Salla Palmi-Felinin väitöstilaisuus huomenna 25.1.2014 Tampereen yliopistolla tietotyöstä 1200-1300 -luvulla

Salla Palmi-Felin (jota tästä päivästä alkaen fanitan)

Huomenna 25.1.2014 on Salla Palmi-Felinin (@sallapalmifelin) väitöstilaisuus Tampereen yliopistolla klo 12. Osallistukaa ihmeessä (ite en pääse), tämä on aivan käsittämättömän relevanttia ja mahtavaa historiantutkimusta. Väikkärin nimi on “God’s Gifth which Cannot be Sold”: Knowledge-Selling Professions in the Literature of Pastoral Care in the thirteenth and fourteenth Centuries (suom. “Jumalan lahjaa ei voi myydä”: Tietoa myyvät ammatit 1200 – 1300-lukujen sielunhoidollisessa kirjallisuudessa, URN:NBN:fi:uta-201401071002). Tutkimusaineistona on rippipapeille kirjoitetut ohjeet siitä, miten ammateissa toimivia ihmisiä pitää näiden ripittäytyessä ohjeistaa.

Lue tiivistelmä Tampereen yliopiston julkaisuarkistosta (jonne kokoteksti tullee ehkä myöhemmin) tai väitöstilaisuuden kutsusta. Tässä joitain poimintoja:

Nykyjajan palkkatyöläisistä moni saa elantonsa tiedon hallinnasta ja käsittelystä, ja näiden ammattien edustajien olisi varmasti vaikea uskoa että heidän ammattinsa voitaisiin nähdä syntisenä ja vastoin Jumalan tahtoa olevana. Näin oli nimittäin keskiajalla, jolloin tiedon myyminen oli raskas synti.

Väitöskirjatutkimus käsittelee tiedon myymisestä 1200-luvulla käytyä kiistaa. Asianajajien, lääkäreiden ja opettajien oikeus pyytää palkkaa työstään koettiin kyseenalaisena, sillä tieto nähtiin Jumalalta saatuna lahjana, joka tuli jakaa eteenpäin ilmaiseksi. Ajatus tiedosta Jumalan lahjana ei ollut uusi, vaan lähtöisin jo antiikin ajoilta, mutta tuli jälleen ajankohtaiseksi tietotyöläisten palkkakysymyksen herätessä.

…

Tutkimuksen kattaman ajanjakson aikana opettajat, asianajajat ja lääkärit vakiinnuttivat ammattinsa, muodostivat toiminnalleen eettiset ohjenuorat ja löysivät paikkansa osana yhteisöä. Tämä kehitys edellytti myös kirkon näkemyksen hyvälle kristitylle sopivien ammattien muuttumista joustavammaksi ja avoimemmaksi muuttuvaa työelämää kohtaan. Työn tärkeimmäksi päämääräksi muodostui yhteiseksi hyväksi toimiminen. Useimmissa tapauksissa ammatti itsessään ei enää muodostanut estettä sielun pelastumiselle, vaan ammattilainen omalla toiminnallaan vastasi sielunsa kohtalosta.

Kuten oli ilmeistä jo palkkakysymyksen noustessa esiin, tietoa myyvät ammatit saivat lopulta oikeuden pyytää palkkaa työstään. Palkka oikeutettiin työllä jota he tekivät, ei tiedon myymisellä. Palkan kieltäminen olisi ollut käytännössä mahdottomuus, sillä taloudellisia ja yhteiskunnallisia muutoksia ei enää voinut pysäyttää. Toinen tärkeä teema palkkakysymykseen liittyen oli vaatimus auttaa köyhiä pyyteettä. Kysymys köyhien auttamisesta ilmaiseksi oli voimakkaasti esillä kaikissa 1200- ja 1300-luvun sielunhoidollisissa lähteissä. Samaan aikaan köyhyys nousu merkittäväksi kaupungistumisen mukanaan tuomaksi ongelmaksi, mikä todennäköisesti aiheutti teeman esiintymisen myös lähdeaineistossa. Tietoa myyvät ammattilaiset olivat uusien ammattiryhmien pioneereja ja uudesta sosiaalisesta tilanteesta keskusteltiin heidän kauttaan.

…

Lueksi myös Terhi Meriläisen kirjoittama juttu otsikolla Palkkaa tiedon jakamisesta.

Kellään vielä se ETLAn lista (>kuohuntaa< >kauhistelua<) muistissa? Kirjastoeetos? Avoin tieto? Ammattieettiset ohjeistukset? Wikipedia? Internet? Open data? Avoin lähdekoodi? Konsultit? Freelancerius? Prekariaatti? Big Society? Osuu mulle kuin nenä silmään tämmöinen. Kiitos!

Advertisement

Susikoira ROI

ROI, susi vai koira?

Olin alkuviikon Amsterdamissa BOBCATSSSissa joka on informaatiotutkimuksen opiskelijoiden itse itselleen nyt 20. kertaa järjestämä semma. Keskiviikkona Frank Huysmans Hollannin Sectorinstituut Openbare Bibliothekenista  puhui yleisten kirjastojen merkityksen mittaamisesta ja arvioinnista. Kun hän puhui British Libraryn käyttämästä, ja sangen tunnetusta tutkimuksesta ja arviointimenetelmästä (hyi PDF), yleisössä ollut unkarilainen kollega kertoi mielenkiintoisen, ja hyvin opettavan anekdootin omasta kokemuksestaan.

Kuten ehkä tiedätte, British Libraryn käyttämässä menetelmässä he kysyivät juuri ulos lähteviltä asiakkailta, että kuinka arvokkaaksi he kokivat sen kertaisen kirjastokäyntinsä. Kun tätä koettua arvoa verrattiin BL:n operointikustannuksiin, tutkimuksen mukaan BL tuotti noin 4.4 puntaa jokaista toimintaan investoitua puntaa kohti.

Unkarilainen tyyppi sanoi, että he olivat käyttäneet samaa menetelmää arvioidakseen kirjastoautojen tuottamaa koettua arvoa. Noh, homma perustuu koetun arvon mittaamiseen (rahan ideahan on olla arvon yleinen mittari), ja vauraimmilla alueilla ihmiset kokivat kirjastoautossa piipahtamisen hyvinkin arvokkaaksi; muksut saavat luettavaa, ei tarvitse matkustaa kauas kirjastoon, käynti on hauskaa tekemistä ja niin edelleen. Tällä mittausmenetelmällä mitattuna tämä kirjastopalvelu tuotti paljonkin arvoa näillä alueilla. Eli hyvä ROI. Sensijaan köyhemmillä alueilla ihmiset eivät kokoneet kirjastokäyntiä yhtä arvokkaaksi eivätkä halunneet maksaa palvelusta; mikäli kirjastoautopalvelua ei olisi, he käyttäisivät aikansa johonkin muuhun. Näillä alueilla kirjaston ROI oli erittäin huono.

