Selviävätkö tietotekniikkayksiköt web 2.0:sta?

Blogini drafts-kansiosta, edellinen muokkaus 25.8.2009. Se oli aikaa jolloin vielä puhuttiin ”web 2.0”:sta. Julkaisempa tämän pois.

Tuijotuskilpailu oman varjonsa kanssa

IT-hallinto pitää tuijotuskilpailua oman varjonsa kanssa

ComputerWeekly.com kirjoittaa Can the IT department survive Web 2.0? Jutussa Peter Hinssen nostaa esiin jokaisessa organisaatiossa tärkeitä kysymyksiä siitä, mitä tapahtuu kun oma, järjestetty tietotekniikkahallinto joutuu pysyvään kilpailuasemaan web 2.0 -työkalujen kanssa.

Ilmiö kulkee nimellä ”varjo IT”, ”shadow IT” ja tarkoittaa siis sitä, että internetin kautta työntekijöillä on mahdollisuus olla käyttämättä organisaation omia työkaluja ja sensijaan käyttää jotain web 2.0 -sovelluksia. Esimerkiksi työsähköpostin sijasta Gmail saattaa tuntua miellyttävämmältä. Kuvapankin sijasta kuvat laitetaan Facebookiin ja sitäkin kautta hoituu yhteydenpito kollegoihin, sidosryhmiin ja asiakkaisiin. Googlen toimisto-ohjelmissa on puolensa ja työsähköpostit tuntuu järkevämmältä hoitaa  omalla kännykällä kuin työpaikan hankalalla järjestelmällä. Työpaikan työryhmäsovellukset ovat kurjempia kuin jonnekin nettipalveluun itse perustettu webbifoorumi jonne voidaan kutsua sellaisiakin jäseniä, joilla ei ole pääsyä organisaation intranettiin.

Kyse on myös vallasta. Työntekijä emansipoituu ja tekee itse valintoja työkalujensa suhteen. Perinteinen, keskitetty IT-hallinto menee tällöin rikki esimerkiksi varmuuskopioinnin, valvonnan ja tietosuojan osalta. Myös perehdyttäminen ja kouluttaminen sekä työn johtaminen hajoavat, sillä jokaisella työntekijällä on omat työtapansa ja työvälineistönsä. Työ- ja käyttötavat ylittävät organisaatioiden rajat, kun tuttavat eri organisaatioissa käyttävät samoja työkaluja.

Näitä on puitu meidänkin kirjastossa. Mitenkäs teillä, miten teidän organisaatiossa on näihin probleemiin suhtauduttu? Onko web 2.0 -sivustoja teknisesti blokattu tai kielletty käyttämästä? Kenties varjo IT:n syntyymistä on ruokittu ja ohjattu opastamalla oikeanlaiseen käyttöön? En haluaisi uskoa, että missään asia on jätetty täysin huomiotta ja työnnetty pää pensaaseen: ”google docs ei ole totta”.

Hinssen pelaa innovaatiokortin ja sanoo, että avoin/vapaa pääsy erilaisten tietoteknistten työkalujen äärelle stimuloi innovointia tai jopa on yksi sen edelletyksistä.

ComputerWorldin jutussa Hinssen väittää myös, että mikäli IT -osastot eivät pysy kilpailukykyisinä työntekijöiden työarjessa, ne marginalisoituvat ja lopulta kuihtuvat. Onko hierarkisen organisaation, vaikkapa kirjaston kehysorganisaationa toimivan kunnan, yliopiston tai oppilaitoksen IT-hallinnolla muuta tulevaisuutta kuin asennella tarpeen mukaan uusia hiiriä asiakaskoneisiin ja tilata tulostimiin mustepatruunoita?

Peter Hinssen discusses the impact of ”shadow IT”: if your IT department doesn’t foster use of web 2.0, it will wither, be marginalized and eventually lose meaning. Corporate IT departments must remain competative and their services relevant, since they are constantly being questioned by the web 2.0 tools. This has some serious implications, and ignorance is not the answer.

(via teemumakkonen twitterissä)

YLE Politiikkaradio: Kuinka kulttuuria pitäisi tukea?

YLE Politiikkaradio 20.12.2010

Kuunnelkaapa tämä YLEn Politiikkaradio 20.12.2010, otsikolla Kuinka kulttuuria pitäisi tukea?. Mittaa 54 minuuttia. Rautaa niistä jokainen.

Politiikkaradion vuoden viimeisessä ajakohtaiskeskustelussa oli aiheena kulttuuripolitiikka. Pitäisikö kulttuurin tukemismalleja uudistaa? Voisiko yritysmaailmasta saada vinkkejä kulttuuriin? Vieraina olivat toimitusjohtajat Cay Sevón Turku 2011-säätiöstä, Matti A. Holopainen Suomen Teatterit ry:stä sekä Raoul Grünstein Kulttuuritehdas Korjaamosta. Lähetykseen osallistuivat myös kulttuuriministeri Stefan Wallin ja Helsingin kulttuurikeskuksen suunnittelija Ari Tolvanen. Toimittajana on Kaisla Pehkonen.

Yksityistämisestä, läpinäkyvyydestä, yhteiskunnallisesta yrittämisestä, säätiöittämisestä, valtioavustusten korvamerkinnästä, joiden kuntien tavasta siirtää kirjastoille ja yleisemminkin kulttuuripalveluille tarkoitettuja fyrkkiä muihin käyttöihin, innovatiivisuudesta, kilpailusta, Kultuuritehdas Korjaamosta, kansanliikkeistä, markkinoista, tehokkuudesta, aluepolitiikasta, asiakaslähtöisyydestä jne.

Kirjastoalalla askelia on otettu Suomessakin tilaaja-tuottaja -mallissa ja pidemmälle vietynä Ruotsin Nackassa, kuten Löykkiön kirjastossa tapahtuu -blogissa kirjoitettiin otsikolla Kirjasto myytävänä.

YLEn Politiikkaradion arkistö löytyy Areensta ja RSS täältä.

