Vielä kerkeää Hakukone 2.0 -improteatteriin PRO TIP

Kylläpä on karsea kuva, mutta en kehdannut kuvata kunnolla

Kylläpä on karsea kuva, mutta en kehdannut kuvata kunnolla

Pro tip tiedonhaun ammattilaisille: vielä kerkeätte Hakukone 2.0 -improteatteriesitykseen (kts. Facebook event). Esityksiä on sunnuntaihin asti Tunturikadulla Töölössä. Ohjaus Meiju Lampinen, ja meininki on tämä:

Moni arkipäiväinen kuulumisten vaihto tai informaation välitys on siirtynyt nykypäivänä livekohtaamisesta verkon ylitse, jonkun välineen kuten sähköpostin, blogin tai chatin, avulla tehtäväksi. Kuitenkaan ihmisen kolmiulotteisuutta, tuoksuja tai tuntoaistia ei voi vielä välineillä korvata. Esitys väittääkin, että livekohtaamista ei voi korvata eri mediumeilla.

Hakukone yhdistää improvisaation reaktioherkkyyden sekä hohtavat näyttöruudut. Se tuo päivittäin käyttämämme verkkopalveluiden raamit näyttämölle ja luo näin ajankohtaisen miljöön uudistaa esiintyjien ja yleisön välistä vuorovaikutussuhdetta improvisaatioesityksissä. Se varastaa verkkopalveluita kuten Google, Youtube, Spotify ja Wikipedia improvisaatiokohtausten rakenteiksi ja iloittelee sosiaalisen median käytöstavoilla. Tule katsomaan, taipuvatko meemit lavalle!

Mainokset

Selviävätkö tietotekniikkayksiköt web 2.0:sta?

Blogini drafts-kansiosta, edellinen muokkaus 25.8.2009. Se oli aikaa jolloin vielä puhuttiin ”web 2.0”:sta. Julkaisempa tämän pois.

Tuijotuskilpailu oman varjonsa kanssa

IT-hallinto pitää tuijotuskilpailua oman varjonsa kanssa

ComputerWeekly.com kirjoittaa Can the IT department survive Web 2.0? Jutussa Peter Hinssen nostaa esiin jokaisessa organisaatiossa tärkeitä kysymyksiä siitä, mitä tapahtuu kun oma, järjestetty tietotekniikkahallinto joutuu pysyvään kilpailuasemaan web 2.0 -työkalujen kanssa.

Ilmiö kulkee nimellä ”varjo IT”, ”shadow IT” ja tarkoittaa siis sitä, että internetin kautta työntekijöillä on mahdollisuus olla käyttämättä organisaation omia työkaluja ja sensijaan käyttää jotain web 2.0 -sovelluksia. Esimerkiksi työsähköpostin sijasta Gmail saattaa tuntua miellyttävämmältä. Kuvapankin sijasta kuvat laitetaan Facebookiin ja sitäkin kautta hoituu yhteydenpito kollegoihin, sidosryhmiin ja asiakkaisiin. Googlen toimisto-ohjelmissa on puolensa ja työsähköpostit tuntuu järkevämmältä hoitaa  omalla kännykällä kuin työpaikan hankalalla järjestelmällä. Työpaikan työryhmäsovellukset ovat kurjempia kuin jonnekin nettipalveluun itse perustettu webbifoorumi jonne voidaan kutsua sellaisiakin jäseniä, joilla ei ole pääsyä organisaation intranettiin.

Kyse on myös vallasta. Työntekijä emansipoituu ja tekee itse valintoja työkalujensa suhteen. Perinteinen, keskitetty IT-hallinto menee tällöin rikki esimerkiksi varmuuskopioinnin, valvonnan ja tietosuojan osalta. Myös perehdyttäminen ja kouluttaminen sekä työn johtaminen hajoavat, sillä jokaisella työntekijällä on omat työtapansa ja työvälineistönsä. Työ- ja käyttötavat ylittävät organisaatioiden rajat, kun tuttavat eri organisaatioissa käyttävät samoja työkaluja.

Näitä on puitu meidänkin kirjastossa. Mitenkäs teillä, miten teidän organisaatiossa on näihin probleemiin suhtauduttu? Onko web 2.0 -sivustoja teknisesti blokattu tai kielletty käyttämästä? Kenties varjo IT:n syntyymistä on ruokittu ja ohjattu opastamalla oikeanlaiseen käyttöön? En haluaisi uskoa, että missään asia on jätetty täysin huomiotta ja työnnetty pää pensaaseen: ”google docs ei ole totta”.

Hinssen pelaa innovaatiokortin ja sanoo, että avoin/vapaa pääsy erilaisten tietoteknistten työkalujen äärelle stimuloi innovointia tai jopa on yksi sen edelletyksistä.

ComputerWorldin jutussa Hinssen väittää myös, että mikäli IT -osastot eivät pysy kilpailukykyisinä työntekijöiden työarjessa, ne marginalisoituvat ja lopulta kuihtuvat. Onko hierarkisen organisaation, vaikkapa kirjaston kehysorganisaationa toimivan kunnan, yliopiston tai oppilaitoksen IT-hallinnolla muuta tulevaisuutta kuin asennella tarpeen mukaan uusia hiiriä asiakaskoneisiin ja tilata tulostimiin mustepatruunoita?