Eli pidetään se kieli keskellä suuta kun mittaillaan juttuja, etenkin jos haluttu tulos ja/tai johtopäätös on päätetty etukäteen muilla perustein kuin ROI:lle tyypillisin taloudellisin perustein (esim. ”meidän mielestä on kivaa ja tärkeää antaa köyhille enemmän, mutta ei niin paljoa keskiluokkaisille tai rikkaille”). ROIsta puhutaan paljon ja se on hyvä arviointimenetelmä, mutta on hyvä tietää mitä halutaan; jos sitoudutaan esim. tulonsiirtoon, kannattanee sanoa ääneen että siedämme huonoakin ROIta, tai matala ROI voi olla jopa tavoite (eli korostamme palveluja niille, jotka eivät koe niitä arvokkaiksi, siis juuri toisin päin kuin kysyntä-tarjonta -periaatteessa).

Kirjastoalan tietotaito viennissä

Mahtaako kellään olla tietoa kirjastoihmisten toiminnasta alansa ulkopuolella? Kysymykseni muotoilu on kesken, mutta haen sitä, miten paljon ja missä muodossa kirjastolaiset kirjoittelevat, luennoivat ja keskustelevat kirjastoammattilaisina sellaisilla areenoilla seminaareissa, lehdissä, netissä ym. jotka eivät ole kirjastoalaa käsitteleviä sinänsä.

Mediakasvatusasiat näyttävät lähentävän kirjastolaisia opetusalan kanssa ja toki sinne suuntaan on alallamme ollut yhteys historiallisestikin. Kirjastojen sulkemisten ja avaamisten kaltaisissa kriiseissä ainakin pomot aktivoituvat uutislehdissä. Kirjamessuilla kirjastot ovat mukana lähinnä markkinoimassa omian palvelujaan ja tuskin koskaan esim panelisteina, joten messuja ei lasketa. Mitäs muita trendejä tulisi mieleen? Ylikirjastopomo Kaitsu kirjoittelee ja esiintyy toisinaan, josta hänelle kiitos.

Ajattelen asiaa niin, että meitä on Suomessa noin 10 000 ja meillä on hyvin laaja osaamispohja jo omien opintojemme, sekä tietenkin kirjastotyön monipuolisuuden ja yleisluontoisuuden vuoksi. Tämä ”(alan) sisäinen tieto” ja ”hiljainen tieto” on pidettävä yhteiskunnan saatavilla. Turhaan me keskenämme omassa kaikukammiossamme näitä asioita höpisemme toisillemme. Usein oman alan ulkopuoliset koulutukset, semmat ja julkaisut ovat paljon kiinnostavampia. Uskon että /tuolla ulkona/ on mieletön määrä ihmisiä, jotka voisivat tulla hyvin onnellisiksi kuullessaan kirjastoihmisten näkemyksiä.

Alamme keynote-puhujat ja muutkin esiintyjät tuntuvat yhä useammin tulevan alan ulkopuolelta. Hyvä tietenkin, että kutsumme heitä. Miten voisimme edesauttaa sitä, että kirjastot antaisivat takaisin yhteiskuntaan? Tapaan selailemaan alamme tapahtumien ohjelmia ja miettimään, että mitä tulisi jos kirjastolaiset itse olisivat vieraspuhujien alojen tapahtumissa puhumissa samoista aiheista. Jos meillä on vaikka puheenvuoro paljon puhutusta Alkon palvelusuunnitteluhankkeesta, voisiko kuvitella rinnakkaisen maailman, jossa kirjastoihminen on Alkon seminaarissa vetämässä keynotea palvelusuunnittelusta. Tai kirjastoihmiset voisivat workshoppauttaa poliiseja huonosti käyttäytyvien ihmisten käsittelyssä. Katsokaapa tällä ajatuksella esim. tämänvuotisten Kirjastopäivien ohjelmaa.

Vaikuttaisimme olevan aika tuontivoittoinen ala. Mitä vientituotteita meillä sitten olisi? Periaatteessa esim. intranettien tai verkkosivustojen suunnittelun pitäisi olla sellaista hommaa, johon nimenomaan kirjastolaisilta pyydettäisiin apuja. Muita mielessä pyörineitä tietotaitovientituotteita ovat niinkutsuttu ”supermarketologia”, sisustussuunnittelu, tieto- ja kaunokirjallisuuden toimittaminen ja kustantaminen, varastonhallinta, palvelujen vaikuttavuuden mittaaminen, tapahtumatuotanto sekä henkilöstöhallinto.

Onkohan kirjastojen ”tietotaitoviennistä” (pahoittelen sanahirviötä) tutkimusta Suomessa vaikkapa informetriikan, viestinnän, kirjastotutkimuksen tai sosiologian saralta?

YLE Politiikkaradio: Kuinka kulttuuria pitäisi tukea?

YLE Politiikkaradio 20.12.2010

Kuunnelkaapa tämä YLEn Politiikkaradio 20.12.2010, otsikolla Kuinka kulttuuria pitäisi tukea?. Mittaa 54 minuuttia. Rautaa niistä jokainen.

Politiikkaradion vuoden viimeisessä ajakohtaiskeskustelussa oli aiheena kulttuuripolitiikka. Pitäisikö kulttuurin tukemismalleja uudistaa? Voisiko yritysmaailmasta saada vinkkejä kulttuuriin? Vieraina olivat toimitusjohtajat Cay Sevón Turku 2011-säätiöstä, Matti A. Holopainen Suomen Teatterit ry:stä sekä Raoul Grünstein Kulttuuritehdas Korjaamosta. Lähetykseen osallistuivat myös kulttuuriministeri Stefan Wallin ja Helsingin kulttuurikeskuksen suunnittelija Ari Tolvanen. Toimittajana on Kaisla Pehkonen.

Yksityistämisestä, läpinäkyvyydestä, yhteiskunnallisesta yrittämisestä, säätiöittämisestä, valtioavustusten korvamerkinnästä, joiden kuntien tavasta siirtää kirjastoille ja yleisemminkin kulttuuripalveluille tarkoitettuja fyrkkiä muihin käyttöihin, innovatiivisuudesta, kilpailusta, Kultuuritehdas Korjaamosta, kansanliikkeistä, markkinoista, tehokkuudesta, aluepolitiikasta, asiakaslähtöisyydestä jne.

Kirjastoalalla askelia on otettu Suomessakin tilaaja-tuottaja -mallissa ja pidemmälle vietynä Ruotsin Nackassa, kuten Löykkiön kirjastossa tapahtuu -blogissa kirjoitettiin otsikolla Kirjasto myytävänä.

YLEn Politiikkaradion arkistö löytyy Areensta ja RSS täältä.

Internetin kulttuurinen omaksuminen Suomessa

Eilinen tenttivastaukseni internetin kulttuurisesta omaksumisesta Suomessa. Erittäin laadukasta tekstiä, tästä sietää olla ylpeä. Hyvä minä.

Porin kirjastossa tenttimässä Turun yliopiston, Porissa sijaitsevan digitaalisen kulttuurintutkimuksen laitoksen Turussa pidettyjä luentoja. Tentti tietenkin internetissä. Jep :*)

Ketkä henkilöt ja mitkä henkilöryhmät ovat myötävaikuttaneet Internetin  kulttuuriseen omaksumiseen? Vertaile kirjan eri lukuja.