Sertifiointi menetelmäksi kirjastojen ohjaukseen

DINI-Zertifikat 2010 für Dokumenten- und Publikationsservices

Saksan reissulla juttelin KOBV:n aivan uskomattoman loistavien tyyppien kanssa (kuvittele maakunnallinen Kirjastot.fi). Tuli puheeksi, että Saksassa on Deutsche Initiative für Netzwerkinformation e. V. eli DINI -yhteenliittymä, jonka idea on seurata ja koordinoida kirjastojen verkkopalvelujen kehittämistä.

DINI on laatinut sertifikaatin julkaisuarkistoja (”repositorioita”) varten (yök PDF). Kriteerit ovat sangen laajat. Esimerkiksi arkistolla pitää olla kirjallinen tietoturvapolicy, metatieto pitää olla noudettavissa ulos arkistosta ilmaiseksi, sen tekninen toiminta pitää olla dokumentoitua, tietyt tukipalvelut pitää olla tarjolla aineistoa tallentaville henkilöille, sopimuksissa julkaisuarkistolle ei saa siirtyä ulossulkevia immateriaalioikeuksia, julkaisuarkiston tulee määritellä kullekin dokumentille pysyvä tunniste (esim. DOI tai urn:nbn), indeksointipolicy pitää olla olemassa, järjestelmän tulee käyttää saksalaista Dewey:n luokitusjärjestelmää. Myös tilastointia ja pitkäaikaissaatavuutta käsitellään.

Näiden vaatimusten lisäksi DINI-sertifikaatti listaa suosituksia, esimerkiksi julkaisuarkiston pitää tarjota tukea aineiston siteeraamisessa ja kursseja rakenteellisesta kirjoittamisesta.

DINI:n sivuilta löytyy tietenkin lista sertifikaatin laatimiseen osallistuneista asiantuntijoista sekä julkaisuarkistoista, jolle sertifikaatti on myönnetty.

Saksalaiset kollegat kertoivat, että DINI-sertifikaatti on Saksassa saanut niin arvokkaan aseman, että käytännössä kukaan ei halua perustaa arkistoa ilman kyseistä sertifikaattia. DINI-sertifikaattia pidetään arvokkaan laadun takeena.

Tässä mallissa on monta asiaa oikein.

Sertifiointi toteuttaa ”pehmeää valtaa”. Julkaisuarkisto saa tietenkin olla sellainen kuin sen pystyttäjä haluaa. Mutta markkinamekanismi ajaa kohti sertifioimista. Ja kun yhdellä on se, muut eivät halua olla huonompia. Myös itse sertifikaatti on kilpailuasetelmassa suhteessa muihin sertifikaatteihin.

Yleisesti ottaen tämän kaltainen vallankäyttö istuisi erittäin mainiosti suomalaiseen kirjastomaailman malliin, jossa kunnilla ja muilla kirjastojen katto-organisaatioilla on paljon autonomiaa. Tunnustetut toimijat, joilla ei ole todellista valtaa puuttua toisten asioihin, voisivat painostaa sertifiointijärjestelmällä. Alallamme sekä osaaminen että valta ovat erittäin hajallaan, sertifikaateilla osaamista voitaisi koota vallaksi nyt olemassa olevien valtaorganisaatiorajojen ylitse.

Tällaisina tunnustettuina toimijoina mieleen tulevat ainakin Kirjastot.fi, Kirjastot.fi Labs mahdollisesti yhteydessä muiden pohjoismaisten kirjasto-laboratorioiden kanssa, yleisten kirjastojen neuvosto YKN, IFLA, EBLIDA, Suomen kirjastoseura, Suomen tieteellinen kirjastoseura, Informaatiotutkimuksen yhdistys tai vaikkapa ns. nuorkirjastolaisporukka.

ELY-keskuksilla eikä Opetus- ja kulttuuriministeriölläkään ei paljoakaan valtaa pakottaa kuntien kirjastotoimintaa, mutta sertifioinnin kaltaista pehmeää valtaa voisi hyvinkin käyttää. Näenkin ministeriössä paraikaa laatimisen alla olevat laatusuositukset juuri sertifikaattina, vaikka ei niitä sellaisiksi kutsuta. Idea on kuitenkin sama: osoittaa mitkä kirjastot täyttävät tietyt laatusuositukset ja mitkä eivät. Samoin KDK:n ja KDK-yhteensopivuuden voi nähdä sertifikaattina. Yhteisluetteloa rakennettaessa tulee laadittua edellytykset siihen liittymiselle ja näin yhteisluetteloon mukaan kelpaaminen on aineistotietokannan laadun tunnustus.

Sertifiointia voisi tehdä mitä erilaisimmin kriteerein. Esimerkiksi nuorkirjastolaisporukalla voitaisi lanseerata sertifikaatti vaikkapa henkilökunnan vaihtuvuuden perusteella; arviointia voisi tehdä johtoportaan liikkuvuuden sekä rekrytoinnin kannalta. YKN voisi ylläpitää linjakuria eväämällä sellaisilta jäseniltään sertifikaatin, jotka toimivat YKN:n yhteisen strategian vastaisesti. Kirjastot.fi voisi sertifioida kirjastojen verkkopalveluja ja alamme opiskelijat voisivat arvioida organisaatioita, joissa tekevät harjoittelujaan.

Poroilan objektiivinen artikkeli Kirjasto 10:n limaisista pusseista

Intervalli 2010/3

Kirjasto 10:ssä on vaihdettu jewel-kotelot pusseihin (kts. aiempia kirjoituksiani). Heikki Poroila kirjoitti hyvän artikkelin niistä Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen Intervalli-lehden tuoreeseen numeroon 3/2010, alkaen sivulta 16. Artikkeli on nostettu oikein kansikuvan ja siinä haastatellaan Kirjasto 10:n bossia Kari Lämsää sekä kokoelmatyötä tekevää Lassi Kokkosta. Lopuksi Poroila summailee yhteen sekä pussien että koteloiden hyviä ja huonoja puolia.

