Nyt minua ärsyttää: tiedonhaku

En osaa tarkalleen sanoa miksi tiedonhaku ja siitä puhuminen jotenkin ärsyttää. Ehkä johtuu kahvilassa taustalla soivan jazzin torventöräyttelystä tai jostain. Mutta on ärsyttänyt jo pidempään.

Mitä siis oikeastaan on tämä erityinen ja erotettavissa oleva ”tiedonhaku”, jota kirjastotkin niin mielellään suosivat. Jossain kirjastoissa on jopa koneita, joita saa käyttää vain tähän mystiseen tiedonhakuun. Mitä se sulkee ulkopuolelleen? Kukaan ei varmastikaan osaa vastata (minua) tyydyttävällä tavalla.

Timo Kaitaro kirjoittaa artikkelissaan Ranskalainen valistus ja järjen kritiikki (teoksessa Korkman+Yrjönsuuri: Filosofian historian kehityslinjoja (Gaudeamus, 1998, ISBN 951-662-708-0)) varsinaista 1700-luvun valistusfilosofiaa edeltäneistä libertiineistä (joiden keskustelupiiri Academie puteane kokoontui tietenkin kirjastossa), heidän aikansa skeptisismistä, taikauskokritiikistä sekä ennakkosensuurin rajoittamasta kirjallisuudesta.

Maanalainen filosofinen kirjallisuus

Pierre Baylen (1647-1706) huoli siitä, että oppineiden libertiinien harrastamaa uskontokritiikkiä voitaisiin soveltaa myös kristinuskoon, osoittautuikin aiheelliseksi. Lopulta alkoi ilmestyä teoksia, joissa Baylen pelkäämät johtopäätökset tehtiin sumeilemetta. Tietenkään tällaista ei voinut laillisesti painaa. Laittomien kirjojen painaminen puolestaan oli riskialtista. Siksi tällaisia teoksia levitettiin usein käsikirjoituksina. Kiertävät kaupustelijat, kolportöörit, myivät niitä sitten muun muassa tietyissä kahviloissa ”takin alta”, sous le manteau, kuten ilmaisu kuuluu. ”Tiedon” sijasta näiden kaupustelijoiden asiakkaa kyselivät pikemminkin epäilyksiä. Näiden teosten nimet kertovat niiden sisällöstä: ”Uskonnon tarkastelua”, ”Jeesuksen ihmeistä”, ”Uskontojen epäilyä”, ”Luomiskertomuksen kriittinen tarkastelu”, ”Uuden testamentin kriittinen tarkastelu”, ”Jeesuksen jumaluuden tuho”, ”Hävitetty usko”, ”Aineellinen sielu”, ”Traktaatti ihmeistä” ja niin edelleen.

Tuolla tiedonhaun kannalta merkittävää on juuri tuo epäilysten kysely. Voisiko kirjaston tiedonhakuhöpinän vaihtaa epäilyksenhausta puhumiseen?

Tässä on myös hyvä Kant-lainaus jolla hän vastaa kysymykseen mitä se valistus oikeastaan on: ”valistus on ihmisen vapautumista hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta.”

Vielä yksi juttu (VYJ): nykyäänkin usein keskustelunaiheena oleva lehdistönvapaus, freedom of press voidaan suomentaa sivistyskielestä englannista myös toisin, laajemmin, viittaamaan painokoneen, painamisen ja painattamisen vapauteen.

Mainokset

Barthes ei-lukuhalusta (ja kirjastosta)

Roland Barthes: "Im in ur lit th3ory, killin ur authorz"

Roland Barthes

On joitain tyyppejä joihin viitataan useammin kuin toisiin. He ovat legendoja, heidän tekstinsä ovat klassikoita. Yksi  heistä on McLuhan. Toinen on Barthes. Kaivelin vanhoja valokuvia, ja siellä oli seassa kuvaamani pari sivua Roland Barthesin teoksesta Tekijän kuolema, tekstin syntymä (Vastapaino, 1993, ISBN 951-9066-68-3).

En enää edes muista mitä teoksessa oikein sanottiin (pitäisi varmaan lukea uudelleen, vaikuttaa tärkeältä teokselta). Minun lienee ollut tarkoitus laittaa ote verkkoon jo kauan aikaa sitten, mutta eihän kaikki mielenkiintoiset asiat (valitettavasti) tänne blogiini päädy. Muistiin kuvaamani osio sivuilla 216-218 menee näin.