Kirjan Funetista Facebookiin–Internetin kulttuurihistoria viimeisessä artikkelissa Jaakko Suominen kirjoittaa otsikolla Netti–Kultuurisesti omaksuttu? siitä, miten internet on suomalaisten elämään sulautunut. Netin, tai yleistettäen minkä tahansa ilmiön omaksumisesta Suominen summaa:

(Netin) kulttuurinen omaksuminen näyttäytyy arjen muuttuneina toimintatapoina ja niihin liityvinä tarinoina sekä pohdintoina työpaikoilla, koulutuksessa, harrastuksissa tai vaikkapa teknologian kehitystehtävissä.

Suominen rohkaisee lukijaa itse miettimään muuttunutta ajan- ja rahankäyttöään tavoilla, joihin internet ja sen omaksuminen on tavalla tai toisella vaikuttanut. Kirjasta hän toteaa, että

Tässä teoksessa on osoitettu, että Internet on omaksuttu osaksi jokapäiväistä elämää käyttäjien, teknologian ja institutionalisoitujen puhetapojen vuorovaikutuksessa.

Kokonaisuudessaan kirja kuvaa suomalaisten kasvutarinan internetin rakentuessa. Alkuaikoina, digitaalisen tietoyhteiskunnan alkuaikoina ennen varsinaista internetiä keskeinen rooli oli korkeakouluissa ja niissä tehdyissä hankkeissa. Niissä luotiin tietynlaista perustaa tietokoneiden tuloon akateemiseen maailmaan ja liikemaailmaan. Näitä perusteita luotiin sotien jälkeen 60- ja 70-luvuilla ja jo 50-luvun puolella. Näitä varhaisvaiheita luettelee Petri Saarikoski artikkelissaan Verkonpunontaa–tietoverkkojen esihistoria ja Suomi. Alkuaikojen ATK- ja tietoliikenneverkkohankkeet olivat kokeiluluontoisia, usein Otaniemen tai teleoperaattoreiden laboratoriossa tehtyjä.

Varsinainen tietokoneiden kulttuurinen omaksuminen suomalaiseen kulttuuriin alkoi kotimikrojen aikaan 80-luvulla, jolloin halpoja, ohjelmoitavia tietokoneita alettiin hankkia keskiluokkaisiin koteihin, ja niihin pääsivät käsiksi myös lapset. Tietokone oli näin muuttamassa asiallisesta ja pelottavasta työkoneesta koteihin, muun kodin elektroniikan luo. Noihin aikoihin tietokone kytkettiin juurikin televisioon, jolle oli jo muodostunut keskeinen rooli perhe-elämässä.

Suomi oli näihin aikoihin rakennemuutosten kourissa; väki muutti kaupunkeihin ja teollisuuskaan ei enää ollut ensisensä. Jo 1970-luvun lopulla käynnisteltiin tietoyhteiskuntahankkeita, joilla kaavailtiin Suomen rakentamista informaatio- ja palveluyhteiskunnaksi. Informaatioteknologian kouluttamiseen panostettiin, ja Suomeen alettiin tehtailemaan uudenlaisten insinöörien joukkoa.

Tietoverkkoihin kotimikroilla päästin myöhemmin, ja tällöin aivan keskeisessä asemassa olivat BBS-järjestelmät eli “purkit”. Näissä tietokoneharrastajat sekä muutkin kiinnostuneet keskustelivat, vaihtelivat tiedostoja ja pelasivat verkkopelejäkin.

Varsinaisesta internetistä nykyään ymmärtämässämme muodossa ei näihin aikoihin vielä kuultu, mutta kansainvälisyyden makuun päästiin korkeakoulujen keskustelupalstojen kautta, jonne haettiin valikoituja palstoja maailmalta. Vastaavasti myös joidenkin BBS-järjestelmien kautta alkoi olla pääsyä kansainvälisiin keskusteluihin. Näiden tuomisessa Suomeen olivat siis keskeisessä asemassa korkeakoulujen opiskelijat ja henkilökunta sekä ahkerat ja uteliaat tietokoneharrastajat.

Harrastelehdillä oli tärkeä merkitys tiedon levittämisessä ja jotkut noiden aikojen lehdistä ovat edelleen voimissaan, merkittävimpänä näistä MikroBitti. Sen sivuilta alkoi löytymään “modemistien” juttuja enenevissä määrin 1980-luvun loppua kohti, ja langoilla roikkuminen alkoi avautua tietokoneharrastajille laajemminkin. Purkkien määrä kasvoi.

Petri Saarikosken ensimmäinen artikkeli käsittelee tietoyhteiskunnan rakentumista enemmänkin harrastustoimintana ja Suomi näyttäytyy pellepelottomien ja robinhoodien maana. Saarikosken toinen artikkeli Visio–Maailmantelevisiosta tiedon valtatielle kuvaa systemaattisempaa tietoyhteiskunnan rakentamista vuosituhannen loppua lähestyttäessä. Tänä aikana on aika niittää sitä insinööriviljaa, joka 10-15 vuotta aiemmin oli kylvetty tietotekniikan tietoliikenneteknologian koulutukseen satsaamalla.

Potti räjähti lopullisesti kun World Wide Web (WWW, myös W3) alkoi spontaanisti muodostumaan 1990-luvun puolessavälissä. Ensimmäisenä sitä ihmeteltiin tietenkin korkeakouluissa, mutta modemistit sekä valtalehdistö olivat nopeasti ilmiön jäljillä. Jotain tietoyhteiskunnan näistä vaiheista kertoo sekin, että tuolloin jotkut purkki-aktiivit pelkäsivät “kasvottoman internetin” hajottavan sympaattisen ja sosiaalisen purkkiskenen. Pelko ei ollut aiheeton, ja näin sitten kävikin. Kun WWW:n innoittamat aloittelijat ja “nyypiöt” aalto toisensa jälkeen saapuivat internetiin, oli “Ikuinen syyskuu” alkanut. Toiset kyllä näkivät tämän Ikuisen syyskuun enemmänkin verkkodemokratian riemuvoittona. Ylisanoja ei tällöin säästelty ja lamasta kompuroiva pieni kansa kiri kohti uutta nousukautta ja uljasta vuosituhannen vaihdetta. Pääsy internetiin muodostui jopa jonkinlaiseksi oikeudeksi, jonka järjestämisen yleiset kirjastot ottivat osakseen.

Artikkelissaan Netti–kulttuurisesti omaksuttu? Jaakko Suominen kuvailee tarjouman (affordanssi) käsitteen. Tarjouma on tavallaan se todellinen tai kuviteltu mahdollisuushorisontti, jonka tietty ilmiö tai vaikka tuote avaavat. Käsitykset ilmiön – kuten internetin – tarjoamista mahdollisuuksista muovaavat sille keksittyä käyttöä. Käsitykset muodostuvat sosiaalisesti, ja niin muodostuu myös tarjouma. Valtamedialla on tarjouman masinoinnissa osansa, samoin kaunissanaisilla poliitikoilla ja erilaisilla selvityksillä ja tutkimuksilla, joilla on osoitettu suomalaisten jatkuvasti kasvava kiinnostus internetiä ja sen kulttuurista omaksumista kohtaan. ATK ja internet antoivat Nokia-maalle myös uuden kansallisen identiteetin.

