihin ja Hämeenlinnaan, että voisivatko toimittaa mulle kuvauksen miten ovat Axiell Arenassa ratkaisseet toimipisteiden tietojen tallentamisen. Kiinnostaa sikäli, että meillä on Vaskissa about 45 toimipistettä, eikä näiden tietojen ylläpitäminen wysiwyg-editorilla ole kenenkään etu. Axiell Arenan alla olevassa Liferayssä kyllä on rakenteita tiedon tallentamiseen, mutta Axiell ei tietojeni mukaan tarjoa tätä ominaisuutta osana Arenaa. Eurooppalaiset kollegat twiittailevat arkimaanantaistaan.

Takaisin toimistolle kymmeneksi. Selviää, että 10:30 oleva nettisivukokous perutaan. Twitteriin.

Tänään on kuun toiseksi viimeinen päivä ja käyttämäämme Kirjastot.fi:n projektinhallintatyökaluun olen merkinnyt itselleni, että Vaskin KDK-pilotoinnin loppuraportti julkaistaan vielä tammikuun aikana #2383. Tekstin olen kirjoittanut jo, ja se oli viikon verran kommenttikierroksella kollegoilla ja viiteryhmillä, tai oikeastaan vähän pidempäänkin kun olin itse Oslossa ja Amsterdamissa konferenssimatkalla vielä viime viikon alkupuolen. Raporttia laatiessa ei itse todellakaan voi olla varma että kertoo kaikista mielenkiintoisista vaiheista ja näkökulmista. Muutamat tahot kommentoivatkin ja esittivat jatkokysymyksiä, heille kiitos. KDK-loppuraportti on minulle sikäli henk. koht. sydämen asia, että Vaski on KDK-pilotissa ollut kaikkien Suomen yleisten kirjastojen yhteisellä asialla.

Selvittelin aamupäivän raportin liitteitä; onko organisaatiollamme tahtotilaa laittaa omia suunnitteludokumenttejamme nettiin, sekä voiko Kansalliskirjaston ja Turun kaupunginkirjaston välisiä sopimuksia laittaa näytille (meidän puolestamme läpinäkyvyys toki sopii). Soitin yhdentoista jälkeen Kansalliskirjastolle, sekä myös raporttiamme kommentoineelle Tonterin Petrille Tampereelle pistääkö hän pahakseen jos laitan hänen antamat kommentit näkyville (ei pistä, kiitos Petri). Sitten Twitteriin katselemaan mitä kollegat hääräilevät. Homma keskeytyi kun tallinnalainen kollega kysyi Facebookin kautta, mitä vastata australialaiselle kollegalle joka haluaa osallistua ensi kesän Cycling for librariesiin Vilnasta Tallinnaan.

Glass: Organ Works

Aamupäivän soundtrackina ensin Dizzee Rascalia, mutta se vaihtuu pian paremmin työn taustalle sopivaan Philip Glassin Organ Worksiin. Suosikkilevyjäni. Twitterissä näkyy ilokseni olevan parikin muuta suomalaista osallistumassa #libday8iin.

JoutseNet -asiakirjahallintajärjestelmässä olisi kehittämistä muuten.

Yhteen mennessä on kehittynyt kauhea nälkä. Lounaalle. Pelaan kierroksen Zombie Gunshipiä kun odotan ruokaa pöytääni Cafe Siriuksessa. Tonnikalapastaa. Tiedän ettei tonnikalan syöminen ole oikein. Kadun. Syön silti.

Iltapäivällä neuvottelen KDK-raportin julkaisuproseduurista parin kollegan kanssa. Ensisijaiseksi säilytyspaikaksi sopii ehdottamani Kirjastot.fi:n julkaisuarkisto. Nostakaas muuten käsi pystyyn jos teidän mielestä on ironista ettei kirjastoalalla itsellään ole erinomaista julkaisuarkistoa omille julkaisuilleen.

Luin vielä yhden vanhemman vaatimusmäärittelydokumentin, ja kopi+peistasin sieltä muutamia otteita, joissa on järkevästi ja ymmärrettävästi perusteltu miksi PallasPro-Introsta on päästävä eteenpäin. Kukahan sen on alunperin kirjoittanut, Ulla-Maija ja Malla? Joidenkin kollegoiden mielestä nykyiset verkkokirjastot ovat tyydyttäviä verkkopalveluita yleisille kirjastoille vuonna 2012. Lukekoot perustelujamme raportista.