2. Torjunta

En pohdi varsinaisesti lukemisen halussa tapahtunutta muutosta; en esimerkiksi voi vastata tähän ärsyttävään kysymykseen: miksi ranskalaiset eivät nykyään halua lukea? Miksi, kuten näyttää, viisikymmentä prosenttia ranskalaisista ei lue? Voimme vain hetken pohtia sitä halun – tai ei-halun – häivähdystä, joka lukemiseen vielä sisältyy – edellyttäen, että luku-halu (halu-lukea) on jo hyväksytty tosiasia. Mutta tarkastelkaamme aluksi eri tapoja torjua lukeminen; mieleeni tulee kaksi tapaa.

Ensimmäinen juontaa juurensa kaikista pakotteista, jotka ovat joko sosiaalisia tai jotka on sisäistetty tuhansien ”releiden” kautta; pakotteet tekevät lukemisesta velvollisuuden, jossa lukemisen aktia määrittää laki; lukemisen akti tai ehkä pikemminkin suoritettu lukemisen akti on lähes rituaalinen jäänne initiaatiomenoista. En siis puhu ”välineellisestä” lukemisesta, joka on välttämätöntä jonkun tiedon tai taidon hankkimisessa ja jossa lukemisen akti katoaa oppimisen aktin alle. Puhun ”vapaasta” lukemisesta, jossa siinäkin on pakkoa; täytyy olla lukenut (Clèvesin prinsessa, Anti-Oidipus). Mistä laki on peräisin? Erilaisista vaatimuksista, jotka kaikki perutuvat arvoon, ideologiaan; avantgardisti-aktivistin täytyy olla lukenut Bataille’ta, Artaud’ta. Aikana, jolloin lukeminen oli kapean elitististä, oli pitkään olemassa yleismaailmallisia lukemisvelvoitteita. Oletan, että humanististen arvojen romahtaminen on tehnyt lopun tällaisesta pakkolukemisesta. Tilalle on tullut erityisvelvoitteita, jotka ovat sidoksissa subjektin omaan ”rooliin” tämän päivän yhteiskunnassa. Lukemisen laki ei enää synny ikiaikaisesta kulttuurista vaan oudoista tai ainakin vielä arvoituksellisista vaatimuksesta, joka sijoittuu historian ja muodin rajale. Tällä tarkoian, että on ryhmälakeja, mikrolakeja, joista on voitava vapautua. Tai: lukemisen vapaus – olkoon sen hinta mikä tahansa – on myös vapautta olla lukematta. Kuka tietää, vaikka jotkut asiat muuttuisivatkin, vaikka jotkut tärkeät asiat (työssä, historiallisen subjektin historiassa) toteutuisivatkin yhtä hyvin lukemisen kuin lukemisen laiminlyöntien vaikutuksesta:  so. lukemisen omavaltaisuuden vaikutuksesta. Tai vielä: lukemisen sisällä on halu, joka on erottamattomissa omasta negatiivisesta impulsiivisuudestaan, maksoi se instituutiolle mitä tahansa.

Toisena torjunnan muotona voidaan ehkä mainita kirjaston torjuminen. Kyse ei tietenkään ole kirjastoinstituution kyseenalaistamisesta tai sen tarpeellisen kehittämisen laiminlyönnistä. On vain tunnistettava torjunta, joka liittyy yleisen (tai yksinkertaisesti kollektiivisen) kirjaston perustavanlaatuisee ja väistämättömään keinotekoisuuteen. Keinotekoisuus itsessään ei johda torjuntaan (luonnossakaan ei ole mitään erityisen vapauttavaa). Kirjaston keinotekoisuus tuhoaa haalun lukea kahdestakin syystä.

Ensinnäkin asemansa puolesta kirjasto – oli se minkä kokoinen tahansa – on loputon sikäli, että se aina (suunnittelun tasosta riippumatta) sekä alittaa että ylittää kysynnän. Halutulla kirjalla on aina taipumus puuttua kirjastosta, kun taas toinen kirja on tarjolla: kirjasto on paikka halutun korvikkeille. Lukuseikkailuun verrattuna kirjasto on todellinen siksi, että se palauttaa halun järjestykseen: kirjasto on aina liian suuri tai pieni, ei halun mukaan mitoitettu. Saadakseen kirjastosta mielihyvää, tyydytystä, joissancea, subjektin on kieltäydyttävä päästämästä mielikuvitustaan valloilleen: hänen on täytynyt käydä läpi Oidipuksensa – ei sitä Oidipusta, joka on läpikäytävä nelivuotiaana, vaan se, joka on käytävä läpi päivä päivältä, aina kun haluan. Tässä juuri kirjojen runsaus on laki, kastraatio.