Täällä odoteltiin Heikin juttua pitkin viikkoa että mitähän se Heikki aikoo kirjoittaa. Kirjasto 10 ei juurikaan viesti toimistaan, esim. näistä pussitusasioista missään joten kenen tahansa ja erityisesti Heikin kaltaisen auktoriteetin kirjoittama teksti ja ”tuomio” määrittää melko pitkälti mitä mieltä kirjastoala asiasta on ja tulee olemaan. Ei sitä lunta ihan hirveästi tupaan tullut 🙂

Kiitos Heikille erittäin arvokkaista näkemyksistä ja asian esille ottamisesta yleensäkin. Käykääpä lukemassa artikkeli ja oikeastaan koko lehti, joka on (tälläkin kertaa) täynnä hyvää asiaa.

Millaista kieltä kirjasto käyttää=millaista kieltä käytämme

Hmm, miten voisi tutkia kuinka monta kertaa käsite me (siis merkityksessä ”me kirjastoammattilaiset, joista kirjaston palvelu muodostuu”) esiintyy kirjaston webbisivuilla, ja minkä tyyppisissä konteksteissa sitä käytetään. Tai siis… minkä tyyppisissä konteksteissä me sitä käytämme 😉

Virkamiesmäiseen kieleen ei taida puhuttelu kuulua, ainakaan julkaisuissa kuten webbisivuilla. Oikeassa asiakaskontaktissa, kasvokkain kirjastossa puhumme asiakkaille tietenkin vähemmän virkamiesmäisesti. Kuinka paljon julkaisujemme kielen pitäisi muistuttaa sitä kieltä jota kirjastossa paikan päällä käytämme? Vieraannuttaminen rakentaa auktoriteettia, silläkin on tarkoituksensa ja toki se jossain määrin kuuluu kaikkeen kirjakieleen. Voidaan viitata olemassa oleviin instituutioihin sekä niiden rakenteisiin ja osoittaa, ettei käytetä mielivaltaa. On esimerkiksi aivan eri viesti sanoa

asiakas on kirjastolle vastuussa aineiston tärveltymisestä

kuin

olet meille vastuussa aineiston tärveltymisestä.

Mistähän tämäkin taas tuli mieleen? Kai puoliksi siitä että olisi kiva tehdä hieman webometrista tutkimusta kirjaston sivustoista ja katsella kuinka paljon ja minkälaisia linkkejä kirjastoammattilaiset sivuilleen laittavat ja millaisia linkkejä on sisäänpäin. Toisaalta, tämän toinen puoli tuli ehkä mieleen siitä, että tänään oli palautusautomaatin päällä joku sattumanvarainen mainoslehtinen, jossa jonkinlainen me tarjosi tuotettaan.

En muuten löytänyt meydeen käsitettä Yleisestä Suomalaisesta Ontologiasta. Sensijaan sekä identiteetti että kriisivalmius löytyivät.

Juice Leskinen+Grand Slam: Taivaan kappaleita

Tämä blogikirjoitus on tainnut edetä jo niin pitkälle, ettei Juice Leskisen Kädet -biisin linkkaaminen enää pelasta tilannetta LOL :D. Se on muuten ihmiskunnan historian parhaalla kansitaiteella varustetulta Taivaan kappaleita -levyltä.

Barthes ei-lukuhalusta (ja kirjastosta)

Roland Barthes: "Im in ur lit th3ory, killin ur authorz"

Roland Barthes

On joitain tyyppejä joihin viitataan useammin kuin toisiin. He ovat legendoja, heidän tekstinsä ovat klassikoita. Yksi  heistä on McLuhan. Toinen on Barthes. Kaivelin vanhoja valokuvia, ja siellä oli seassa kuvaamani pari sivua Roland Barthesin teoksesta Tekijän kuolema, tekstin syntymä (Vastapaino, 1993, ISBN 951-9066-68-3).

En enää edes muista mitä teoksessa oikein sanottiin (pitäisi varmaan lukea uudelleen, vaikuttaa tärkeältä teokselta). Minun lienee ollut tarkoitus laittaa ote verkkoon jo kauan aikaa sitten, mutta eihän kaikki mielenkiintoiset asiat (valitettavasti) tänne blogiini päädy. Muistiin kuvaamani osio sivuilla 216-218 menee näin.

2. Torjunta

En pohdi varsinaisesti lukemisen halussa tapahtunutta muutosta; en esimerkiksi voi vastata tähän ärsyttävään kysymykseen: miksi ranskalaiset eivät nykyään halua lukea? Miksi, kuten näyttää, viisikymmentä prosenttia ranskalaisista ei lue? Voimme vain hetken pohtia sitä halun – tai ei-halun – häivähdystä, joka lukemiseen vielä sisältyy – edellyttäen, että luku-halu (halu-lukea) on jo hyväksytty tosiasia. Mutta tarkastelkaamme aluksi eri tapoja torjua lukeminen; mieleeni tulee kaksi tapaa.

Ensimmäinen juontaa juurensa kaikista pakotteista, jotka ovat joko sosiaalisia tai jotka on sisäistetty tuhansien ”releiden” kautta; pakotteet tekevät lukemisesta velvollisuuden, jossa lukemisen aktia määrittää laki; lukemisen akti tai ehkä pikemminkin suoritettu lukemisen akti on lähes rituaalinen jäänne initiaatiomenoista. En siis puhu ”välineellisestä” lukemisesta, joka on välttämätöntä jonkun tiedon tai taidon hankkimisessa ja jossa lukemisen akti katoaa oppimisen aktin alle. Puhun ”vapaasta” lukemisesta, jossa siinäkin on pakkoa; täytyy olla lukenut (Clèvesin prinsessa, Anti-Oidipus). Mistä laki on peräisin? Erilaisista vaatimuksista, jotka kaikki perutuvat arvoon, ideologiaan; avantgardisti-aktivistin täytyy olla lukenut Bataille’ta, Artaud’ta. Aikana, jolloin lukeminen oli kapean elitististä, oli pitkään olemassa yleismaailmallisia lukemisvelvoitteita. Oletan, että humanististen arvojen romahtaminen on tehnyt lopun tällaisesta pakkolukemisesta. Tilalle on tullut erityisvelvoitteita, jotka ovat sidoksissa subjektin omaan ”rooliin” tämän päivän yhteiskunnassa. Lukemisen laki ei enää synny ikiaikaisesta kulttuurista vaan oudoista tai ainakin vielä arvoituksellisista vaatimuksesta, joka sijoittuu historian ja muodin rajale. Tällä tarkoian, että on ryhmälakeja, mikrolakeja, joista on voitava vapautua. Tai: lukemisen vapaus – olkoon sen hinta mikä tahansa – on myös vapautta olla lukematta. Kuka tietää, vaikka jotkut asiat muuttuisivatkin, vaikka jotkut tärkeät asiat (työssä, historiallisen subjektin historiassa) toteutuisivatkin yhtä hyvin lukemisen kuin lukemisen laiminlyöntien vaikutuksesta:  so. lukemisen omavaltaisuuden vaikutuksesta. Tai vielä: lukemisen sisällä on halu, joka on erottamattomissa omasta negatiivisesta impulsiivisuudestaan, maksoi se instituutiolle mitä tahansa.