Peter Hinssen discusses the impact of ”shadow IT”: if your IT department doesn’t foster use of web 2.0, it will wither, be marginalized and eventually lose meaning. Corporate IT departments must remain competative and their services relevant, since they are constantly being questioned by the web 2.0 tools. This has some serious implications, and ignorance is not the answer.

(via teemumakkonen twitterissä)

Paljon on vettä virrannut… ja vielä on virrattava

Kirjastoverkkopäivät miltei eilen

Kaivelin tuossa arkistojani ja tuli vastaan kolmen ja puolen vuoden takainen raportaasini Kansalliskirjaston kirjastoverkkopäiviltä. Raporttivälineenä minulla oli tuolloin N95 sekä Jaiku (R.I.P.) ja päivien aiheet melko tutun oloisia: pitäisikö sellainen yhteisluettelo perustaa ja jos pitäisi niin millä ohjelmistolla, keskittämisen aiheuttama monopolisoituminen esim. Kansalliskirjastolle, kuntien liian suuri määrä Suomessa, web 2.0, tägit ja tähdittämiset, kirjastojen yhteisölliset verkkopalvelut (hoh-hoijakkaa), KDK-unelma ”kaikkien muistiorganisaatioiden aineistot samassa liittymässä” jne.

Kirjastoverkkopäivä-Kirjastojen verkkopalvelujen tulevaisuuskuvat, Helsingin Yliopisto, Porthania PII.

mace: Yleisökysymys, jonka muistaakseni esitti yliopistokirjastolainen: onko uusien oppimisvälineiden käyttö todistetusti laadukkaampaa oppimista?

Sekä

suviko: En ole it-asiantuntija, mutta mulla on aina menny pikkasen ohi miksi kaupunkien ja yliopistojen kirjastot panee isoja läjiä rahnaa kälyisillä ominaisuuksilla varustettuihin aineistotietokanta/hakuohjelmiin.
Sit yliopistolla joku kehittää itse paremman kälin Helkaan eli Helka Handyn, joka toimii mobiililaitteillakin paljon paremmin. Tätä lisää.

Mace: tuota tulee itsekin toisinaan mietittyä… :\

Tämä siis kolme ja puoli vuotta sitten, 2007. Paljon on vettä virrannut Aura-joessa… ja paljon on vielä virrattava jatkossakin ennenkuin tästä kaikesta tulee yhtikäs mitään.

Kuu on noussut: Sosiaalisen median mahdollisuudet hallinnolle

Erittäin odotettu Oikeusministeriön ohjeistus virkamiesten toimintaan yhteisöllisessä webissä on nyt julkaistu. Sen nimi on Sosiaalisen median mahdollisuudet hallinnolle. Tämä meni minulta totaalisesti alta tutkan kesäkuun alussa kun se julkaisiin, mutta hoksasin sen Tuijan Tuhat sanaa-blogista. Tein keskustelunavauksen Kirjasto-kaapelilla, katsotaan lähteekö mitään syntymään.

Olen vasta silmäillyt dokumenttia, mutta se on vähemmän ohjaava kuin odotin ja liikkuu aika yleisellä tasolla. Vaikuttaa siltä, että Oikeusministeriö ei tässä paprussa esitä sen tarkempia tai v0imakkaampia vaatimuksia virkamiesten verkossa ololle kuin mitä lainsäädäntö jo sanoo yleisellä tasolla yhteiskunnan kanssa vuorovaikutuksessa olosta. Tämä jättää minut ehkä hieman kylmäksi siinä mielessä, että kirjastoalalle ja erityisesti yleisille voisi tehdä hyvää ihan selkeä ohjeistus. Yleisten kirjastojen neuvosto on kyllä laatinut kaksikin omaa strategiaa, joka on periaatteessa ihan hyvä järjestys asioille, mutten osaa sanoa kuinka pätevinä niitä alallamme todellisuudessa pidetään.

Koska yleistä erilaisiin tarpeisiin soveltuvaa ohjeistusta on käytännössä mahdotonta laatia, jokaisen organisaation on hyvä tehdä oma sosiaalisen median ohjeistuksensa omista lähtökohdistaan käsin. Ohjeistuksessa lähtökohdaksi sopivat viranomaista ja sen toimintaa koskevat säädökset. Laadittavan ohjeistuksen tulee myös olla yhteensopiva mm. hallintolain, julkisuuslain, henkilötietolain ja virkamieslain kanssa. Verkkoviestintään sovellettavia säädöksiä on myös sananvapauslaissa sekä laeissa sähköisen viestinnän tietosuojasta ja työelämän tietosuojasta. Tämän katsauksen tarkoituksena ei ole antaa suosituksia edellä mainittujen säädösten soveltamisesta sosiaalisen median käyttöön.

Sosiaalisen median mahdollisuudet hallinnolle -paprun työryhmänä on ollut Tuija Aalto sekä Oikeusministeriöstä neuvotteleva virkamies Sari Aalto-Matturi ja verkkosuunnittelija Oili Salminen.