Koska olen aito superkirjastosetä, joten haluan raportillemme URN-tunnuksen. En saanut ketään kiinni Kansalliskirjaston ISBN-toimistolta, joten generoin NBN:URN:in itse.

Mitähän muuta iltapäivällä vielä tapahtui? En enää edes muista. Iltapäivillä on sellainen taipumus. Viiden jälkeen toimisto alkoi olemaanvaiennut, avo-toimistolla ei ole tänään kukaan iltavuorossa.

Liettua+Latvia+Viro

Rentoutin aivojani parikymmentä minuuttia leikkimällä Gimpillä. KDK-rapsa inspiroi 🙂 Liekö Philip Glassilla ja Klaus Schulzellakin osuutta asiaan. Sitten soitin Pennasen Jukalle, sillä on korkea aika lyödä lukkoon ensi kesän Cycling for librariesin reitti ja aikataulu. Suunnitelmat ovat olleet muuttumatta merkittävästi jo pari kuukautta, joten sovimme tällä suunnitelmalla etenmisestä. Kävimmesen läpi vielä Jukan kanssa Google Mapsin ja kalenterin äärellä. Keskustelemme myös muutamista muista näkökulmista tulevaa seikkailua varten.

Sitten olikin jo aika lähteä toimistolta, ja kello oli tuskin seitsemääkään. Syömään ja bloggaamaan Blankoon. Ihan hyvä päivä takana 🙂

Itkutipaton tammikuu 2012

Tammikuu on yksinkertaisesti parempi ilman tämän näköisiä naamoja

Myös vuonna 2012 vietetään itkutipaton tammikuu. Tavanomainen työstä valittaminen lopetetaan yhden kuukauden ajaksi.

Jokaisella on oikeus olla joutumatta kuuntelemaan valittamista, whitetystä, urputusta ja loputonta paskan puhumista. Se myrkyttää. Se on töykeää ja tympeää. Se ei ratkaise ongelmiamme. Valittaminen on anti-pattern.Voimme valita toisin, voimme lopettaa valittamisen!

Anti-Pattern

Haastan kaikki mukaan! Levittäkää sanaa ja ilmoittautukaa Facebook-eventtiin. Viime vuonna 2011 pelkästään Fesessä ilmoittautui yli 500 ihmistä, jotka jättivät normivalittamisen kuukauden ajaksi. Tänä vuonna kieltäytyjiä saattaa olla enemmän. Siis puhukaa valittamisesta ja sen vaikutuksista kollegoidenne, kavereidenne, asiakkaidenne ja muiden kanssa.

Tiedän, että pystymme olemaan urputtamasta työasioista 1.1.2012 alkaen tammikuun loppuun asti. Jos olemme päättäväisiä, uskon että se voi osoittautua jopa suhteellisen helpoksi.

Itkutipaton tammikuu 2012!!

Tein esittelyvideon ehdottamastani issue trackeristä

Ehdottelin pari päivää sitten useissakin paikoissa (blogissa, Kirjasto-kaapelilla, privana useamman henkilön kanssa), että me kirjastolaiset voisimme perustaa issue trackerin sekä Axiellin verkkokirjastotuotetta Arenaa että heidän taustajärjestelmäänsä Auroraa varten ja mahdollisesti muuhunkin käyttöön. Ehdotus on saanut paljon kannatusta eri puolilta, eiköhän näillä puheilla pistetä homma pystyyn. Kirjastot.fi päivittänen Redminen uusimpaan versioon, niin päästään alkuun.

Pohjille voisi varmaan laittaa nykyiset aikataulut (testivaihe, tuotantoon meno jne), tiedossa olevat päivitykset, vaatimusmäärittelyt ja mitä ominaisuuksia on kaavailtu tulevaisuudessa sekä tietenkin bugit ja sensemmoiset.

Tein pienen esittelyvideon Kirjastot.fi:n tarjoamasta projektinhallintatyökalusta Redminestä, sekä siitä miten olen sillä itse hallinnoinut EuropeanaLocal -hanketta.

Korkearesoluutioisemmista videoista näet lukea tekstinkin, niin saat paremman kuvan miten olen järjestelmää käyttänyt.

Itkutipaton tammikuu 2011

Nurinat pois tammikuuksi 2011

Nurinaton, narinaton ja murinaton tammikuu 2011, me voimme tehdä siitä totta! Tammikuussa 2011 ei kuulla työpaikoilla eikä työpaikoista valitusta, paskan puhumista eikä nillitystä.