Toisena torjunnan muotona voidaan ehkä mainita kirjaston torjuminen. Kyse ei tietenkään ole kirjastoinstituution kyseenalaistamisesta tai sen tarpeellisen kehittämisen laiminlyönnistä. On vain tunnistettava torjunta, joka liittyy yleisen (tai yksinkertaisesti kollektiivisen) kirjaston perustavanlaatuisee ja väistämättömään keinotekoisuuteen. Keinotekoisuus itsessään ei johda torjuntaan (luonnossakaan ei ole mitään erityisen vapauttavaa). Kirjaston keinotekoisuus tuhoaa haalun lukea kahdestakin syystä.

Ensinnäkin asemansa puolesta kirjasto – oli se minkä kokoinen tahansa – on loputon sikäli, että se aina (suunnittelun tasosta riippumatta) sekä alittaa että ylittää kysynnän. Halutulla kirjalla on aina taipumus puuttua kirjastosta, kun taas toinen kirja on tarjolla: kirjasto on paikka halutun korvikkeille. Lukuseikkailuun verrattuna kirjasto on todellinen siksi, että se palauttaa halun järjestykseen: kirjasto on aina liian suuri tai pieni, ei halun mukaan mitoitettu. Saadakseen kirjastosta mielihyvää, tyydytystä, joissancea, subjektin on kieltäydyttävä päästämästä mielikuvitustaan valloilleen: hänen on täytynyt käydä läpi Oidipuksensa – ei sitä Oidipusta, joka on läpikäytävä nelivuotiaana, vaan se, joka on käytävä läpi päivä päivältä, aina kun haluan. Tässä juuri kirjojen runsaus on laki, kastraatio.

Toiseksi kirjasto on tila, jossa käydään, mutta jossa ei asuta. Kielessämme (jota väitetään hyvin toimivaksi) täytyisikin olla kaksi erillistä sanaa kirjalle: yksi kirjasto-kirjalle, toinen koti-kirjalle (käyttäkäämme väliviivoja; sanat muodostavat autonomisen syntagman ja niiden referenttinä on erityinen objekti). Ensimmäistä sanaa käytettäisiin – useimmiten byrokraattisen tai hallinnollisen välikäden kautta – ”lainatusta” kirjasta; jälkimmäistä käytettäisiin kirjasta, joka on napattu mukaan, tarttunut käteen, saatu omaksi, valikoitu, ikään kuin se jo olisi fetissi. Ensimmäistä sanaa käytettäisi kirjasta, johon kohdistuu velka (se on palautettava), toista kirjasta, johon kohdistuu halu tai välitön pyyde (ei välitystä). Kotoisa (siis ei-julkinen) tila poistaa kirjalta tehtävän näyttää sosiaaliselta, kulttuuriselta, institutionaaliselta (ei koske ”löhönurkkauksia”, jotka ovat täynnä jäte-kirjoja). Koti-kirja ei tietenkään ole puhtaan halun ilmentymä. Se on (yleensä) törmännyt välittäjään, jossa ei ole mitään erityisen puhdasta: rahaan. Se on täytynyt ostaa, ja saman tien olla ostamatta muita. Mutta asioiden näin ollen, rahakin on estottomuutta toisin kuin instituutio: ostaminen voi vapauttaa estoista, lainaaminen ei taatusti tee sitä. Fourier’laisessa utopiassa kirjat eivät ole juuri minkään arvoisia, mutta tarvitsevat silti muutaman lantin välittäjikseen: maksu kattaa ne, ja halu siis toimii: jotain on päästetty irti.

Korostuket ja annotoinnit eivät ole minun, vaan joku (jotkut) oli tehneet ne kirjaan ennen minua. Yritän mahdollisuuksien mukaan esittää ne tässäkin vaikka ne on kirjaan tehty kynällä (kynillä). Keltaiset oli merkitty korostuskynällä, siniset alleviivattu kuuliksella; valitettavasti en nyt jaksa kikkailla erikseen niitä kohtia, jotka oli alleviivattu kahdesti. Kursiivit ovat Barthesin omia korostuksia. Eli värit ovat lukijoiden kontribuutiota, muu Barthesin. Reunahuomautuksia en tähän tullut kopioineeksi; kukahan tuo kirjaa erittäin tarkasti lukenut lukija mahtoi olla. Joku kirjastolainen kenties?!

[edit 7.1.2010 klo 22:52—kirjan nimi oli kirjoitettu päin prinkkalaa, kiitos oikaisusta naranja. Korjasin myös liudan muita typoja, mutta niitä varmaan silti jäi]

Kirjastot ubiikkiyhteiskunnassa

Kirjastot ubiikkiyhteiskunnassa -seminaari

Sellon kirjastossa ubiikkiyhteiskuntaa ja kirjasto käsittelevässä tapahtumassa

Espoon Sellon kirjasto järjesti tänään ubiikkiyhteiskuntaa ja kirjastja käsittelevän pienen seminaarin. Tilaisuus oli kirjastolaisille, ja jatkoa kahdelle aiemmalle , yleisölle suunnatulle tapahtumalle. Puhujina olivat aiemmin mm. J.J. Kasvi ja vielä kolmas yleisötilaisuus on tiedossa joskus tulevaisuudessa.