(via Tuhat sanaa)

HelMet on yhä enemmän 2.0

HelMet

Lienettekö huomanneet, että pääkaupunkiseudun yleisten kirjastojen näyttöluettelo sallii nykyään arvioiden kirjoittamisen? Sitä en osaa sanoa aikooko kirjasto tarjota itse kirjallisuusarvioita niitä tuottamalla tai hankkimalla julkaisuoikeuksia ammattilaisten laatimiin kirja-arvioihin vai onko tarkoitus että vain loppukäyttäjät (siis ihmiset) laativat niitä.

Jokatapauksessa asiakkaille arvion kirjoittaminen onnistuu kirjautumalla normaalisti kirjastokortin numerolla sekä siihen liittyvällä pin-koodilla. Teoksen saatavuustietojen alapuolelta, käyttäjien antamien tähtien vierestä löytyy nappi ”kirjoita arviointi”.

Muita, vastaavia palveluja on sekä käytössä että vireillä pilvin pimein ja niitä onkin kirjastoalalla kaipailtu jo vuosia. Tai ainakin jotkut ovat kaipailleet, minä mukaan lukien.

Kotimaiset kirjastomarkkinat itseensä käytännössä kokonaan integroinut Axiell myy Arena -palvelua ja se on käytössä jo Hämeenlinnassa ja tulossa mm. Tampereelle. Axiellin Arenalle kilpailija on ruotsalaisen Teknikhusetin CS Library. CS Libraryn hatussa on sulka mm. Tukholman kaupunginkirjaston verkkosivu-uudistuksesta. Molemmat ovat varsinaisen kirjastojärjestelmän sekä niiden perinteisen ankeiden webbisivustojen päällä/rinnalla pyöriviä, rikkaampia sivustoja. Tällaisista ohjelmistoista puhutaan discovery interfacena.

Saatavilla on jo vuosia ollut ”kirjasto 2.0” -tuotteita, joista suuri osa on saatavilla myös ilmaiseksi (lähdekoodeineen) ja heti käyttöönotettavissa. Näistä mainittakoot SOPAC, XC, VuFind sekä Blacklight. Suomalaiset yleiset, akateemiset tai erikoiskirjastot eivät kuitenkaan ole halunneet alkaa ottamaan käyttöön mitään näistä, vaan ovat odottaneet perinteisten järjestelmäntoimittajiensa tarjoavan jotain tuotetta. Pääkaupunkiseudun järjestelmäntoimittaja Innovative onkin koonnut ns. ”kirjasto 2.0” -ominaisuuksia Encore -tuotteeseensa (jota ei ainakaan toistaiseksi ole hankittu HelMet-alueelle) ja Axiell on siis kehitellyt Arenaa omien kirjastojärjestelmiensä päälle.

CS Library, kuten suurin osa avoimen lähdekoodin ilmaisista, itseasennettavista discovery interfaceista väittävät olevansa alla kehräävästä kirjastojärjestelmästä (melko) riippumattomia. Harvat avoimen lähdekoodin ohjelmistoista kuitenkaan tukevat suomalaisissa yleisissä kirjastoissa käytettäviä kirjastojärjestelmiä, eli Origoa ja PallasProta (jotka olivat siis ATP:n ja Tiedon tuotteita ennenkuin Axiell osti molemmat). Tuen rakentaminen Origoa, PallasProta ja muita kirjastojärjestelmiä varten avoimen lähdekoodin ratkaisuihin ei kuitenkaan olisi suurikaan työ ja kerralla saataisi mukaan suurensuuri joukko suomalaisia yleisiä kirjastoja. Tämä olisi järkevää hoitaa keskitettynä ostopalveluna. Milleniumia sensijaan tukee suuri osa näistä ratkaisuista.

Asiaa monimutkaistaa sinänsä hyvä pyrkimys siihen, ettei kirjastojen mustasukkaisesti vartioiman bibliografisen metatiedon ympärille muodostuva lisätieto (esim. arvostelut, käyttötilastot jne) sirpaloituisi moneen paikkaan. Suomi on liian pieni käyttäjäkunta hajautumaan alueellisiin kirjasto 2.0-palveluihin, eikä maantieteellinen alue kuitenkaan ole internetissä kovinkaan relevanttia. Kuvitelkaa että jokaisella maailman kunnalla olisi oma Facebook yhden yhteisen Facebookin sijasta. Ei toimi. Kirjastoalalla puhutaan sensijaan yhden laarin mallista.

Kirjasampo pyrkii olemaan se laari. Lisäksi se mullistaa kaiken mistä kirjastojen metatietotyössä on kyse. Tässä vaiheessa on kuitenkin erittäin epäselvää miten Kirjasampo yhtyy kirjastojen verkkopalveluihin (terveisiä sinnepäin, että plsplspls miettikää jonkinlaiset liittymät Origoon, PallasProhon ja HelMetiin, osana pr-työtä kirjastoille. välivaiheena). Lisäksi Kirjasampo rajautuu kaunokirjallisuuteen joten tietokirjallisuuteen, musiikkiin ja kävelysauvoihin liittyvä metatieto on ratkaistava jotenkin muuten.