Tietokonetta ja myös internetiä on perinteisesti ympäröinyt “hyödyllisyyden aura”, joka on jossain määrin siunannut niiden käyttöä tietyissä konteksteissa, esimerkiksi työpaikoilla vaikkei niillä aina mitään kovin tähdellistä olisikaan tehty. Tietokone, samoin kuin vanhat mobiilipuhelimet loivat asiallista kuvaa osaavasta, aikaansaavasta ja ennenkaikkea tärkeästä business-henkisestä ihmisestä. Työpaikoilla on tässä mielessä tärkeitä omaksumisprosessissa. Varsinaisia pelikonsoleita lukuunottamatta internetin kulttuurista omaksumista on leimannut päällimmäisenä asiallisuus; viihde-, harrastus- ja häiriökäyttö on kulkenut sen siivellä. Tällainen tekno-optimistinen kuva on ollut edellytys laajalle omaksumiselle.

Nykyään tilanne on tietenkin jo melko selvä; internet on arkea. Silti jo moneen kertaan käydyt keskustelut kaikuvat sosiaalista mediaa ja eritoten Facebookia ympäröivässä keskustelussa. Niidenkin on nyt osoitettava olevansa tavalla tai toisella hyödyllisiä, vaikka satatuhatpäiset kansanjoukot siellä pahennusta aiheuttaen farmejaan jo viljelevätkin.

Joo jaaha, ja mikäs se tenttikysymys olikaan?

Cory Doctorow kysyy mitä haluamme tekijänoikeuden tekevän?

Cory Doctorow

The Guardianissa oli vähän aikaa sitten mainion Cory Doctorowin artikkeliWhat do we want copyright to do? Hyvä kysymys jonka kuulee liian harvoin. Jos yritettäisi ajatella asiaa nyt 2010 vuotta ajanlaskumme alun jälkeen, niin mitä haluaisimme että tekijänoikeus tekee? Mitä vaikkapa me kirjastoammattilaiset siltä haluaisimme?

Jos meillä länsimaissa ei olisi takanamme muutama sata vuotta immateriaalioikeushistoriallista painolastia, niin minkälainen tekijänoikeus tai yleisemmin immateriaalioikeusjärjestelmän haluaisimme rakentaisin? Tässä välissä tapahtui sellaisia juttuja kuin teollinen vallankumous, toinen teollinen vallankumous, valistuksen aika, yleiset kirjastot, internet, globalisaatio ja niin etiäppäin. Monta asiaa on tapahtunut tekijänoikeuslainsäädännön edesauttamana, vielä useampi siitä huolimatta. Mutta minkälainen immateriaalioikeusilmapiiri olisi meillä hyväksi. Nykyinen on selvästikin rikki, koska luovaa työtä elättämällä on todella hankalaa saada elantonsa.

Koska tarvitaan voittajia ja häviäjiä, Cory lähtee hahmottelemaan keitä näille puolille aseteltaisi. Lähtökohdaksi hän ottaa sen, että mahdollisimman laaja joukko tekijöitä pystyisi tekemään mahdollisimman laajan joukon teoksia, jotka saavuttaisivat mahdollisimman laajat yleisöt.

Now, take $300m CGI summer blockbuster films: if the producers of these things are to be believed, the ongoing capacity to produce glitzy, big budget productions demands that services like YouTube be shut off (see, for example, Viacom’s lawsuit against Google over YouTube).

If this is true – I’m no movie exec, maybe it is – then we need to ask ourselves the ”balance” question: YouTube’s users produce 29 hours of video every minute and the vast majority of it is not infringing TV and movie clips, it is independently produced material that accounts for more viewer-minutes than television. So, the big studios’ demand amounts to this: ”You must shut down the system that delivers billions of hours of enjoyment to hundreds of millions of people so that we can go on delivering about 20 hours’ worth of big budget film every summer.”

To me, this is a no brainer. I mean, I love sitting in an air-conditioned cave watching Bruce Willis beat up a fighter jet with his bare hands as much as the next guy, but if I have to choose between that and all of YouTube, well, sorry Bruce.

Hyvä tekijänoikeuslainsäädäntö on Coryn mielestä todisteisiin perutuva (evidence-based) sekä tasapainoinen (balanced). Molemmat kuulostavat vähintään kohtuullisilta periaatteilta mille tahansa laille nykyaikaisen yhteiskuntafilosofian pohjalta. Nykyinen tekijänoikeuslainsäädäntö ei tietenkään ole näistä kumpaakaan, kuten hyvin tiedämme. Selvä osoitus tästä on se, että tekijänoikeutta ei voi ymmärtää arkijärjellä. Edes tekijänoikeuteen erikoistuneet lain asiantuntijat eivät kuulemma osaa, saati ymmärrä tekijänoikeuslainsäädäntöä. Moderniin yhteiskuntaan kuuluu, että kansalaiset tietävät sekä omat että toisten oikeudet sekä tuntevat yhteiskunnan toiminnan periaatteet yleisellä tasolla. Minusta suuri osa tekijänoikeusrikkomusväitteistä voidaan aivan hyvin ohittaa sillä, ettei voida kohtuudella olettaa että ns. tavallinen kansalainen ymmärtäisi lakia, eikä näinollen hänen sitä tarvitse noudattaa. Jos lainsäädännön toiminnan ymmärtäminen on ihmiselle mahdotonta ja järjenvastaista, se ei ole hänen vikansa vaan lainsäädännön vika.

Lainsäädännön tarkoitus ole suojella olemassaolevia markkinoita. Sellaista kutsutaan protektionismiksi ja se on yleisesti ottaen huono asia. Tasapainoisuus on jotain muuta. Laura Leppämäen teoksessa Tekijänoikeuden oikeuttaminen on hyvää tekstiä utilitarismista ja siitä miten tekijänoikeus suhtautuu siihen.

Kysymys on siis: minkälaisen yhteiskunnan haluamme, ja minkälainen tekijänoikeuslaki rakentaisi meille tuollaisen yhteiskunnan?

Alla pieni joukko julkaisuja, joihin suosittelen kaikkia luovasta taloudesta kiinnostuneita tutustumaan. Ja tämä luonnollisesti tarkoittaa myös kirjastoammattilaisia, sillä luova talous on keskeisimpiä tuotoksiamme. Asiaan:

• YLE Kultakuume (YLE Radio 1): Luovan talouden 11 käskyä (saatavilla vielä 24 päivää) sekä vieraana olleen Tarja Cronbergin selvitys OKM:lle Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo
• Otto Bruun, Teppo Eskelinen, Ilkka Kauppinen, Hanna Kuusela: Immateriaalitalous – Kapitalismin uusin muoto (ISBN 978-952-4951-19-7)
• IPRinfo -lehti (ISSN 1456-9914)
• Laura Leppämäki: Tekijänoikeuden oikeuttaminenISBN 951-39-2448-3)

(Doctorowin juttu Guardianissa via Veera Ristikartano)

Kirjastokimppa vs. kunta/kaupunki -polemiikki

Ei kovin iskevä ole toi otsikko nyt. Anyway kopsaan tänne oikeaan internetiin näkyville erään Facebookissa käydyn keskustelun. Tai siis vain omat osuuteni. Lukeminen on näin tietenkin ikävää, se varsinainen keskustelu on tuolla Facebookin uumenissa jonne jotkut pääsee ja jotkut ei (Google ei pääse).