Toiseksi kirjasto on tila, jossa käydään, mutta jossa ei asuta. Kielessämme (jota väitetään hyvin toimivaksi) täytyisikin olla kaksi erillistä sanaa kirjalle: yksi kirjasto-kirjalle, toinen koti-kirjalle (käyttäkäämme väliviivoja; sanat muodostavat autonomisen syntagman ja niiden referenttinä on erityinen objekti). Ensimmäistä sanaa käytettäisiin – useimmiten byrokraattisen tai hallinnollisen välikäden kautta – ”lainatusta” kirjasta; jälkimmäistä käytettäisiin kirjasta, joka on napattu mukaan, tarttunut käteen, saatu omaksi, valikoitu, ikään kuin se jo olisi fetissi. Ensimmäistä sanaa käytettäisi kirjasta, johon kohdistuu velka (se on palautettava), toista kirjasta, johon kohdistuu halu tai välitön pyyde (ei välitystä). Kotoisa (siis ei-julkinen) tila poistaa kirjalta tehtävän näyttää sosiaaliselta, kulttuuriselta, institutionaaliselta (ei koske ”löhönurkkauksia”, jotka ovat täynnä jäte-kirjoja). Koti-kirja ei tietenkään ole puhtaan halun ilmentymä. Se on (yleensä) törmännyt välittäjään, jossa ei ole mitään erityisen puhdasta: rahaan. Se on täytynyt ostaa, ja saman tien olla ostamatta muita. Mutta asioiden näin ollen, rahakin on estottomuutta toisin kuin instituutio: ostaminen voi vapauttaa estoista, lainaaminen ei taatusti tee sitä. Fourier’laisessa utopiassa kirjat eivät ole juuri minkään arvoisia, mutta tarvitsevat silti muutaman lantin välittäjikseen: maksu kattaa ne, ja halu siis toimii: jotain on päästetty irti.

Korostuket ja annotoinnit eivät ole minun, vaan joku (jotkut) oli tehneet ne kirjaan ennen minua. Yritän mahdollisuuksien mukaan esittää ne tässäkin vaikka ne on kirjaan tehty kynällä (kynillä). Keltaiset oli merkitty korostuskynällä, siniset alleviivattu kuuliksella; valitettavasti en nyt jaksa kikkailla erikseen niitä kohtia, jotka oli alleviivattu kahdesti. Kursiivit ovat Barthesin omia korostuksia. Eli värit ovat lukijoiden kontribuutiota, muu Barthesin. Reunahuomautuksia en tähän tullut kopioineeksi; kukahan tuo kirjaa erittäin tarkasti lukenut lukija mahtoi olla. Joku kirjastolainen kenties?!

[edit 7.1.2010 klo 22:52—kirjan nimi oli kirjoitettu päin prinkkalaa, kiitos oikaisusta naranja. Korjasin myös liudan muita typoja, mutta niitä varmaan silti jäi]

Ilkka Tuomi määrittelee ja perustelee avoimet oppiresurssit

Vapaiden ja avointen oppiresurssien tuottaminen -kurssilla on ensimmäisen viikon (siis viime viikon) toisena tehtävänä lukea Ilkka Tuomen OECD:lle laatima raportti Open Educational Resources: What they are and why do they matter? Tekstissä Tuomi kuvailee OER-liikkeen (open educational resource) sekä olosuhteet joissa se on syntynyt. OER:n kuvailun pohjana ovat muunmuassa tieteellinen prosessi sekä avoimen lähdekoodin prosessi. Sivuilla 15-25 annetaan kuvaus siitä mitä ”resurssilla” tässä yhteydessä käytetään. Tämä onkin tervetullutta.

Minulle välittyi Tuomen tekstistä kuva, että vapaiden ja avointen oppiresurssien tuottaminen ja siihen liittyvä liikehdintä on syntynyt mahdollisuudesta tällaisten resurssien tuottamiseen kuin ongelmalähtöisestä tarpeesta. Mahdollistajana on tietenkin tieto- ja tietoliikennetekniikka, eli suomeksi sanoen internet. En tunne Tuomen sidoksia tai motiiveja, mutta on OER:n kannalta hyvä, ettei lähtökohtana ole vastakkainasettelu aiemman kaltaisen oppiresurssien tuotannon kanssa, ainakaan asiaa ei esitetä niin. Sen sijaan aiempi tuotanto näyttäytyy epätehokkaana ja avoimet oppiresurssit niihin nähden ylivertaisina.