Vaarana on, että arvostelupalvelut keräävät tietoa suljettuihin siiloihin. Mielestäni siilot ja ”2.0” ovat keskenään tyystin epäyhteensopivat käsitteet. En tunne CS Libraryn tuotetta tarkasti, mutta ainakin mainostavat ohjelmointirajapintaansa (API) kovasti. Ehkä se ei ole siilo ja ehkä Axiell Arena ei ole siilo. Nykyiset HelMetin arvostelut muodostavat siilon ja marginalisoivat 4 miljoonaa suomalaista. Kirjastolaisille tuttuja yhteystyön muotoja ovat MARC, z39.50 ja kopioluettelointi. Teoksia kuvailevien MARC-tietueiden lisäksi kaikki muutkin kirjastojen tietotuotteet on rakennettava saman periaatteen, eli yhteiskäyttöisyyden ja verkostomaisuuden mukaisesti. Mutta tietenkin vielä paremmin kuin 25 vuotta sitten!

Oikean kirjastomaailman ulkopuolelta käyttäjäarvioita ja muita kirjasto 2.0 -ominaisuuksia löytyy esim. LibraryThingistä, Amazonista ja Google – tyylilleen uskollisensa – haravoi arvioita ja viitteitä verkosta koneellisesti Google Book Searchiin. Nämä kolme palvelua konseptoivat kirjastoa aivan eri lähtökohdista kuin perinteiset, institutionalisoidut kirjasto-organisaatiot (tai no, monet kirjastoinstituutiot ml. yleinen kirjastolaitos ovat oikeastaan aika lyhyt välivaihe kirjastojen historiassa). Amazonin ja Googlen kanssa ns. oikeiilla kirjastoilla ei ole oikeastaan minkäänlaista vuorovaikutussuhdetta, LT on onneksi aktiivinen toimija kirjastojen suuntaan.

Todella sekava kirjoitus, mutta sekava on kirjastojen verkkopalvelujen tilannekin. Tilannetta pyrkii valottamaan Kirjastojärjestelmät nyt! -raportti sekä Yleisten kirjastojen neuvoston verkkostrategia. Muutama selvä linjaus on olemassa (esim. mainittu yhden laarin malli) ja riittävästi teknisiä avaimia sekä kansainvälistä yhteistyökumppaneita (eli tanskalaisia) olisi tarjolla kuten Antti innostavasti kirjoittaa. Taustalla kuitenkin häämöttää toisaalta järjestelmätoimittajien tuotteet (Axiell Arena, CS Library) joilla kaikesta tästä murehtiminen voidaan ulkoistaa ja toisaalta Suuri Yhteisluettelo, Joka Tulee Ratkaisemaan Kaikki Ongelmat. Joten ehkä nyt ei kannata hätiköidä (lue: kannattaa olla tekemättä mitään, yhtikäs mitään). Ja toisaalta–yleisten kirjastojen keskuskirjaston (Helsingin kaupunginkirjasto) sekä sen seudullisten kumppanien (Espoo, Vantaa, Kauniainen) lähteminen oman laarin rakentamiseen on signaali muille noin 350:lle kirjastolle siitä halutaanko sittenkään hakeutua kohti yhteisiä verkkopalveluratkaisuja vai ei.

Nettihistoriaa kansien välissä

Ylioppilaslehdessä vol 96 no 15:sta (13.11.2009) on kaikenlaisen muun hauskan lisäksi pieni juttu kirjasta, jota olen odotellut. Se on sivulla 24 ja siinä Antti Järvi kirjoittaa kirjasta Petri Saarikoski, Jaakko Suominen, Riikka Turtiainen, Sari Östman-Funetista Facebookiin-Internetin kulttuurihistoria (Gaudeamus, 2009, ISBN 978-952-495-123-4). Tämä pitää lukea!

Sisältää seuraavat artikkelit:

Suominen, Jaakko Johdannoksi: netin kulttuurihistoriaa
Saarikoski, Petri Verkonpunontaa–tietoverkkojen esihistoria ja Suomi
Saarikoski, Petri Visio–maailmantelevisiosta tiedon valtateille
Suominen, Jaakko Kaiken maailman tieto? Internet tietämisen kohteena, lähteenä ja välineenä
Östman, Sari Onko netille aikaa?
Turtiainen, Riikka Tunne netissä
Saarikoski, Petri; Suominen, Jaakko; Turtiainen, Riikka; Östman, Sari Peliä ja leikkiä virtuaalisilla hiekkalaatikoilla
Suominen, Jaakko Netti–kulttuurisesti omaksuttu?

Mukaan AVO-kurssille

Vapaiden ja avointen oppiresurssien tuottaminen -kurssi alkoi jo alkuviikosta Wikiopistossa, eli suomenkielisessä Wikiversityssä. Olen kesästä asti pykinyt että pitäisikö mukaan lähteä vai ei; jossain vaiheessa päätin että karsin asioita joissa olen mukana, mutta toisin kävi: pakkohan tähän on lähteä mukaan. Toivottavasti tämä kurssi ei jää alimmaiseksi tehtävälistallani.

Kurssiin kuuluu, että kaikista tehtävistä kirjoitetaan vastaukset blogiin. Käytän tässä yhteydessä tämä jo olemassaolevaa Riippumaton asiantuntija -blogiani. Varustan kurssiin liittyvät kirjoitukset tagilla avokurssi, kuten ohjeena on.