Kokonaan toinen juttu on se, onko hyvä idea ja yhteiskunnan kannalta Oikein että kirjastot eriytyvät vielä enemmän omiin maailmoihinsa kuntarajojen yli, ns. ”kirjastokimppoihin” (Vaski, HelMet, Piki jne). Tämähän on aivan nurinkurista, eikö pitäisi pyrkiä juuri toiseen suuntaan eli integroitumaan omaan kunta/kaupunki-organisaatioon?

debatoija 1 […]

Mace Ojala Olen niin samaa mieltä tosta!

16. marraskuuta kello 22:33

Mace Ojala Ajatus kirjastokimpasta vesittää kaikki tälläiset virastojenväliset ja muut yhteistyökuviot firmojen, yhdistysten tai yksityisten kanssa. Kirjastokimppa lähtee siitä että Kirjasto On Tärkeä. Kunta/kaupunki lähtee siitä että Elämä On Tärkeää.

16. marraskuuta kello 22:35

Mace Ojala Tätä on tullut haudottua aika kauan, syytä päästellä tätä ulos pikkuhiljaa… Seuraavaksi Kirjasto-kaapelille tämän asian kanssa? 😉

16. marraskuuta kello 22:35

debatoija 2 […]

debatoija 2 […]

debatoija 3 […]

debatoija 4 […]

Mace Ojala Hmmm hmmm hmm… Olis kiva jos näissä kirjastokuvioissa olis enemmän politiikkaa ja yhteiskuntafilosofiaa ja -teoriaa mukana… ja talousihmisiä myös… Kaipailen tollasta otetta suomalaiseen kirjastokeskusteluun ihan jatkuvasti… mistä sitä löytäis?

16. marraskuuta kello 23:30

Mace Ojala Hmm, niin eihän me tehdä yhteistyötä kaupunkien/kuntien kanssa. Me olemme se kaupunki/kunta. Se pn se taho joka meidät maksaa, joka meitä ohjaa, jolle meidän pitää olla merkityksellisiä. Kirjasto ei ole itsessään arvokas, kirjasto on eräs osa kaupungin/kunnan kokonaisuutta, jonka voi nähdä esim joukkona palveluja.

Kuinka moni ihminen Suomessa on muuten töissä suoraan kirjastokimpalla? HelMet-alueella on käsittääkseni yksi ihminen. Onko nämä kimpat edes olemassaolevia organisaatioita?

En mä tietenkään vastusta kirjastojen välistä yhteistyötä, en mä (niin) hullu ole. Mutta kaupunki-/kuntaorganisaatiosta irti pyrkiminen on kyllä kyseenalaista. Toisaalta yhteiskunnallisten palvelujen irroittaminen on kyllä ihan ajan hengen mukaista, ja helpottaa esim tilaaja/tuottaja-malliin siirtymistä, yksityistämistä tai säätiöittämistä ja sensemmoista. Askelia kohti yövartijavaltiota, -kuntaa ja -kaupunkia. Et sikäli ihan jees.

keskiviikko kello 14:04

Mace Ojala Esim: miksi Espoon/Helsingin/Turun/whatever kaupunginkirjasto olisi lojaali jollekin kimppa-brändille ja palveluille, kun kaiken järjen mukaan pitäisi ajatella Helsingin kaupungin (ei kaupunginkirjaston) brändiä ja palveluja.

Kirjastokimpat ovat tietenkin kirjastojen yhteistyöhankkeita. Ne ovat myös kirjastojen separatistisia itsesäilytyshankkeita, kaikukammioita. Onko tärkeämpää rakentaa kirjasto vai yhteiskunta?

Pliis missä poliitikot? Totta kai me kirjastolaiset haluamme rakentaa kirjastoja, koska ne ovat meidän välitön merkityksemme edellytys. Mutta mikä on kirjastojen paikka ja merkitys laajemmin kuin kirjastolaisten omassa mielessä?

keskiviikko kello 14:12

debatoija 5 […]

Mace Ojala Mielessä on viimeaikoina ollut esim. pyrkimys irti kunnan/kaupungin yhteisestä julkaisujärjestelmästä ja merkittävimpänä tietenkin omien kimppa-brändien rakentaminen. Viesti asiakkaalle on ”tämä on HelMet-palvelu” eikä ”tämä on Helsingin/Turun/Espoon/whatever palvelu”

keskiviikko kello 20:04

debatoija 6 […]

Mace Ojala Hmm, tuo on hyvä näkökulma että oman kunnan/kirjaston ulkopuolelta haetaan resursseja ja uskottavuutta toimia sisäpuolella…

Tänään tuli MARC21-koulutuksessa mieleen, että kuinka paljon me kirjastoammattilaiset käymme esim. kunnan/kaupungin eri toimijoiden yhteisissä tapahtumissa suhteessa siihen kuinka paljon käymme kirjastoalan tapahtumissa? Minäkin olen ollut lukuisilla erilaisialla Kirjastopäivillä, mutta en ole koskaan ollut Kaupunkipäivillä/Helsinkipäivillä/Turkupäivillä tms.

Stadissa ilmestyy sellainen Stadin henki -lehti, jolla pyritään rakentamaan kuvaa kaupungin työntekijöistä jonkinlaisena yhteisönä. Ja yhteiset intranetit pyrkivät tähän myös.

keskiviikko kello 20:37

Mace Ojala Koiraa ulkoiluttaessa asia kääntyi nyt tähän muotoon: kunta/kaupunki joka päästää kirjaston eriytymään omasta brändistään on mokannut, koska kirjasto on mielettömän arvokas, kustannustehokas ja rakastettu osa kunta-/kaupunkiorganisaatiota. …Hyvin toimiva kunta/kaupunki tietää tämän ja pitää huolta siitä, että asukkaatkin yhdistävät rakkaan kirjaston juuri kunta-/kaupunkiorganisaatioon. Jos kunta/kaupunki on hyvä, kirjastolla ei ole tarvetta yrittää eriytyä siitä vaan kirjasto haluaa olla osa sitä. Tässä on jonkinlainen markkinamekanismi, jossa kirjasto (näennäisesti) valitsee haluaako olla osa kuntaa/kaupunkia vai osallistua johonkin homogeeniseen palvelukokonaisuuteen (so. kimppaan).

keskiviikko kello 21:23

debatoija 5 […]

debatoija 1 […]

debatoija 5 […]

Mace Ojala debatoija 1 kiitos huomioista, ne ovat tarkkoja ja oikeita. Esim tilakeskuksen/kiinteistöviraston/vmsno kanssa teemme sellaista yhteistyötä että annamme heille rahaa ja he sitten hiekottavat ja huolehtivat että ilmastointi toimii ja ikkunat on ehjiä. Ja noinhan se menee koulujen kanssa kuten kuvasit.