Selviämme kuukauden ilman oman ympäristömme pilaamista. Haastan kaikki mukaan, sana leviämään. Laitoin jo Kirjasto-kaapelille, levitelkää omiin ympyröihimme. Sana on laki!

Itkutipaton tammikuu 2011!!

Haastatteluni e-kirjoista YLE Radio Suomessa (ja Areenassa)

Näin se käy e-kirjan luku 😉 (kuva YLE)

Annoin torstaina haastattelun e-kirjoista YLEn Taustapeili -ohjelmalle. Ohjelma tuli ulos eilen perjantaina 29.10.2010 ja löytyy jo Areenasta. YLEn tuotantoprosessia ei voi kuin ihailla, olisipa meillä kirjastoissa yhtä sujakkaa toimintaa! Juttu on otsikolla Tekniikan taustapeili lukee e-kirjaa ja Areenaan löpinäni on otsikoitu Taustapeili: Uteliaalla asenteella tekniikasta. Mittaa on 28 minuuttia ja juttelen esim. e-kirjan lukulaitteiden määritelmästä, markkinoista, kirjastoista tietenkin sekä e-kirjojen suhteesta internettiin sekä p-kirjoihin.

Kirjastoammattilaiselle Mace Ojalalle tärkeää on, että ihmiset lukevat, ei se, mistä se luetaan. Lukulaitekeskustelussa on kuitenkin hänen mielestään paljon myyttejä, joita toistellaan.

E- ja p-kirjojen suhteesta lausuntoja antanut HS Raati on aiheuttanut perjantain mittaan silmien pyörittelyä sekä HS.fi:n kommenteissa että Facebookissa. Okei HS:fi:n anekdoottikeräys Lukulaitteet eivät uhkaa paperikirjoja ei luultavasti tee oikeutta raadin antamille varsinaisille lausunnoille, mutta ”kirja on filosofinen esine” jäänee elämään lentävänä lauseena.

Oma väittämäni on, että kun keskustelemme e-aineistojen tulevaisuudesta täällä internetissä, emme näe metsää puilta. E-aineistot ovat jo todellisuutta, ja juuri tämä on sitä. Voisi olla hyvä puhua esikseen ”E-kustantamisesta”, eli siitä miten tästä voisi halutessaan saada fyrkkaa, mutta se on aivan eri keskustelu kuin se, mitä varsinainen e-teksti tai e-julkaisut ovat. Tässä on kaikenkaikkiaan todella monta toisiinsa kietoutunutta asiaa, kuten sekä sisällön että lukulaitteiden tuotantomekanismit, immateriaalioikeudet, lukemiskulttuuri, tekniset standardit, vanha kunnon huoli nuorison hyvinvoinnista, kirja symbolina sekä esineenä, johon olemme henkilökohtaisesti kiintyneet. Tämän päällä mukava käsitesekamelska niin ei ihme jos koko asia vaikuttaa vähintään epäselvältä.

Tämä Taustapeilin ohjelma on muuten sikäli ”urani” tähtihetkiä, että pääsin mollaamaan PDF-tiedostoja julkisesti, kansallisessa radiossa. Minähän olen julistautunut PDF-tiedostojen viholliseksi grrr >:-[

YLEn kanssa on aina kiva tehdä juttuja. Tykkään YLEstä ja tuo Taustapeili-ohjelma kuuluu omien suosikkiohjelmieni joukkoon. Olen kuunnellut sitä podcastina pitkän aikaa.

Tuossa YLE sivuilla kuvituksena olevassa valokuvassa esittelen miten miniläppäriä voi käyttää e-kirjan lukulaitteena kääntämällä näytän asetuksista kuva 90 astetta. Kuvassa on esillä aito e-julkaisu, nimittäin kirjastoalan Kirjasto-kaapeli -palstalla meneillään oleva keskustelu siitä, millaisia kustannussopimuksia nykyään allekirjoitetaan tekijöiden ja kustantajien välillä ja mitä sopimukset e-julkaisemisesta sanovat.

"Suomalaisten suhde työhön on muuttunut" (kuva Lauri Hannus)

PS. Samalle viikolle sattui Turun ylioppilaslehden artikkeli 5 väitettä työelämästä, jossa olin myös yhtenä haastateltavista tai enemmänkin ”keissinä”, asiantuntijalausuntojen muassa.