Kymmenestä viikosta ensimmäisen (johdanto) tehtävinä on kolme blogikirjoitusta, joista tämä on siis ensimmäinen.

Olen siis Mace (Ojala) Helsingistä ja toimin ammattini puolesta kirjastosetänä Helsingin kaupunginkirjastossa. KirjastoWiki-sivullani on enemmän tietoa kirjastolaisuudestani. Toisinaan on hauska ajatella että olisin muutakin kuin ammattiroolini, kirjastosetä: pyöräilijä, kaupunkilainen, filosofi, rakastaja.

Olen mukana kurssilla saadakseni lisää kokemusta verkkokursseista ja hauskaa lisämakua tähän kurssille osallistumiseeni tuo se, että 19.10. alkaa loppuvuoden kestävä, web 2.0 -taitoja kirjastolaisille opettava 23 asiaa -verkkokurssi ja olen Matti Lassilan kanssa sen vetäjä. Alunperin rakensimme ja vedimme ko. kurssin kansallisesti keväällä 2008, tällä kertaa kurssilla kurssi on suunnattu pääkaupunkiseudun kaupunginkirjaston työntekijöille. Mattikin on tällä AVO -kurssilla, oikein hauskaa nähdä miten onnistuu vetää verkkokurssia aiheesta, jota itse opiskelee samaan aikaan toisella verkkokurssilla 🙂 🙂

Saunan jälkeen yritän vielä kuroa muut tämän viikon tehtävät kasaan.

Kirjastot ubiikkiyhteiskunnassa

Kirjastot ubiikkiyhteiskunnassa -seminaari

Sellon kirjastossa ubiikkiyhteiskuntaa ja kirjasto käsittelevässä tapahtumassa

Espoon Sellon kirjasto järjesti tänään ubiikkiyhteiskuntaa ja kirjastja käsittelevän pienen seminaarin. Tilaisuus oli kirjastolaisille, ja jatkoa kahdelle aiemmalle , yleisölle suunnatulle tapahtumalle. Puhujina olivat aiemmin mm. J.J. Kasvi ja vielä kolmas yleisötilaisuus on tiedossa joskus tulevaisuudessa.

Pyöräilymatka Helsingistä Leppävaaraan sujui mukavasti tämän ja tämän ryydittämänä. Tarvitseeko tätä sanoa, pyöräilyhän on aina mukavaa 🙂

Puhujina tapahtumassa olivat Tuija Aalto YLEltä, Jaakko Sannemann Entressen kirjastosta Espoosta sekä Päivikki Karhula Eduskunnan kirjastosta. Tuijan puheenvuoro käsitteli YLEn sosiaalisen median strategiaa ja muita YLEn ja mediakentän tuulia, Jaakon erittäin puhutteleva puheenvuoro käsitteli subjektiivista ja henkilökohtaista kokemusta sekä kirjastosta että kirjastolaisuudesta sosiaalisen median äärellä ja Päivikki pelotteli meitä toimittamassaan Paratiisi vai panoption -kirjassa (Eduskunnan kirjaston selvityksiä, ISBN 978-951-53-3054-0, 2008, myös interwebissä) julkaistun artikkelinsa pohjalta laaditulla, kriittisellä ubiikkiyhteiskunnan laajenevan valvonnan mahdollisuuksia esittelevällä puheenvuorollaan.

Raposin, eli selostin (; Tuijan, Jaakon ja Päivikin valmistellut puheenvuorot Qaikun #seminaarikannuun. Seminaarikannussa onkin tänään ollut todella kova vilinä menossa olevan MindTrek -tapahtuman johdosta; tämän kirjoitettuani lieneekin syytä tarkastella mitä sieltä qaikuu tänne internetin puolelle.

Tuija naksi hieman kuvia, itse nappasin vain yhden fotoshootoutin 🙂 Lisäksi tapahtuma videoitiin, videot ovat kuulemma tiedossa nettiin jossain vaiheessa. Ilmoittelen mitä asialle kuuluu ku on ajankohtaista.

Noista ylläolevista rapo-linkeistä sekä esitysgrafiikoista suunnilleen selviää mistä oli kysymys, mutta varsinaisesti ubiikkijutuista puhui vain Karhula. Valmisteltujen puheenvuorojen jälkeisissä pulinaryhmissäkään ei varsinaisesti puhuttu niistä, vaan yleisemmin kirjaston tulevaisuudesta, ja pitkälti uhkien kautta. Ala on edelleen selvästi kriisissä. Yleisesti ottaen vapaa kolmisenkymmentä kirjastolaista olivat huolissaan tietenkin e-kirjoista (jotka olivat tulleet voimakkaasti esiin aiemmassa yleisötilaisuudessakin), suomalaisten lukuinnosta, Googlen dominanssista tiedonhaun välineenä sekä tietenkin kirjastojen ja kirjastolaisten merkityksestä tiedon ja elämysten välittäjinä ja tuottajina myös tulevaisuudessa. Lisäksi puhuttiin kirjastotilasta ja siitä miten kirjastoissa jatkuvasti kertyvä data esim. lainaustapahtumista saataisi käyttöön. Sehän olisi esimerkiksi kokoelmatyön ohjauksessa tai palveluja kehittäessä aivan keskeistä tietoa, mutta toistaiseksi sitä ei ole ollut kiinnostunut juuri kukaan. Kiusallista.