Perustelua OER:lle haetaankin yhtäältä talousopista, toisaalta avoimuuden ihanteesta. Tämä taannee laajan kannatuksen, ja sitä tarvitaankin sillä oppiresurssien tuotantokentällä liikkuu suuria kaloja, eli kustantajia joita ei välttämättä tällaiset hankkeet kovasti miellytä. Minulla sattuu olemaan mielenkiintoinen Kirja 2010–Kirja-alan kehitystrendit -teos käpälän ulottuvilla, ja täältä selviää että esim vuonna 2000 noin 43% Suomessa julkaistuista nimikkeistä on ollut oppikirjoja, kappalemääräisestä myynnistä ne olivat noin 25% eli sangen suuria osuuksia. Tuoreempia tilastoja voi kyyläillä Suomen Kustannusyhdistyksen sivuilta. Oppikirjatuotanto oli kuuma aihe esim. Tietokirja.fi -tapahtumassa tuossa vähän aikaa sitten.

Tuomen teksti käsittelee tietenkin myös immateriaalioikeuksia sekä erityisesti niiden alkuperäistä ajatusta luovan työn tekemisen mahdollistajana. 90-vuoden suoja-aika ei muuten kuulunut alkuperäiseen ajatukseen. Taloudellinen tekijänoikeus on väliaikainen yksinoikeus, ja teokset suoja-ajan umpeuduttua päätyvät public domainiin, eli yhteiskuntaan. Tuomi nostaa myös esiin joitain tiedon (knowledge) peruspiirteistä, merkittävimpänä sen että tieto ei kulu käytössä vaan itse asiassa sen arvo lisääntyy.

Vapaan ja avoimen lähdekoodin (free and open source software=FOSS) selittäminen käy Tuomelta hyvin ja neljä keskeistä stallmannilaista vapautta esitellään kansantajuisesti. Kiinnostavasti Tuomi osoittaa myös että vapaa ja avoin lähdekoodi on itsessään avoin oppiresurssi ja verrattoman tehokas ympäristö esimerkiksi ohjelmoinnin oppimiseen.

Ehkä tärkein kohta raporttia OER:n perustelua ja legitimoitia ajatelleen on kuitenkin Tuomen kuvaa klassisen talousopin sekä tiedon ja avoimuuden suhdetta sivulta 26 alkaen. Minua kuitenkin jostain syystä harmittaa termin ”perinteiset hyödykkeet” (traditional goods) käyttäminen tässä yhteydessä.

UNESCO on kuvaillut avoimia oppiresursseja vuonna 2002 näin:

“The open provision of educational resources, enabled by information and communication technologies, for consultation, use and adaptation by a community of users for non-commercial purposes.

Tuomi antaa ymmärtää, että tämä on riittämätön lähtökohta mutta armeliaasti jatkaa, että kuvaus voi toimia ensiaskeleena kohti avointen oppiresurssien määrittelyä.

Hän tarttuu epäkaupallisen käytön vaateeseen, joka särähti omaankin korvaani. Eikö se ole vähän sama kuin jos koulussa opettaja sanoisi, että näitä oppeja ette sitten saa hyödyntää työelämässä? Missä edes menee kaupallisen ja epäkaupallisen raja, kun rahaa joka tapauksessa liikkuu ja joku ehkä saa hommasta elantonsa. Tuomenkin monesti viittaamassa avoimen ja vapaan lähdekoodin maailmassa probleemaa ei ole, sillä kaupallista käyttöä ei ole rajoitettu kun käytössä on GNU General Public License GPL. On toki muitakin avoimen lähdekoodin lisenssejä, perinteisenä vastapainona GPL:lle on BSD-lisenssi, joka ei pidä sisällään tätä tarttuvaa ”GNU-virusta”. GPL:ää onkin liberalistien piireissä kritisoitu, sillä se rajoittaa rajoittamista 😉 Ominaisuutta kutsutaan copyleftiksi ja se lienee kauneinta mitä immateriaalioikeuksilla on koskaan tehty. Tunnetussa Creative Commons -lisenssiperheessä Share Alike -lisämääre on copyleft-ominaisuus.

UNESCOn määritelmässä esiintyvä ilmaisu community of users saa myös kyytiä, sillä periaatteessa yhteisö voi olla ulossulkeva, ja tällainen resurssi ei siis ole avoin Tuomen kuvailemassa merkityksessä jossa ulossulkemista ei siedetä.