Pyöräilymatka Helsingistä Leppävaaraan sujui mukavasti tämän ja tämän ryydittämänä. Tarvitseeko tätä sanoa, pyöräilyhän on aina mukavaa 🙂

Puhujina tapahtumassa olivat Tuija Aalto YLEltä, Jaakko Sannemann Entressen kirjastosta Espoosta sekä Päivikki Karhula Eduskunnan kirjastosta. Tuijan puheenvuoro käsitteli YLEn sosiaalisen median strategiaa ja muita YLEn ja mediakentän tuulia, Jaakon erittäin puhutteleva puheenvuoro käsitteli subjektiivista ja henkilökohtaista kokemusta sekä kirjastosta että kirjastolaisuudesta sosiaalisen median äärellä ja Päivikki pelotteli meitä toimittamassaan Paratiisi vai panoption -kirjassa (Eduskunnan kirjaston selvityksiä, ISBN 978-951-53-3054-0, 2008, myös interwebissä) julkaistun artikkelinsa pohjalta laaditulla, kriittisellä ubiikkiyhteiskunnan laajenevan valvonnan mahdollisuuksia esittelevällä puheenvuorollaan.

Raposin, eli selostin (; Tuijan, Jaakon ja Päivikin valmistellut puheenvuorot Qaikun #seminaarikannuun. Seminaarikannussa onkin tänään ollut todella kova vilinä menossa olevan MindTrek -tapahtuman johdosta; tämän kirjoitettuani lieneekin syytä tarkastella mitä sieltä qaikuu tänne internetin puolelle.

Tuija naksi hieman kuvia, itse nappasin vain yhden fotoshootoutin 🙂 Lisäksi tapahtuma videoitiin, videot ovat kuulemma tiedossa nettiin jossain vaiheessa. Ilmoittelen mitä asialle kuuluu ku on ajankohtaista.

Noista ylläolevista rapo-linkeistä sekä esitysgrafiikoista suunnilleen selviää mistä oli kysymys, mutta varsinaisesti ubiikkijutuista puhui vain Karhula. Valmisteltujen puheenvuorojen jälkeisissä pulinaryhmissäkään ei varsinaisesti puhuttu niistä, vaan yleisemmin kirjaston tulevaisuudesta, ja pitkälti uhkien kautta. Ala on edelleen selvästi kriisissä. Yleisesti ottaen vapaa kolmisenkymmentä kirjastolaista olivat huolissaan tietenkin e-kirjoista (jotka olivat tulleet voimakkaasti esiin aiemmassa yleisötilaisuudessakin), suomalaisten lukuinnosta, Googlen dominanssista tiedonhaun välineenä sekä tietenkin kirjastojen ja kirjastolaisten merkityksestä tiedon ja elämysten välittäjinä ja tuottajina myös tulevaisuudessa. Lisäksi puhuttiin kirjastotilasta ja siitä miten kirjastoissa jatkuvasti kertyvä data esim. lainaustapahtumista saataisi käyttöön. Sehän olisi esimerkiksi kokoelmatyön ohjauksessa tai palveluja kehittäessä aivan keskeistä tietoa, mutta toistaiseksi sitä ei ole ollut kiinnostunut juuri kukaan. Kiusallista.

YLEn strategia on hyvän kuuloinen. Erinomaisena nostona se, että jokaisen YLEläisen oikeutta näkyä sosiaalisessa webissä ammattiroolissa tuodaan esiin. Sosiaalinen media ei ole vain viestintäosaston heiniä. Heillähän on tietenkin talo täynnä itsetietoisia toimittajia, jotka ovat todella tottuneet julkaisemaan ja eivät helposti ota vastaan mitään ohjeita miten sitä julkaisua pitäisi tehdä. Kirjastoissahan tilanne on aivan päinvastainen, kirjastolaiset nimenomaan eivät julkaise juuri mitään, eli kaikki julkaisutoiminta on uutta.

Keskustelu oli todella elinvoimaista ja aktiivista, kiva olla mukana kun puhujilla riittää kosolti näkemystä ja laajaa tietoa 🙂 Kiitos kaikille mukaville kollegoille sekä tietenkin etityisesti puhujille sekä järjestäjätaholle eli Sellon kirjastolle 🙂 Hyvisten kokoontuminen.

Re: Miksi Stadinettiin tarvitaan tunnuksilla kirjautuminen?

Intranettimme Kaivon palstalla kirjaston asiakas-wlanista Stadinetistä kirjoittelemaani:

Olen ihmetellyt samaa itsekin. Onko kyse taas siitä, että me viranomaiset elämme siinä kuvitelmassa, että koska internetin valvonnasta on ollut paljon puhetta esim. lehdistössä, meidän viranomaisten olisi paras  ihan varmuuden vuoksi viestiä kansalaisille valvovamme heitä. Vaikka emme oikeasti valvoisikaan ja emmehän oikeastaan tunne lain tai valvomista käsittelevän keskustelun sisältöä joten ihan varmuuden vuoksi on paras antaa sellainen kuva, että tiedämme mitä olemme tekemässä. On meille riskaabelimpaa olla valvomatta, tai siis olla viestimättä valvontaa. Vaikka ei mitään oikeaa valvontaa taida Stadinetissä edes tapahtua.

Stadinetin sivustolle voisi muutenkin kaivata hieman sitä paljon peräänkuuluttamaamme syvyyttä. No, läpikulkusivusto mikä läpikulkusivusto.

Onneksi kirjaston verkkoon kirjautumisesta on jotain etua verrattuna esimerkiksi naapurifirman tarjoamaan, oikeasti avoimeen verkkoon joten kirjautuminen on ymmärrettävää. Stadinetista on järjestetty pääsy PressDisplayhin, Artoon, Aleksiin ja muihin tarjoamiimme tietokantoihin (ainakin osaa niistä). Voisimme järjestää lisäksi vaikka mitä kivaa, taivas rajana. Yksinkertaisten toimipistesidonnaisten palvelujen tuottaminen olisi helppoa ja yksinkertaisimmillaan voisimme tarjoata itse kokoamamme aloitussivun Stadinetin käyttäjille. Tulostusmahdollisuus omalta koneelta kirjaston tulostimiin olisi ihan kiva.