YLEn strategia on hyvän kuuloinen. Erinomaisena nostona se, että jokaisen YLEläisen oikeutta näkyä sosiaalisessa webissä ammattiroolissa tuodaan esiin. Sosiaalinen media ei ole vain viestintäosaston heiniä. Heillähän on tietenkin talo täynnä itsetietoisia toimittajia, jotka ovat todella tottuneet julkaisemaan ja eivät helposti ota vastaan mitään ohjeita miten sitä julkaisua pitäisi tehdä. Kirjastoissahan tilanne on aivan päinvastainen, kirjastolaiset nimenomaan eivät julkaise juuri mitään, eli kaikki julkaisutoiminta on uutta.

Keskustelu oli todella elinvoimaista ja aktiivista, kiva olla mukana kun puhujilla riittää kosolti näkemystä ja laajaa tietoa 🙂 Kiitos kaikille mukaville kollegoille sekä tietenkin etityisesti puhujille sekä järjestäjätaholle eli Sellon kirjastolle 🙂 Hyvisten kokoontuminen.

Lukupiiri nykyajan tyyliin

Mainitsen asian vielä täällä, koska tämä kiinnostanee kirjastolaisia. Elokuun lopussa muutama tyyppi sopivat kuuntelevansa Chris Andersonin kirjan Free–The Future of a Radical Price samaan aikaan ja kommentoivansa samalla verkossa. Kyseessä oli kirjan kolmituntinen lyhennelmä Andersonin itsensä lukemana. Vastaavaa on nähty toki aiemminkin (kokeile esim irkkiä euroviisujen aikaan ja meillä JaikussaQaikussa on tapana raportoida mielenkiintoisista tapahtumiseta), mutta tällä kertaa ohjelmassa oli siis äänikirja. Kirja kuunneltiin Spotifystä ja keskustelukanavana oli Qaiku.

Asiasta bloggasivat ainakin

18.8.2009 Juhana.org Avoin ad hoc -opiskelukokeilukutsu Juhana Kokkonen
26.8.2009 Momentary Lapse of Reasoning Interesting Social Media Test: Free, a book by Chris Anderson, as a collective audio listening in Spotify & notes and talks in Qaiku Marko Teräs
26.8.2009 Tule, vaisuus Free – ilmainen Tero Heiskanen

Lisäksi esim. Ferrixin linkkilista.

Esimerkiksi tällaista voi ihan itse järjestää, jos haluaa ja on aloitekykyinen. Peukut tälle.

Meanwhile on Wikipedia…

While a lot of people spend their days being worried how unreliable Wikipedia is but at the same time deciding not to do anything about it, Wikimedia foundation is updating the MediaWiki-software that runs the service.

An extension called WikiTrust will be installed on the site, that will indicate trustworthiness with colourcoding. The extension uses a few simple observations that are described in more detail elsewhere. Basically old information is propably more reliable than fresh information that has not yet been subject to public scrutiry and review. Also, an editors reliability can be judged based on the other changes he or she has made to the dictionary. This is neat, because it takes the element of  trust down to the level of words. As an addition to the existing methods to verify information on Wikipedia, such atomity makes any librarian scream ”that’s fantastic!!”

Because Wikipedia’s editorial concept is rather different from what we are used to, we naturally have our doubts toward this kind of a disruption. Nothing wrong in that, in fact very few people were talking about the trustworthines or power of encyclopedias in general before Wikipedia came around! Wikipedia and everything involved with it is very interesting from a librarians point of view. On se hyvin jännä juttu.

(Some of) us librarians have been deeply concerned that this new concept of an encyclopedia is going to undermine the whole foundation of reliable information that we ”used to have” before the internet. However there are no proof of such a golden era ever existed. This is however what some people and organizations would like to believe and would like everyone else to believe too. Sounds kind of christian, all this talk about lost access to paradise of Eden because of our sins, really…

During all this time with Wikipedia on our fingertips, librarians did next to nothing about it. We don’t have the courage to say ”look, all this is just a load of terrible crap, you should read the same information from a book, it’s more reliable that way”. Though as a profession we don’t have much knowledge of information technology like programming (which honestly is kind of awkward), we could have found other ways to make Wikipedia better. Better for our patrons.

We could have funded someone who knows about these programming-things.  We could have learned how wikipedia really works, and taught our collegues and patrons to know about such radical things as the Creative Commons licensing model, the concept of NPOV, the discussion pages, public history of wiki edits, proper citation and all that. We could have made research how our own staff uses the internet and the wikipedia. All things considered, libraries if anyone should be involved in projects like WikiTrust.

In exactly what ways have libraries helped the public  benefit from Wikipedia? I’ve been proposing that public libraries should give Wikipedia Foundation money, because it’s a valuable resource for our staff and our patrons and because we are paying for other on-line encyclopedias, like EB. Nobody is taking me serious, of course, but i sincirely think we should donate to wikimedia. Lots.

So many more useful things to do that complain about the untrustworthiness of Wikipedia!! That ”Edit” -button is a fantastic symbol that we librarians keep failing to comprehend.