Lopulta Tuomen ehdotus on seuraava:

Open educational resources are accumulated assets that

  1. enable development of individual or social capabilities for understanding and acting

and

  1. can be enjoyed without restricting the possibilities of others to enjoy them

and which either

  1. provide non-discriminatory access to information and knowledge about the resource
  2. generate services that can be enjoyed by anyone with sufficient non-discriminatory capabilities
  3. can be contributed to by anyone, without restrictions that exceed the norms of open science

Minusta tämä kuulostaa oikein hyvältä ja idealistiselta. Ei muuta kuin meta-yliopistoa pystyyn vaan! Tuomi viittaa jo tekstin alkupuolella kolmen tasoitseen avoimuuteen, joista toinen voi kuitenkin tuottaa meta-yliopisto-opiskelussa ongelmia, ellei oppisuorituksia tunnusteta virallisesti. Wikiopistoon mukaan ECTS:ään?

Nimimerkit pois keskustelusta

Viimeaikoina on taas ollut paljon melua netissä nimimerkillä kirjoittelusta ja siitä kuinka asiatonta se joidenkin valitettavan vaikutusvaltaisiin asemiin päässeiden hullujen mielestä on. Asiassahan ei ole oikein mitään uutta, muistelen samaa puidun jo 15 vuotta sitten ja varmasti jo muinaiset foinikkialaiset olivat närkästyneitä jostain vastaavasta asiasta. En ole asian puimiseen nyt tällä kierroksella jaksanut osallistua. Tilaisuuksia varmasti tulee, sillä nimimerkillä tai anonyymisti kirjoittelusta tullaan varmasti kinastelemaan vielä tulevaisuudessakin.

Minä olen luonnollisesti nimimerkillä tai anonyymisti kirjoittamisen kieltämistä vastaan. Jyrkästi.

Asiaan: olen tässä kesän mittaan muutamankin kerran löytänyt itseni miettimästä, että mikäli kirjastot alistuvat fasistien vaatimuksiin kirjastojen hallinnoimien keskustelujen (asiakkaille suunnatut foorumit ja blogit, alan oma Kirjastot.fi, intranetit) kirjoittajien identiteetin paljastamiseksi, hävitetäänkö myös kaikki salanimillä kirjoitettu kirjallisuus kirjaston kokoelmasta? Sellaistahan nimittäin löytyy metrikaupalla. Salanimistä löytyy varmasti kaikenlaisia hienoja tietokantoja ja listoja, mutta lähtökohtana kirjastojen kokoelmien siivoamiseen voisi käyttää vaikkapa Wikipedian luetteloa salanimistä . Kylläpä tulisi mukavasti lisää tilaa aina kovin ahtaisiin hyllyhin kun pistettäisi roviolle Lewis Carrollit, Eino Leinot, Ilkka Remekset, George Orwellit (!), Mark Twainit sun muut ja hommataan tilalle vastuuntuntoisia ja vakavastiotettavia tekijöitä, jotka uskaltavat esiintyä rehellisesti omalla nimellään eikä vain heitellä lokaa salanimen suojista.

Tulkintani mukaan salanimillä julkaistujen kirjojen hävittämättä jättäminen olisi käytännössä viesti, että kirjasto ei näe kirjallisuutta osana yhteiskunnallista diskurssia. Aika rohkeaa nimenomaan kirjastoilta, eikö vain?

Tämän kirjoituksen lopullisena inspiraationa toimi Tuija Aallon Tuhat sanaa -blogin kirjoitus Paikallispoliitikko bloggasi sivupersoonalla Pohjanmaalla sekä sitä seuraava Sediksen kommentti. Kemppisen Oikeus nimeen on mielenkiintoinen myös.

En tässä edes aloita kirjoittamaan siitä, onko etu- ja sukunimemme mitenkään hyvä identiteettimme tunniste.

Kirjastovideoita

Kommenttini Jaakkokeskarin paria kirjastoaiheisia videopätkiä vinkkaavaan kirjoitukseen Leffoja.

Toshokan senso on kirjastoaiheinen animesarja, josta vinkkasin Ki.fissä. Toinen katsomisen arvoinen, ja ymmärrettävän kielinen homma on tämä Twilight Zonessa ollut The obsolete man.

Tämä kommentti on muuten eräänlaisen tulkinnan mukaan yllyttämistä rikokseen. Ylläolevien linkkien klikkaaminen johtaa nimittäin välittömästi tekijänoikeusrikokseen ja tämä kommentti on joidenkin mielestä avunantoa tai yllyttämistä moiseen.

Mielenkiintoista sekin, että kirjastolaitos nähdään ja esitetään usein jonkinlaisena vapaussoturina.