Holvas ja Vähämäki uudesta työstä

Olen lueskellut Jakke Holvaksen ja Jussi Vähämäen teosta Odotustila—Pamfletti uudesta työstä (Teos, 2005, ISBN 9789518510607). Koko ajan kun olen teosta lukenut, olen joutunut pyristelemään jatkaakseni lukemista enkä kirjoittamasta lainauksia tänne blogiin. Tämä on todella mukaansatempaavaa tekstiä, kuten pamfletin tietenkin pitää ollakin. En tiedä saako tämä minut ajattelemaan että nk. uusi työ on hyvä vai huono asia; mahdollisuus itsensä toteuttamiseen työssä vai tunne mahdollisuudesta itseni luoma harhakuva? Samaa tuli mietittyä aika paljon oppisopimuskoulutuksen aikana ja aina kun olen tehnyt töitä vapaa-ajalla tai muuten palkatta. Palkkani on se, että saan toteuttaa itseäni. Aika aneemista, vai mitä?

Tässä muutama pätkä kirjaa, ensin sivulta 59.

Mitali tekee autuaaksi

Vanhan viisauden mukaan tuotannon intensiteetti kasvaa silloin, kun työntekijälle annetaan mahdollisuus urakka-ansioihin. Vanhassa työssä urakka oli rajattu tehtävä, joka päättyi kun viimeinen säkki oli kannettu perille tai viimeinen ruuvi ruuvattu kiinni. Sitten lähdettiin kotiin tai kaljalle.

Nykyään töitä tehdään urakkapalkan hengessä, mutta urakka on rajaton, se on koko elämä. Urakan sijasta uudessa työssä on pääkkekkäisiä ja limittäisiä projekteja. Työtä tehdään urakkapalkan intensiteetillä, vaikka urakkaa ei enää ole. Päivä täys -keikka on muuttunut elämä täys -keikaksi. ”Ei työ tekemällä lopu” on vaihtunut hitaasti mutta varmasti kysymykseksi ”Entä jos maailman voisi sittenkin saada valmiiksi…?”

Ihmiset eivät raada rahan vuoksi, vaan päästäkseen Lopulliselle Vapaalle. Lopullista Vapaata ei kuitenkaan tule, vaan se lykkääntyy aina. Tätä lykkääntyvää elämää Tuomas Nevanlinna kutsuu uskonnoksi, ”aina-tuonnemmaksi-siirretyn lopullisen päämäärän uskonnoksi”. Jokaisena hetkenä eletään aivan kuin elämä alkaisi vasta huomenna. Nevanlinna kirjoittaa: ”Useampi kuin arvaammekaan elää sen ajatuksen siivin, että aivan pian tai viimeistään vuoden päästä hänen elämässään koittaa käänne, jonka jälkeen kaikki on uskomattoman paljon paremmin. Kunhan… hmm… 170 euron pörssisijoitukseni alkaa tuottaa kaavailemiani järisyttäviä summia, niin omistaudun perheelleni (tai hankin uuden puolison), siivoan työpöytäni, hankin uuden tietokoneen, muutan lammasfarmille (ja/tai keskustaan), kirjoitan dekkarin (ja/tai väitöskirjan), johon upotan sen kauan hautomani missään käyttämättömän juonikulun (tai mullistavan tieteellisen keksinnön). (…) Tämän täydellisen elämänmuutoksen jälkeen sitten käynnistyisi rikkumattoman kotionnen ja työrauhan aika, johon toisi elegantin särönsä vain lähitienoon edukkaasta gourmet-ravintolasta kantautuva sivistynyt puheensorina.”

Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -romaanissa torppari Jussi Koskela raivaa maan, rakentaa pitäjänsä ja joutuu moneen kertaan anomaan seurakunnalta pitäjäänsä lopullisesti makseen. Pappi lykkää ja lykkää luovutusta, Jussi vanhenee ja vanhenee odottaessaan, pappi lykkää ja lykkää, Jussi odottaa jne. Vaan ei hätää. Jussille annetaan sentään jotain, symbolinen ilo, raivaajamitali. Kyllä sen pitäisi riittää.