Miten virkamiehenä verkossa?

Huomasin tänään kokouksessa, että Qaikussa oli meneillään herkullinen liverapo Wirkamiehet Werkossa Workshopista, jossa etsittiin hyvää tapaa tehdä viranomaistyötä verkossa, erityisesti sosiaalisen webin parissa. Casena oli Galtsu-kyttä -fobba- ja qaikussa syntyi vaikka mitä mielenkiintoista keskustelua. Lukaiskaapa.

Onko teidän kirjastossanne,  virastossanne tai toimialallanne mietitty näitä asioita? Olisi kiva mitä keskustelua asiasta on käyty ja onko jotain ohjeita laadittu.

VirtuaaliAnukin näköjään kirjoitti asiasta.

Haastatteluni Sula Pinta -podcastissa

Minulla oli ilo olla tänään Tuijan ja Yoen jututeltavana kirjasto-asioista Sula Pinta -podcastin vieraana. Varsinaisesti aiheena oli minun ja Lassilan Matin tuossa keväällä ja kesällä vetämä 23 asiaa -verkkokurssi, mutta juttumme lähti kuin siika lapasesta oikeastaan ennenkuin oli edes kunnolla selvinnyt että mikä kyseinen kurssi oikein oli. Noh, se tietohan kyllä selviää vaikkapa kurssin omalta sivulta tai Kirjastolehden numerosta 5/2008 (saatavilla kaikista hyvin varustelluista kirjastoista läheltä sinua).

Podcastin otsikkona on Kirjastojen digitaalinen tulevaisuus, 23asiaa – verkkokurssi. Käykääpä kuuntelemassa ja kommentoimassa! Juttua syntyi noin 48 minuuttia ja kurssimme lisäksi puhetta piisaa Wikipediasta, musiikkikirjastotyöstä, e-aineistosta, tekijänoikeuksista. Lopussa on hieman ajatuksiani kirjaston tulevasta roolista internetissä, erityisesti nykyisen tekijänoikeuslainsäädännön (hämärässä) valossa ja millaisia peruskysymyksiä kirjastojen olisi syytä pitää mielessään.

Esitän myös näkemykseni että nykyisenkaltainen e-kirja on vain välivaihe kun sekä tieto että tarinat ovat irtoamassa vanhasta ruumiistaan, kirjasta. Myös MP3-tiedostot tai muut äänitteet ovat tavallaan takapakkia musiikin digitaalisen levittämisen alkuaikojen modeista jolloin musiikista levitettiin nuotinnosta, eikä äänitettä. Tulin myös puhuneeksi, että musiikin nuotinnos olisi uusikin ilmiö, mutta siinä taisin mennä metsään 😦 Luulin musiikin nuotinnoksen keksityn joskus keskiajalla kirkkomusiikin tallentamiseksi. No lohdukseni olin kyllä oikeilla jäljillä mutten tiennyt että vanhimmat nuotinnoslöydökset ovat jostain 2000 eea vaikka aika alkeellistahan se tietenkin on ollut.

Äänitys tehtiin skypellä (Yoe asuu Tokiossa) ja on minun osaltani hieman rupinen, mutta ainakin omasta mielestäni jutut ovat hyvinkin ymmärrettäviä.

Se joka keksii tälle blogille tosi hyvän nimen, saa jonkun asiaan liittymättömän henkilön nimikirjoituksella varustetun lakritsan 😉

Kirjoitin Kirjastot.fi:n Kirjasto-kaapeli -keskustelupalstalle lyhyen houkuttimen.

Re: Verta, leimoja ja kontaktimuovia

Kirjoittelin Helsingin kaupunginkirjaston intranettiin tälläisen vastauksen esiin nostetun Heli Roihan kolumnin Verta, leimoja ja kontaktimuovia jatkeeksi.

Intranetin keskustelun urli on tämä, tiedoksi itselleni ja muille joilla on pääsy Helsingin kaupungin intranettiin. Ulkoapäin keskustelua ei tietenkään näe, olettaen että tietoturva toimii.

Metro Live on rikki, koska sinne ei voi kommentoida rekisteröitymättä. Rekisteröitymislomakekin on poikkeuksellisen utelias enkä noita tietoja kysyvälle aio todellakaan vastata. Olen tottunut hieman erilaiseen netinkäyttöön 😉

On todellakin totta, että kirjaston aineistossa ei ole mitään jälkiä edellisiltä käyttäjiltä. Ainakaan periaatteessa. Toki cd-levyistä löytyy naarmuja, kirjan reunat ovat hieman pyöristyneet ja aineiston kanssa puolipäivää työskenneltyä tuntee omissa pesun tarpeessa olevissa kätösissään, kuinka paljon rähmää aineisto itseensä kerää. Joissain teoksissa on kyllä alleviivauksia tai muita marginaalimerkintöjä joita kokoelmanhoitotyötä tekevät katselevat sormien lävitse. Tunnetteko käsitteen Gutenbergin parenteesi? (Terveisiä Ilkka Mäkiselle). Asiaa. Nyt onkin melko mielenkiintoiset ajat kun kirjastoissa yhtäkkiä suurella hälyllä järjestellään asioita niin, että asiakkaat voivat tehdä nimikkeisiin merkintöjä, vaikkakin ne varsinaisista teoksista irrotettuja jonnekin tietokantamme uumeniin eivätkä sijaitse varsinaisen tekstin äärellä, vaan kokonaista teosta kuvaavan metatiedon äärellä.