Sinänsä en ajatellut teknisiä virtuaalihommia, mutta muita virtaalihommia kyllä eli lähinnä jo puheena olleita brändejä sekä viestintää.

23 tuntia sitten

Mace Ojala Hmm kun lähdetään siitä että kirjasto on tukipalvelu niin silloin ollaan minusta heti erinomaisilla jäljillä. Ihanaa kuulla tuo sana (vaikka se (syyttä!!!!) haiskahtaakin hieman lattealta ja kuivakalta).

Mitä HelMet/Vaski/Piki/whatever -palvelusivustoihin tulee, niin eivätkö sellaiset juuri lähde aivan eri suuntaan kuin tuo ajatus tukipalvelista? Joku (esimerkiksi minä) voisi olla sitä mieltä, että tukipalvelun ei pidä korostaa itseään ja tehdä asioita omissa ympyröissään vaan juurikin tukea muiden toimintaa. Kysymykseni on siis: miksi keskitymme maantieteellisesti laajojen kirjastosivujen parantamiseen sen sijaan että panostaisimme oman kunnan/kaupungin sivujen hyvyyteen?

Osasyy on se, että omat katto-organisaatiomme sekä niiden viestintä- ja verkkotoimintapolitiikka on erittäin hidasta, pessimisistä ja turhauttavaa. On helpompaa tehdä joku oma juttu yksin kuin yrittää tukea jotain yhteistyötä.

23 tuntia sitten

debatoija 5 […]

debatoija 7 […]

debatoija 5 […]

Mace Ojala Kirjastokimpat ja niiden webbipalvelut eivät kyllä helpota Päivin mainitsemaa ongelmaa. HelMetiä esimerkkinä käyttääkseni kuinka paljon yhteistyötahoja on Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten kaupunginkirjastoilla ja minkälaista tämä yhteistyö on? Okei parannettavaa olisi yodella paljon mutta yhteistyötä kuitenkin on. Entäs sitten minkälaita yhteistyötä HelMet tekee? Ei minkäänlaista. Eihän se ole edes olemassa! Olen iloinen että siellä on (viimeisimpien tietojeni mukaan) yksi ihminen, Ville, oikeasti töissä. Suomen ensimmäinen ihminen joka on suoraan kirjastokimpalla töissä, ellen ole väärässä.

6 tuntia sitten

Mace Ojala (En halua että rakkaat debattikumppanini kuvittelevat että pidän kuntarajat ylittävää kirjastoyhteistyötä huonona ideana, totta kai se on hyvä idea. Mutta kimppa ei ole vain kirjastoyhteistyötä, sen toinen puoli on omasta todellisesta (esim. hallinnoivasta, koordinoivasta, rahoittavasta) organisaatiosta etääntyminen)

6 tuntia sitten

debatoija 5 […]

debatoija 7 […]

Mace Ojala Kuntatausta on tosiaan toisinaan riesa, mutta esim. firmana/säätiönä kirjastopalvelujen tuottaminen ei ole kovin muodikas ehdotus kirjastomaailmassa. Siis yleisen kirjaston maailmassa tarkoitan. Kun olen tökkinyt ampiaispesää kepillä, on heti alkanut melkoinen surina ja pörinä 🙂 🙂

Suomessa on sellainen perusrakenne, että kunnilla on a) verotusoikeus b) poliittinen järjestelmä c) tietyn verran itsemääräämisoikeutta ja noiden alle on rakennettu sitten kaikenlaista, esim. kirjastot. Tämän mallin purkaminen ei ole triviaali kysymys eikä pidä ollakaan. Se miten vaikkapa Kauniaisissa äänestetään ja kuka siellä lautakunnassa istuu, vaikuttaa myös helsinkiläisten, espoolaisten ja vantaalaisten kirjastopalveluihin. Tämä ei ole paikallista itsemääräämisoikeutta. En sano että se on huono asia, mutta se ei ole tämän mallin mukaista.

Malli on jo menossa vaihtoon (kts. vuokralääkärit, yksityiset uimahallit, hammashoito, yhtiöitetty kiinteistönhoito, HSL jne.) ja toistaiseksi kirjastot ovat saaneet olla rauhassa ainakin monessa paikassa. On sitä tilaaja-tuottaja -mallia tosin Suomessakin, tuottaja on (toistaiseksi) aina toinen yleinen kirjasto mutta voisipa palvelut ostaa vaikkapa joltakin toisenlaiselta toimittajalta. Ja tällainen toimittaja voi olla vaikkapa kirjastokimppa (Vaski/Piki/HelMet) kunhan ne saadaan sellaiseen kuntoon että niiden kanssa voi asioida.

En sinänsä pidä etääntymistä ja nykyisenkaltaisen kuntarakenteen poistamista pahana asiana (vaikka esim. paikallishallinto kuulostaakin aika kivalta idealta), ja kirjastokimpat ovat askeleita tähän suuntaan kuten tuolla useampi kommentti sitten jo kirjoittelinkin. Ihmeellistä jos kunnan/kaupungin päästävät niin hyvän tuotteen kuin kaupungin/kunnankirjaston irti itsestään. Ehkä osoitus siitä ettei kirjastoa pidetä niin keskeisenä osana paikallista brändiä ettei sitä voisi päästää menemään? Ensi askeleitahan tässä vasta otetaan, mutta ajan oloon päästään sitten miettimään että miten esim. nämä kimpat voisivat itse rahoittaa ja hallinnoida omaa toimintaansa. Nykyäänhän pomot kokoontuvat johonkin johtoryhmiin pari kertaa vuodessa ja koulutusta, viestintää ja logistiikkaa tehdään yhteistyönä ja rahaa kerätään sitten vähän miten milloinkin. Eli kyseessä on pelkästään yhteistyö. Outoa on se, että näillä on kuitenkin omia tuotteita ja brändejä (joista jotkut ovat arvokkaitakin).

Hmm, maakuntakirjastoilla on merkittävä osuus kimpoissa, eli sitä kautta saadaan kanavoitua esim. OKM:n rahaa suoraan kimpalle maakuntakirjastotoimintana, ainakin jossain määrin. Kimppa ei tosin ole sama asia kuin maakuntakirjastoalue, mutta minusta tuntuu että monet kimpat pyrkivät kattamaan maakunnan mahdollisimman tehokkaasti. Tämä on varmasti hyvä idea, saadaan maakuntakirjastotoimintaa toiminnallistettua. Onko jossain kirjastoa, joka kuuluu eri kimppaan kuin oma maakuntakirjastonsa? Entä onko missään kaksi maakuntakirjastoa samassa kimpassa?

2 tuntia sitten

debatoija 5 […]

Todella, todella rasittavaa muuten kopsailla tekstiä Facebookista tällälailla, hirveä editointivaiva. Todettakoot vielä (jos joku on tänne asti jaksanut lukea) että vaikkei sitä ihan joka lauseessa jaksa toistaa, niin ylläolevassa keskustelussa ”kirjasto” tarkoittaa nimenomaan nykyisenkaltaista yleistä kirjastoa.