Tälläisiä ovat pätkätyöläiset, kun he odottavat päivää, jolloin pääsisivät kuukausipalkkaiseen työhön. Linnan romaanin nerokkuus on siinä, että Jussi todella arvostaa mitalia. Näin helppoon me menemme, suomalaiset, tämä kuuliainen kansa. Parodiaa suomalaisesta nöyryydestä tehtiin myös eräässä tv-sketsissä, jossa tehtaassa työskentelevä sorvaaja mutisee:” Kyllä vituttaa tämä työnteko.” Herrat kävelevät duunarin luokse ja julistavat hänet kuukauden työntekijäksi, kiinnittävät mitalin haalareiden rinnukseen ja poistuvat. Duunari mitali rinnassaan katsoo suoraan kameraan ja sanoo: ”Nyt ei vituta enää yhtään!”

Mitä muuta konsulttien tsemppauskurssit ovat kuin tälläisten mitalien jakoa? Työtä itseään ei analysoida, rakenteisiin ei puututa, mutta ketä se kiinnostaa, jos kaikki ovat näiden seminaarien aikana mitalien arvoisia sankareita ja täynnä kukoistusenergiaa.

Huonopalkkaisissa hanttihommissa lohduttaudutaan sillä, että senhetkistä työtä tehdään väliaikaisesti. Työntekijä voi tiedostaa tilanteensa, ottaa kriittistä etäisyyttä siihen ja väheksyä työtänsä, mutta kriittisen etäisyyden kautta työntekijä sitoutuu juuri siihen, mihin ei haluaisi sitoutua. Nevanlinna on maininnut esimerkkinä ihmisen, joka haaveilee kirjailijan ammatista, mutta on päivätöissä vaikkapa kuraattorina tai vastaanottoapulaisena. Hän suhtautuu päivätyöhönsä, sen mielekkyyteen ja kollegoihinkin kriittisesti ja ajattelee olevansa sydämeltään taiteilija. Hän on mielestään erilainen vastaanottoapulainen. Tämä on kuitenkin tyypillinen tapa olla vastaanottoapulaisena tai tulla sellaiseksi. Juuri kriittinen kiertotie varmistaa, että ”poikkeusyksilö” jää päivätyöhönsä eikä hänestä tule kirjailijaa. Kirjailija on se, joka kirjoittaa eikä haaveile siitä, samoin kuin vankilassa ovat vapaita ne, jotka eivät haaveile vapaudesta.

Ei ehkä paras mahdollinen kappale siteerattavaksi, mutta tulihän näpytettyä. Näpytän näitä tekstinä, jotta löytyisivät googlella hyvin, toisin kuin jos ottaisin sivuista vaikka valokuvia.

Oikeastaan halusin ehkä kirjoittaa äskeistä edeltävän tekstinpätkän kristillisestä työetiikasta, sivulta 55 alkaen.

Talonpoikana taivaaseen

Max Weberin mukaan kapitalismin käsky kuului ”sinun täytyy lykätä”. Tyydytystä ja täyttymystä on lykättävä. Elämä on elettävä ja työtä on tehtävä siten, että sen päätteeksi on saavuttanut jotain. Vasta näin, ja ainoastaan näin, ihminen tulee lunastetuksi. Tästä kristillisestä etiikasta tekee pessimistisen se, että maailmallista yksilöä vaaditaan sitoutumaan jännitteeseen, jota ei tässä elämässä ratkaista.

Grimmin sadussa ”Talonpoika taivaassa” köyhä ja hurskas talonpoika kuolee ja saapuu taivaanportille. Samaan aikaan myös upporikas herra pyrkii taivaaseen. Pyhä Pietari tulee paikalle avaimineen ja päästää rikkaan herran sisään. Talonpoikaa hän ei ole huomaavinaankaan, vaan sulkee portin. Talonpoika kuulee ulkopuolelle, miten rikas herra otetaan riemuiten vastaan ja juhlat alkavat. Hiljaisuuden laskeuduttua Pyhä Pietari avaa portin ja päästää myös talonpojan sisään. Talonpoika odottaa soittoa ja laulua, mutta nytpä onkin hiljaista. Talonpoika kysyy Pyhältä Pietarilta, ollaanko taivaassa yhtä puolueellisia kuin maan päällä. Pyhä Pietari vastaan: ”Ei suikaan! SInä olet meillä yhtä rakas kuin muutkin ja saat nauttia taivaan iloista niin kuin rikas herrakin. Mutta katsos, sinunlaisiasi köyhiä talonpoikia tulee taivaaseen joka päivä, ja tuollaisia rikkaita herroja ehkä yksi sadassa vuodessa!”