Entisaikaan kirjojen takakannen sisäpuolella oli se lainauskortti josta saattoi niteen lainaushistoriaa tarkastella, sitähän ei enää ole eikä HelMetistä (tm OPACista) selviä esimerkiksi teosten suosio tai epäsuosio. No paitsi varausmääristä, mutta eihän niistä mitään sinänsä selviä. Joku käppyrä olisi kiva, etenkin meille virkailijoille. Kokoelmatarrasta nokkela, tai kirjastolaiselta vihin saanut asiakas voi ymmärtää, että pyöreässä tarrassa oleva koodi on melko lähellä omistajakirjaston postinumeroa.

Roihan kirjoituksessa ei oteta huomioon sitä, että divarin kokoelma on sattumanvarainen eikä teoksia voi helposti etsiä.

Mahtaakohan Roiha olla tutustunut BookCrossingiin tai muihin kirjakerhoihin? Kirjojen kuvailua, järjestelyä ja välittämistä tekevät tietenkin muutkin toimijat kuin kirjastot, erilaisista lähtökohdista, erilaisin päämäärin ja hyvin erilaisin keinoin.

Punkista ja web 2.0:sta

Kirjoitin eilen kommentin Parlamenttikirjaston blogin punkin ja web 2.0:n yhteisiä piirteitä käsittelevään juttuun Osallistumisen muotoja tälläisen kommentin.

Punkin ja netin analogia on klassinen, mutta ihan osuva.

Kimmon kirjoitukseen on muuten kommentti täällä.

Ja mitä punkkiin tulee, niin Skitsystemin Enkelresa till rännstenen ja Grå värld/Svarta tankar ovat aika kovia ja Unhinged myös. Valitettavasti Ekkaiaa ei verkosta paljon löydy (jotain kuitenkin täältä), joten koko bändin olemassaolo nyt, historiassa tai tulevaisuudessa on aika kyseenalainen. ”Url or doesn’t exist”.

Amatööri on asiantuntija joka rakastaa asiaansa. Ammattilainen on mahdollisesti asiantuntija joka jokatapauksessa saa rahaa asiastaan.

En ole vielä saanut käpäliini Keenin teosta, mutta veikkaanpa että minulta palaa proput teoksen aikana useampaan kertaan. Keenhän oli myös IJsbrand van Veelen The Truth According To Wikipedia -dokumentissa. Mies taitaa olla provomielessä liikkeellä, joka on kyllä ihan elävöittävää. Samaan hakulauseeseen kannattaa muuten yhdistää Keen ja Lessig.

Kimmo Tuominen kerää Keenista inspiroituneena yhteen molempien ilmiöiden arvostelua joka on hyvin mielenkiintoinen tapa lähestyä jotain teemaa.

Kimmon kysellessä missä voisi tutustua web 2.0:n ja punkin rinnastamiseen keskenään, vastasin näin:

Valitettavasti joudun sikäli tuottamaan pettymyksen, ettei mieleeni (eli Googleen) nyt satu mitään, joka vastaisi kysymykseen ”missä”. Tai no meillä kotona, kun asiaa on kämppisten ja muiden ystävien kanssa eri tilanteissa puitu.

Yhteys on kuitenkin johdettavissa. Käsite web 2.0 pitää sisällään kaiken sen, mitä web tarkoitti 90-luvulla, toki hienostuneemmassa muodossa. Web on, ja on aina punkin tavoin ollut d.i.y. (i.t.e.=itse tehty elämä sanoo Erkki Pirtola), hajautettu, yhteisöllinen (kuka muistaa webringit ja guestbookit?), antiautoritaarinen, verkostomainen ja maailmanlaajuinen.

Internetin historia ja nykypäivä ovat täynnä punkeilta tuttuja ajatuksia sekä puheissa että teoissa. 90-luvun teknoutopiat ja -dystopiat ovat mielenkiintoisia, olennaiselta sisällöltään samaa kuin nykyäänkin. Nähdäkseni kehitys on edennyt, muttei muuttunut. Sodatkin ovat samat kuin silloin.

Me vanhukset voimme virkistää muistiamme vaikkapa täällä ja samassa osoitteessa nuoriso voi opiskella hieman webin historiaa. Vanhuuden kunniaksi kuuntelen tätä kirjoittaessani Dead Kennedysiä.

Tämä copy/paste toisten blogeista on aivan kamalaa. Pahoittelen lukijoille (ja maailman sielulle) että teen näin, mutta tämä on toivottavasti vain välivaihe ja liittyy siihen, että haluaisin ennemmin olla irtolaisena blogistanissa kuin oikea bloggaaja. Blogini ei ole verkkotoimintani keskiö, sen pitäisi olla vain osa sitä. Eräänlaista yhdistävää liimaa muiden toimieni välillä. En pysty selittämään itselleni, miksen ole tutustunut coCommentin kaltaisiin palveluihin?