Ei sillä, minusta on hienoa että asiakkaillamme on käytössä wlan, mutta sitä voisi hieman vielä kehittää. Kyse on kuitenkin palvelusta, jolla on ihan kivasti käyttäjiä (80-120 päivässä, kuulemma). Monikohan kirjastossa surffaileva asiakkaat omaa mokkulaansa? Kun joissain kirjastoissa pidetään merkittävänä, että kirjaston henkilökunta saa seurata etteivät asiakkaat liiku ”törkysivuilla” kirjaston koneilla, päteekö tämä myös silloin jos asiakas käyttää a) omaa konettaan+kirjaston nettiyhteyttä b) omaa konettaan+omaa nettiyhteyttään?

Mitä muuten törkyyn ja sen säätelyyn tulee, niin tsekatkaapa tämä juttu: YK:n ihmisoikeusneuvosto teki uskontojen kritisoimisesta ihmisoikeusrikkomuksen. Tästä tuli paha mieli 😦

Palstallemme nostettiin esiin Tietokone-sivustolla ollut uutinen alkuvuodesta 2006: Helsinki ei lämpene julkisille verkoille.

(edit: muokkasin samana päivänä vastaamaan sitä todellisuutta, että Stadinetin kautta pääsee nykyään kirjaston tarjoamiin tietokantoihin. Ihanaa!)

Holvas ja Vähämäki uudesta työstä

Olen lueskellut Jakke Holvaksen ja Jussi Vähämäen teosta Odotustila—Pamfletti uudesta työstä (Teos, 2005, ISBN 9789518510607). Koko ajan kun olen teosta lukenut, olen joutunut pyristelemään jatkaakseni lukemista enkä kirjoittamasta lainauksia tänne blogiin. Tämä on todella mukaansatempaavaa tekstiä, kuten pamfletin tietenkin pitää ollakin. En tiedä saako tämä minut ajattelemaan että nk. uusi työ on hyvä vai huono asia; mahdollisuus itsensä toteuttamiseen työssä vai tunne mahdollisuudesta itseni luoma harhakuva? Samaa tuli mietittyä aika paljon oppisopimuskoulutuksen aikana ja aina kun olen tehnyt töitä vapaa-ajalla tai muuten palkatta. Palkkani on se, että saan toteuttaa itseäni. Aika aneemista, vai mitä?

Tässä muutama pätkä kirjaa, ensin sivulta 59.

Mitali tekee autuaaksi

Vanhan viisauden mukaan tuotannon intensiteetti kasvaa silloin, kun työntekijälle annetaan mahdollisuus urakka-ansioihin. Vanhassa työssä urakka oli rajattu tehtävä, joka päättyi kun viimeinen säkki oli kannettu perille tai viimeinen ruuvi ruuvattu kiinni. Sitten lähdettiin kotiin tai kaljalle.

Nykyään töitä tehdään urakkapalkan hengessä, mutta urakka on rajaton, se on koko elämä. Urakan sijasta uudessa työssä on pääkkekkäisiä ja limittäisiä projekteja. Työtä tehdään urakkapalkan intensiteetillä, vaikka urakkaa ei enää ole. Päivä täys -keikka on muuttunut elämä täys -keikaksi. ”Ei työ tekemällä lopu” on vaihtunut hitaasti mutta varmasti kysymykseksi ”Entä jos maailman voisi sittenkin saada valmiiksi…?”

Ihmiset eivät raada rahan vuoksi, vaan päästäkseen Lopulliselle Vapaalle. Lopullista Vapaata ei kuitenkaan tule, vaan se lykkääntyy aina. Tätä lykkääntyvää elämää Tuomas Nevanlinna kutsuu uskonnoksi, ”aina-tuonnemmaksi-siirretyn lopullisen päämäärän uskonnoksi”. Jokaisena hetkenä eletään aivan kuin elämä alkaisi vasta huomenna. Nevanlinna kirjoittaa: ”Useampi kuin arvaammekaan elää sen ajatuksen siivin, että aivan pian tai viimeistään vuoden päästä hänen elämässään koittaa käänne, jonka jälkeen kaikki on uskomattoman paljon paremmin. Kunhan… hmm… 170 euron pörssisijoitukseni alkaa tuottaa kaavailemiani järisyttäviä summia, niin omistaudun perheelleni (tai hankin uuden puolison), siivoan työpöytäni, hankin uuden tietokoneen, muutan lammasfarmille (ja/tai keskustaan), kirjoitan dekkarin (ja/tai väitöskirjan), johon upotan sen kauan hautomani missään käyttämättömän juonikulun (tai mullistavan tieteellisen keksinnön). (…) Tämän täydellisen elämänmuutoksen jälkeen sitten käynnistyisi rikkumattoman kotionnen ja työrauhan aika, johon toisi elegantin särönsä vain lähitienoon edukkaasta gourmet-ravintolasta kantautuva sivistynyt puheensorina.”

Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -romaanissa torppari Jussi Koskela raivaa maan, rakentaa pitäjänsä ja joutuu moneen kertaan anomaan seurakunnalta pitäjäänsä lopullisesti makseen. Pappi lykkää ja lykkää luovutusta, Jussi vanhenee ja vanhenee odottaessaan, pappi lykkää ja lykkää, Jussi odottaa jne. Vaan ei hätää. Jussille annetaan sentään jotain, symbolinen ilo, raivaajamitali. Kyllä sen pitäisi riittää.

Tälläisiä ovat pätkätyöläiset, kun he odottavat päivää, jolloin pääsisivät kuukausipalkkaiseen työhön. Linnan romaanin nerokkuus on siinä, että Jussi todella arvostaa mitalia. Näin helppoon me menemme, suomalaiset, tämä kuuliainen kansa. Parodiaa suomalaisesta nöyryydestä tehtiin myös eräässä tv-sketsissä, jossa tehtaassa työskentelevä sorvaaja mutisee:” Kyllä vituttaa tämä työnteko.” Herrat kävelevät duunarin luokse ja julistavat hänet kuukauden työntekijäksi, kiinnittävät mitalin haalareiden rinnukseen ja poistuvat. Duunari mitali rinnassaan katsoo suoraan kameraan ja sanoo: ”Nyt ei vituta enää yhtään!”