Satu kertoo kaunistelemattoman totuuden. Työetiikan säälimätön itsensä kieltäminen ja tyydytyksen lykkääminen on loputonta ja turhaa, koska luvattua palkintoa ei koskaan tipu. Se joka työskentelee, saa arvonsa vasta myöhemmin. Työntekijän kulloinenkin toiminta on arvokkaamman ajan odottamista ja toivomista; ainoa henkilökohtainen arvo tulee siitä, että pystyy kestämään tuon jännitteen. ”Minä kestän, minä en luovuta. Näytän niille.”

Vanhan virren mukaan protestantismin toinen luonto on huono omatunto. Kun ihminen on tietoinen puutteellisuudestaan, ristiriitaisuudestaan, hän tekee sovittamisyrityksestään ammatin. Huonon omantunnon ihminen voi työntekö pelastustekniikkanaan kulkea ohimenevästä ja arvottomasta ´tästä maailmasta´ kohti ´tuonpuoleisen maailman´ pelastusta. Kristillinen maailman käsite — tapa jolla apostoli Paavali muuttaa kreikkalaisen kosmoksen käsitettä — sisällyttää itseensä ajatuksen työstä sovituksena. Sovitustyötä tekevä ei koskaan koe harmoniaa ja sopusointua. Hänestä tuntuu, että maailma ja työ eivät voi olla samanaikaisia. On valittava joko maailma tai työ, vaikka yleisen käsityksen mukaan on vaikea ajatella maailmaa ilman työtä tai työtä, joka ei ole maailmassa

Propositio: Sovitustyöntekijä käyttää kaiken aikansa ollakseen elämättä ja olematta maailmassa.

Sovitustyön etiikka ei rajoitu vain palkalliseen työhön. Se suorastaan roihahtaa liekkeihin saadessaan lisää happea vapaa-ajalla, työttömyydessä ja eläkkeellä. Asiahan on niin, että mikäli ihminen on vähääkään eettinen, hänen aikansa menee toisille. Mikäli hän ei ole kungfutselainen tai vaikkapa hindulainen, hän osallistuu erilaisiin harrastuksiin velvollisuudesta ja paineesta. Siksi on aina yhtä kummallista kuulla tälläisiä ehdotuksia: ”Tee vain sellaista mitä itse haluat; älä toimi sen vuoksi, että on pakko”; ”Opettele uusi kieli”; ”Lupaudu auttamaan jotakuta lehtikirjoituksen viimeistelyssä”; ”Toimi juniorijoukkueen valmentajana”… Todellisuudessahan idealistinen ”tee juuri mitä sisimmässäsi todella haluat” tarkoittaa: toimi moraalisen velvollisuutesi mukaan.

Valitettavasti emme edelleenkään ole taivaasta pudonneita avaruusolentoja, liberalismin määrittelemiä omaa hyötyä tarkkailevia valintayksikköjä. Olemme historiallisia muodostelmia ja kulttuurimme takia kristillisen huonon omantunnon kantajia. Haluamme lunastaa paikkamme taivaassa, yhteisössä, työnantajiemme ja läheistemme silmissä.

Hyvässä mielessä lunastusyritys ilmenee vastuun ottamisena, huonossa mielessä velvollisuuteen sekoittuvana syyllisyydentuntona. Joka tapauksessa kyse on varhaisella iällä sisäistetystä asenteesta, velvollisuudesta, jota ei määrittele ulkoinen auktoriteetti vaan joka tulee ihmisen sisältä ja jonka määrittelee ihminen itse. Kristillisessä työnteossa havitellaan lunastusta, sosiaalista hyväksyntää ja tunnustusta ahkeruuden ja kärsimisen kautta. Mihinkään ei olla tyytyväisiä, mitään ei koeta valmiiksi. Vuosisatainen sovitustyön etiikka ei siis katoa uudessa työssä, vaan se saa uusia muotoja: parantelu jatkuu, prosessi jatkuu, projekti jatkuu… Kesken oleminen on hyve.

Eläkeläinen ja apurahataiteilija eivät ole autuaita, vaan he, varsinkin he, yrittävät saada jotain aikaa kuin viimeistä päivää. Kuukausipalkkainen työntekijä on tarmokkuudessaan intensiivinen, mutta hänellä ei ole aikaa nauttia työnsä tuloksista. Myös työtön paahtaa kuin hullu tietämättä itsekään miksi. Tärkeintä on olla hyödyllinen itselle, läheisille, jollekulle. Tärkeintä on herpaantumaton elämänyrittäjyys.