Asiaa käsitteleviä kirjoja löytyy HelMetistä, Vaskista, Pikistä, Outista, Selmasta, Helkasta, Lindasta ja Kepristä. Tiedät maagisesti mitä nämä sanat tarkoittavat, kuka/mikä niistä on vastuussa ja mikä niistä on sinulle tärkein.

Pari kiehtovaa näkökulmaa Europeanaan

Europeana

Kirjoitin Kirjastot.fi:n Labsin blogiin IFLA Journalin (ISSN 0340-0352) 36. vuosikerran 1. numerossa (varo pahaa PDF:ää) olleesta artikkelista, jossa käsitellään Euroopan digitaalista kirjastoa Europeanaa parista erittäin kiehtovasta näkökulmista. Europeana ei ole webbisivusto (portaali). Europeana on ohjelmisto ja taustajärjestelmä. Näin kirjoittavat Cesare Concordia, Stefan Gradmann sekä Sjoerd Siebinga artikkelissaan Not just another portal, not just another digital library: A portrait of Europeana as an application program interface.

Lue IFLA Journalin artikkeli. Se ei niinkään käsittele Europeanaa tai muuta sellaista. Sen sijaan se käsittelee maailmaa, jossa luodaan hyvyyttä yhdessä. Se kertoo maailmasta, jossa kirjastojen olemassaolon oikeutus tulee käyttäjiltä ja yhteiskunnalta, ei todellakaan kirjastoammattilaisilta jotka ovat unohtuneet omaan erinomaisuuteensa jota kukaan muu ei näe. Se käsittelee maailmaa, jossa kirjastot tukevat käyttäjiä heidän omissa toimissaan, sen sijaan että riistäisivät heitä. Maailmasta, jossa kirjastojen mukana olo tietoverkossa muodostaa lisäarvoa.

Asiasta noin viidenteen: millaistahan maailman muuten loisimme jos KDK rakennettaisi Europeana-hankkeessa luodulla ohjelmistoarkkitehtuurilla eikä Ex Libriksen Primolla? Kenties vuonna 2035 joku hyvä sci-fi -kirjoittaja kirjoittaa rinnakkaista historiaa kuvaavan fantasiaromaanin, jossa vuonna 2010 Suomessa valittiin toisin.

Heikki Poroila (ym.) musiikkikirjastotoiminnasta

Heikki Poroila

Tämä blogipostaus on hatunnosto Heikki Poroilalle. Hatunnostolle olisi lukemattomia, lukemattomia syitä, mutta tällä kertaa erityisesti siitä että hän tekee kirjastojen omaa, sisäistä keskustelua näkyväksi Radio Helsingin Musaneuvosto-ohjelmassa 10.12.2009. Tallenne löytyy verkosta (mp3, 42min, 21MB).

Tuossa ohjelmassa käsitellään musiikkia, musiikkikirjastotoimintaa ja kirjastoja yleensäkin yhteiskunnallisina toimijoina. Mukana studiossa Poroilan lisäksi ovat Anna Laine (huom intermusiikillinen idea kohdassa 39:00) sekä Markus Nordenstreng.

Tavattoman ammattitaitoisen ja erinomaisen Heikin blogi löytyy kirjastot.fi:stä. TJEU.

(via Suomen kirjastoseuran uutiset)

Valistuksesta

Nicolas Poussin: Paysage avec Orion aveugle cherchant le soleil (1658)

AVO-kurssin kolmannella viikolla tongimme taustafilosofiaa. Lähdeaineistona sivistyksestä, kansalliskirjastosta, yleisten kirjastojen historiasta, vapaasta sivistystyöstä, jättiläisten hartioilla seisomisesta sekä vapaista ja avoimista ohjelmistoista kertovaa tekstiä. Lisäksi lueskelin läpi kurssitovereideni kirjoitukset ja kommentoinkin muutamaa. Aiemman mielenkiintoni ja urani vuoksi minulla pitäisi olla tähän jotain aivan erityisen tähdellistä sanottavaa.

Valistus oli erityisesti 1700-luvulla vaikuttanut eurooppalainen aatevirtaus, joka pyrki rakentamaan yhteiskunnan tiedon, tieteen, demokratian, sekularismin, ja vapaan yrittämisen varaan. Valistuksenajan projekteja olivat esimerkiksi kansansivistys ja vapaa markkinatalous sekä kirkon irroittaminen valtiosta ja opetustyöstä. Taustavaikuttajina olivat maailman pienentyminen tutkimusmatkojen myötä ja luonnontieteiden tuomat muutokset maailmankuvaan. Valistus ja valistusaate rakensi tietoyhteiskuntaa ja tällöin viitoitetulla tiellä Eurooppa ja länsimaat ovat tänäkin päivänä. Valistus oli myös keskiluokkaistumisen projekti, kun ylimystöltä riistettiin valta (erit. Ranskan vallankumous) ja alimpia yhteiskuntaluokkia nostettiin maaorjuuden, köyhyyden, mystisismin ja muun sorron suosta. Suurena tekijänä tässä oli kansansivistystyö.

Valistusajan kasvatustyötä ohjasivat materialismi, demokratia, pyrkimys emansipaatioon, kokemukseen ja havaintoon perustuvaan tieto, rationaalisuus ja sekulaarisuus. Tiedolla koettiin olevan transformatiivinen vaikutus ihmiseen.

Kuten monet muutkin kurssilaiset, haaveilen minäkin Chydeniuksen, Porthanin ja myös Snellmanin lukemisesta. Myös muut ajattelijat ovat minulta kunnolla lukematta, Hume, Hobbes, Kant, Russeau jne. vaikka tunnenkin tuon ajan ajattelua jonkin verran muiden lähdeiden kuin alkuperäislähteiden kautta.

Valistuksessa sekulaarisuudella, eli maallisuudella on merkittävä osuus. Kuitenkin kristinuskon reformia, uskonpuhdistusta ja Martti Lutheria ja Erasmus Rotterdamilaista on kiittäminen uskonnollisten tekstien kansankielistämisestä jo 1500-luvulla ja sitä seuranneesta lukutaidon (pakko)opettamisesta. Suomalaisuudessahan tämä on tallennettu ehkä parhaiten Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen.

Kirjastot ja kirjastoaate on minulle siis oman kokemuksen kautta tuttua, enkä minäkään ole tällä alalla töissä aivan sattuman oikusta vaan sydämen palolla on kiistämätön osansa uravalinnassani.