Mitä muuta konsulttien tsemppauskurssit ovat kuin tälläisten mitalien jakoa? Työtä itseään ei analysoida, rakenteisiin ei puututa, mutta ketä se kiinnostaa, jos kaikki ovat näiden seminaarien aikana mitalien arvoisia sankareita ja täynnä kukoistusenergiaa.

Huonopalkkaisissa hanttihommissa lohduttaudutaan sillä, että senhetkistä työtä tehdään väliaikaisesti. Työntekijä voi tiedostaa tilanteensa, ottaa kriittistä etäisyyttä siihen ja väheksyä työtänsä, mutta kriittisen etäisyyden kautta työntekijä sitoutuu juuri siihen, mihin ei haluaisi sitoutua. Nevanlinna on maininnut esimerkkinä ihmisen, joka haaveilee kirjailijan ammatista, mutta on päivätöissä vaikkapa kuraattorina tai vastaanottoapulaisena. Hän suhtautuu päivätyöhönsä, sen mielekkyyteen ja kollegoihinkin kriittisesti ja ajattelee olevansa sydämeltään taiteilija. Hän on mielestään erilainen vastaanottoapulainen. Tämä on kuitenkin tyypillinen tapa olla vastaanottoapulaisena tai tulla sellaiseksi. Juuri kriittinen kiertotie varmistaa, että ”poikkeusyksilö” jää päivätyöhönsä eikä hänestä tule kirjailijaa. Kirjailija on se, joka kirjoittaa eikä haaveile siitä, samoin kuin vankilassa ovat vapaita ne, jotka eivät haaveile vapaudesta.

Ei ehkä paras mahdollinen kappale siteerattavaksi, mutta tulihän näpytettyä. Näpytän näitä tekstinä, jotta löytyisivät googlella hyvin, toisin kuin jos ottaisin sivuista vaikka valokuvia.

Oikeastaan halusin ehkä kirjoittaa äskeistä edeltävän tekstinpätkän kristillisestä työetiikasta, sivulta 55 alkaen.

Talonpoikana taivaaseen

Max Weberin mukaan kapitalismin käsky kuului ”sinun täytyy lykätä”. Tyydytystä ja täyttymystä on lykättävä. Elämä on elettävä ja työtä on tehtävä siten, että sen päätteeksi on saavuttanut jotain. Vasta näin, ja ainoastaan näin, ihminen tulee lunastetuksi. Tästä kristillisestä etiikasta tekee pessimistisen se, että maailmallista yksilöä vaaditaan sitoutumaan jännitteeseen, jota ei tässä elämässä ratkaista.

Grimmin sadussa ”Talonpoika taivaassa” köyhä ja hurskas talonpoika kuolee ja saapuu taivaanportille. Samaan aikaan myös upporikas herra pyrkii taivaaseen. Pyhä Pietari tulee paikalle avaimineen ja päästää rikkaan herran sisään. Talonpoikaa hän ei ole huomaavinaankaan, vaan sulkee portin. Talonpoika kuulee ulkopuolelle, miten rikas herra otetaan riemuiten vastaan ja juhlat alkavat. Hiljaisuuden laskeuduttua Pyhä Pietari avaa portin ja päästää myös talonpojan sisään. Talonpoika odottaa soittoa ja laulua, mutta nytpä onkin hiljaista. Talonpoika kysyy Pyhältä Pietarilta, ollaanko taivaassa yhtä puolueellisia kuin maan päällä. Pyhä Pietari vastaan: ”Ei suikaan! SInä olet meillä yhtä rakas kuin muutkin ja saat nauttia taivaan iloista niin kuin rikas herrakin. Mutta katsos, sinunlaisiasi köyhiä talonpoikia tulee taivaaseen joka päivä, ja tuollaisia rikkaita herroja ehkä yksi sadassa vuodessa!”

Satu kertoo kaunistelemattoman totuuden. Työetiikan säälimätön itsensä kieltäminen ja tyydytyksen lykkääminen on loputonta ja turhaa, koska luvattua palkintoa ei koskaan tipu. Se joka työskentelee, saa arvonsa vasta myöhemmin. Työntekijän kulloinenkin toiminta on arvokkaamman ajan odottamista ja toivomista; ainoa henkilökohtainen arvo tulee siitä, että pystyy kestämään tuon jännitteen. ”Minä kestän, minä en luovuta. Näytän niille.”

Vanhan virren mukaan protestantismin toinen luonto on huono omatunto. Kun ihminen on tietoinen puutteellisuudestaan, ristiriitaisuudestaan, hän tekee sovittamisyrityksestään ammatin. Huonon omantunnon ihminen voi työntekö pelastustekniikkanaan kulkea ohimenevästä ja arvottomasta ´tästä maailmasta´ kohti ´tuonpuoleisen maailman´ pelastusta. Kristillinen maailman käsite — tapa jolla apostoli Paavali muuttaa kreikkalaisen kosmoksen käsitettä — sisällyttää itseensä ajatuksen työstä sovituksena. Sovitustyötä tekevä ei koskaan koe harmoniaa ja sopusointua. Hänestä tuntuu, että maailma ja työ eivät voi olla samanaikaisia. On valittava joko maailma tai työ, vaikka yleisen käsityksen mukaan on vaikea ajatella maailmaa ilman työtä tai työtä, joka ei ole maailmassa

Propositio: Sovitustyöntekijä käyttää kaiken aikansa ollakseen elämättä ja olematta maailmassa.

Sovitustyön etiikka ei rajoitu vain palkalliseen työhön. Se suorastaan roihahtaa liekkeihin saadessaan lisää happea vapaa-ajalla, työttömyydessä ja eläkkeellä. Asiahan on niin, että mikäli ihminen on vähääkään eettinen, hänen aikansa menee toisille. Mikäli hän ei ole kungfutselainen tai vaikkapa hindulainen, hän osallistuu erilaisiin harrastuksiin velvollisuudesta ja paineesta. Siksi on aina yhtä kummallista kuulla tälläisiä ehdotuksia: ”Tee vain sellaista mitä itse haluat; älä toimi sen vuoksi, että on pakko”; ”Opettele uusi kieli”; ”Lupaudu auttamaan jotakuta lehtikirjoituksen viimeistelyssä”; ”Toimi juniorijoukkueen valmentajana”… Todellisuudessahan idealistinen ”tee juuri mitä sisimmässäsi todella haluat” tarkoittaa: toimi moraalisen velvollisuutesi mukaan.