Emme ole todistamassa työn loppua, kuren Jeremy Rifkin kuvitteli, vaan työ- ja kehittämisprosessien ulottumista kaikille elämän osa-alueille. Työttömyys ei merkitse loppua itse työlle, vaan vain korostaa työn arvoa ja tärkeyttä. Työttömät tekevät entistä enemmän velvollisuuden mukaista pakotettua harrastus- ja askartelutyötä. Oleminen muistuttaa tietokonepäätteellä heltymättömästi värisevää tekstiä, jota ei saa jättää kesken.

Kristillinen työetiikka on vasta toissijaisesti materiaalista hallintaa ja tuotantoa. Ensi sijassa se on askeettisuuden ja itsensä nöyryyttämisen etiikkaa, ”tois-maailmaisen” sublimaation etiikkaa, joss hyväksyntä ja hyvinvointi on ansaittava. Huonon omantunnon ansaintaetiikka on mukana uudessa työssä. Tässä asiassa kaikki ovat samalla viivalla: niin kauan kuin työtä tehdään lunastushengessä, on aivan sama, palvellaanko esimiestä vai ollaanko yksityisyrittäjiä. Ratkaisevaa on omatunto, joka käskee: sinun pitää ehdottomasti tehdä jotakin; lyhyesti: sinun pitää. Omatunto uskoo, mitä mitkä hyvänsä käskijät — työtoverit, julkiset mielipiteet, mainokset, markkinat — sen korvaan huutavat.

Kyse on kuuliaisuudesta. Nietzsche kirjoittaa: ”Jos ajattelee tämän vaiston kerran etenevän viimeisiin liiallisuuksiinsa saakka, niin lopulta ei enää olekaan käskijöitä ja riippumattomia; tai he potevat huonoa omatuntoansa ja heidän täytyy ensin uskotella itselleen jotakin voidakseen käskeä: nimittäin, että hekin vain tottelevat.”

Kaikki merkit viittaavat siihen, että Nietzschen ennakoima hallitsevien orjuus on toteutunut. Käskevien esimiesten moraalinen teeskentely on saavuttanut huippunsa uuden talouden johtajissa. Johtajat eivät osaa varjella itseään huonolta omaltatunnolta muulla tavoin kuin siten, että hekin ovat olevinaan korkeamman tahon toimeenpanijoita, nimittäin markkinatalouden, kansainvälisen kilpailun. On päivä päivältä epätodennäköisempää nähdä suoraselkäinen rahoittaja tai esimies, joka ilmaisisi avoimesti: ”Minulla on valtaa ja vaastuuta, siitä minulle maksetaan. Siispä minä päätän, ja minun päätökseni ratkaisee työtilanteesi.”

Tässä mielessä myös johtajat ovat orjia. Jopa työtön uskaltaa luvata enemmän kuin päälliköt, jopa työtön ottaa enemmän vastuuta ja sitoutuu vahvemmin. Vain suvereeni voi antaa sanansa, ei pääjohtaja, joka on orja, laumavaiston perikuva. Jokaisessa lausunnossaan hän vetoaa markkinoihin, niiden seuraamiseen, globaalisuuteen jne. — ei milloinkaan omaan arvovaltaansa. ”´Minä palvelen, sinä palvelet, me palvelemme´ — näin rukoilee täällä myös hallitsevien teeskentely – ja voi onnettomuutta, jos ensimmäinen herra on vain ensimmäinen palvelija!” (Zarathustra).

Minun ei varmastikaan kannattaisi kirjoittaa suoria kappaleita kirjasta, vaan ennemminkin kirjoittaa omin sanoin tulkintojani ja omia ajatuksiani joita kirjan myötä herää. On kuitenkin melko myöhä, joten mekaaninen jäljentäminen tuntuu varsinaista kirjoittamista mielekkäämmältä.

Yksi erityisen kiehtova, kirjassa esitetty ajatus liittyy juuri odottamiseen ja työhön, josta ei saa korvausta mutta odottaa saavansa tunnustusta. Nimittäin ”vielä yksi ilmainen lehtijuttu tai asiantuntijalausunto ja rivi CV:hen, sitten minut kyllä huomataan” -mentaliteetti.