Valitettavasti emme edelleenkään ole taivaasta pudonneita avaruusolentoja, liberalismin määrittelemiä omaa hyötyä tarkkailevia valintayksikköjä. Olemme historiallisia muodostelmia ja kulttuurimme takia kristillisen huonon omantunnon kantajia. Haluamme lunastaa paikkamme taivaassa, yhteisössä, työnantajiemme ja läheistemme silmissä.

Hyvässä mielessä lunastusyritys ilmenee vastuun ottamisena, huonossa mielessä velvollisuuteen sekoittuvana syyllisyydentuntona. Joka tapauksessa kyse on varhaisella iällä sisäistetystä asenteesta, velvollisuudesta, jota ei määrittele ulkoinen auktoriteetti vaan joka tulee ihmisen sisältä ja jonka määrittelee ihminen itse. Kristillisessä työnteossa havitellaan lunastusta, sosiaalista hyväksyntää ja tunnustusta ahkeruuden ja kärsimisen kautta. Mihinkään ei olla tyytyväisiä, mitään ei koeta valmiiksi. Vuosisatainen sovitustyön etiikka ei siis katoa uudessa työssä, vaan se saa uusia muotoja: parantelu jatkuu, prosessi jatkuu, projekti jatkuu… Kesken oleminen on hyve.

Eläkeläinen ja apurahataiteilija eivät ole autuaita, vaan he, varsinkin he, yrittävät saada jotain aikaa kuin viimeistä päivää. Kuukausipalkkainen työntekijä on tarmokkuudessaan intensiivinen, mutta hänellä ei ole aikaa nauttia työnsä tuloksista. Myös työtön paahtaa kuin hullu tietämättä itsekään miksi. Tärkeintä on olla hyödyllinen itselle, läheisille, jollekulle. Tärkeintä on herpaantumaton elämänyrittäjyys.

Emme ole todistamassa työn loppua, kuren Jeremy Rifkin kuvitteli, vaan työ- ja kehittämisprosessien ulottumista kaikille elämän osa-alueille. Työttömyys ei merkitse loppua itse työlle, vaan vain korostaa työn arvoa ja tärkeyttä. Työttömät tekevät entistä enemmän velvollisuuden mukaista pakotettua harrastus- ja askartelutyötä. Oleminen muistuttaa tietokonepäätteellä heltymättömästi värisevää tekstiä, jota ei saa jättää kesken.

Kristillinen työetiikka on vasta toissijaisesti materiaalista hallintaa ja tuotantoa. Ensi sijassa se on askeettisuuden ja itsensä nöyryyttämisen etiikkaa, ”tois-maailmaisen” sublimaation etiikkaa, joss hyväksyntä ja hyvinvointi on ansaittava. Huonon omantunnon ansaintaetiikka on mukana uudessa työssä. Tässä asiassa kaikki ovat samalla viivalla: niin kauan kuin työtä tehdään lunastushengessä, on aivan sama, palvellaanko esimiestä vai ollaanko yksityisyrittäjiä. Ratkaisevaa on omatunto, joka käskee: sinun pitää ehdottomasti tehdä jotakin; lyhyesti: sinun pitää. Omatunto uskoo, mitä mitkä hyvänsä käskijät — työtoverit, julkiset mielipiteet, mainokset, markkinat — sen korvaan huutavat.

Kyse on kuuliaisuudesta. Nietzsche kirjoittaa: ”Jos ajattelee tämän vaiston kerran etenevän viimeisiin liiallisuuksiinsa saakka, niin lopulta ei enää olekaan käskijöitä ja riippumattomia; tai he potevat huonoa omatuntoansa ja heidän täytyy ensin uskotella itselleen jotakin voidakseen käskeä: nimittäin, että hekin vain tottelevat.”

Kaikki merkit viittaavat siihen, että Nietzschen ennakoima hallitsevien orjuus on toteutunut. Käskevien esimiesten moraalinen teeskentely on saavuttanut huippunsa uuden talouden johtajissa. Johtajat eivät osaa varjella itseään huonolta omaltatunnolta muulla tavoin kuin siten, että hekin ovat olevinaan korkeamman tahon toimeenpanijoita, nimittäin markkinatalouden, kansainvälisen kilpailun. On päivä päivältä epätodennäköisempää nähdä suoraselkäinen rahoittaja tai esimies, joka ilmaisisi avoimesti: ”Minulla on valtaa ja vaastuuta, siitä minulle maksetaan. Siispä minä päätän, ja minun päätökseni ratkaisee työtilanteesi.”

Tässä mielessä myös johtajat ovat orjia. Jopa työtön uskaltaa luvata enemmän kuin päälliköt, jopa työtön ottaa enemmän vastuuta ja sitoutuu vahvemmin. Vain suvereeni voi antaa sanansa, ei pääjohtaja, joka on orja, laumavaiston perikuva. Jokaisessa lausunnossaan hän vetoaa markkinoihin, niiden seuraamiseen, globaalisuuteen jne. — ei milloinkaan omaan arvovaltaansa. ”´Minä palvelen, sinä palvelet, me palvelemme´ — näin rukoilee täällä myös hallitsevien teeskentely – ja voi onnettomuutta, jos ensimmäinen herra on vain ensimmäinen palvelija!” (Zarathustra).

Minun ei varmastikaan kannattaisi kirjoittaa suoria kappaleita kirjasta, vaan ennemminkin kirjoittaa omin sanoin tulkintojani ja omia ajatuksiani joita kirjan myötä herää. On kuitenkin melko myöhä, joten mekaaninen jäljentäminen tuntuu varsinaista kirjoittamista mielekkäämmältä.

Yksi erityisen kiehtova, kirjassa esitetty ajatus liittyy juuri odottamiseen ja työhön, josta ei saa korvausta mutta odottaa saavansa tunnustusta. Nimittäin ”vielä yksi ilmainen lehtijuttu tai asiantuntijalausunto ja rivi CV:hen, sitten minut kyllä huomataan” -mentaliteetti.