Kirjastoala jakaa itsensä kolmeen sektoriin. Nämä ovat akateeminen, yleinen sekä erikoiskirjastosektori. Ensimmäiseen kuuluvat yliopistojen ja muiden korkeakoulujen kirjastot. Ne toimivat osana kehysorganisaatiotaan ja tukevat sen opetus- ja tutkimustoimintaa, mutta akateemiset kirjastot ovat nykyään avoimia kaikille. Yleiset kirjastot ovat Suomen kunnan- ja kaupunginkirjastot ja palvelevat kaikkia ihmisiä sekä yhteiskuntaa. Laki määrää että jokaisen suomalaisen saatavilla pitää olla laadukkaat, kunnan/kaupungin järjestämät kirjastopalvelut. Näinä aikoina on aiheellista miettiä mitä tarkoitetaan sanoilla ”laadukkaat” ja ”järjestämät”. Edelliseen on Opetusministeriössä rakenteilla mittaristo ja vaatimusmäärittely joita innolla odotan. Suomalaisen yleisen kirjaston historiassa yhdistyvät varhaiset kaupalliset kirjastot, lukuseurat sekä valistuksenajan kansanvalistustyö (vaikka nykyään tuosta v-sanasta ei kirjastoissa todellakaan puhuta). Tässä kohtaa haluaisin viitata Ilkka Mäkisen maanmainioon teokseen Suomen yleisten kirjastojen historia (ISBN 978-951-692-702, BTJ, 2009). Varhaisimpia tunnettuja julkisia kirjastoja löytyy jo Rooman imperiumin ajoilta. Toki vanhempia kirjastoja löytyy jo antiikista (tunnetuin tietenkin tarunhohtoinen Aleksandrian kirjasto), mutta ne eivät pyrkineet olemaan kaikille avoimia. Erikoiskirjastot on kirjastojen kaatoluokka.

Vielä pari sanasta nykyisestä yleisestä kirjastosta ja sen järjestämisestä Suomessa. Instituution olemassaolo on siis kirjattu kirjastolakiin (olikos ne vuodet 1918, 1968, 1998) ja kirjastoasetukseen, joissa mm. määrätään kirjaston tehtävästä sekä tehtävän valvonnasta. Edellisestä kirjastolaki sanoo seuraavaa:

Yleisten kirjastojen kirjasto- ja tietopalvelujen tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen.

Kirjastotoiminnassa tavoitteena on edistää myös virtuaalisten ja vuorovaikutteisten verkkopalvelujen ja niiden sivistyksellisten sisältöjen kehittymistä.

Eräs aihetta sivuava juonne on se, että informaatiolukutaitoon katsotaan kuuluvan kyky yhteiskuntaan osallistumiseen, siis kansalaisvalmiudet. Tämä ei ehkä ensimmäisenä tulisi mieleen kun miettii mitä lukutaito (tai erilaiset lukutaidot) tarkoittaa, mutta näin se kuitenkin on.

Kolmen kirjastosektorin ohella on kansalliskirjasto. Suomen Kansalliskirjastona toimii nykyään Helsingin yliopiston kirjasto. Käytännössä jokaisessa modernissa valtiossa on kansalliskirjasto, joka arkistoi ja pitää saatavailla kansakunnan muistia ja muodostaa sen Suurta Tarinaa. Kansalliskirjastot ovatkin nationalistisen hankkeen työkaluja. Ne ovat läheisesti sidoksissa muihin akateemisiin kirjastoihin ja muiden maiden kansalliskirjastoihin, mutta ovat mukana ohjaamassa myös muuta kirjastotoimintaa sekä muistiorganisaatiota (KAM=kirjastot, arkistot, museot) yleensäkin. Suomessakin Kansalliskirjaston ja yleisen kirjaston yhteistyö on viime aikoina tiivistynyt. Kurssitovereiden blogeja lukiessa vaikutti siltä että monet ajattelivat nimenomaan Kansalliskirjaston historian olevan kirjastojen ja yleisten kirjastojen historiaa. Näinhän asia ei siis todellisuudessa ole.

Yllä oleva lainaus kirjastolaista mainitsee elinikäisen oppimisen. Sama ajatus on myös vapaassa sivistystyössä, jonka ilmentymiksi katsotaan työväen- ja kansanopistot ja myös aikuislukiot, kuten Leena muistuttaa. Konkreettisia elinikäisen oppimisen ihanteen konkretisoitumisia ovat alueelliset kulttuurikeskukset, joihin on sijoitettu sekä yleinen kirjasto että työväenopisto ja tyypillisesti myös tapahtumasali. Helsingissä tällaisia keskuksia ovat Kanneltalo, Malmitalo, Vuotalo sekä Stoa. Keskusten toimintaa pyörittää Helsingin kaupungin Kulttuuriasiankeskus. En jaksa nyt kaivella tilastoja, mutta kyllä  työväenopistojen opinto-oppaita kysellään todella paljon kirjastoista aina kun ne ovat ajankohtaisia.

Viikon taustamateriaalina ovat myös vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen taustat. Nämä eroavat kirjastoista ja avoimesta sivistystyöstä siinä mielessä, ettei niillä ole minkäänlaista yhteiskunnallista instituutiota. Lisäksi ohjelmistot ovat enemmänkin työkaluja kuin tietoa tai taitoja. Toki tiedot ja taidot ovat myös työkaluja jotka mahdollistavat ihmisen itsensä toteuttamisen ja toimimisen yhteiskunnassa.

Avoimuus on käsitemantra, jota toistellaan helposti ja mielellään. Minäkin teen niin. Minusta kaksi keskeisintä avoimuuden järjestelmää ovat tiede ja virkakoneisto (erotuksena mielivallasta). Moderniin tieteelliseen menetelmään kuuluu julkaisuvaade, joka on se alkuperäinen url or didn’t happen. Julkaiseminen (puhutaan  disseminaatiosta) on aivan keskeinen osa tiedettä, eikä julkaisematon tieto voi olla tiedettä. Lähdeaineistona olleessa Ilkka Tuomen esitysgrafiikassa sanotaankin, että tieto on sosiaalinen rakennelma, samoin kuin kieli. Ei voi olla olemassa yksityistä tietoa, kuten ei voi olla olemassa yksityistä kieltäkään. Informaatiotutkimuksen piirissä käsite tieto ymmärretään tosin hieman toisin; tieto on tulkittua informaatiota. Virkakoneistosta ja sen avoimuudesta ovat omat ajatukseni ja tietoni vielä keskeneräisiä (ja lisäksi melkoinen rönsy tähän blogikirjoitukseen), mutta kuuntele esim.  Juri Mykkäsen luennon skandaalit ja rationaalinen politiikka alkupuoli.

Tieteen piirissä suhteellisen usein tavattu ajatus on ”jättiläisen harteilla seisominen”. Sanonta juontaa juurensa antiikin kreikasta, jonka tarustossa sokea jättiläinen Orion kantaa apuria Cedalionia harteillaan. Nykyisessä, Isaac Newtonin tunnetuksi tekemässä tulkinnassa tilanne nähdään Cedalionin näkökulmasta; näemme pidemmälle koska seisomme korkealla Orionin hartioilla. Toinen tapa ajatella asiaa olisi näkökyvyttömän Orionin kannalta, joka siis sokeana tarvitsi Cedalionin ”silmikseen”.

Mitä tieteeseen ja tieteelliseen julkaisemiseen tulee, niin viimeaikoina lukemistani jutuista on First Monday -journaalin vol 14, no 4-6:ssa julkaistu Bill Copen ja Mary Kalantziksen Signs of epistemic disruption–Transformations in the knowledge system of the academic journal yksi kiehtovimmista. 1900-luvun loppupuolella syntynyt tilanne, johon avoin tieteellinen julkaisu (open access) pyrkii vastaamaan on se, että yhteiskunnan varoilla yliopistoissa ja muissa korkeakouluissa tehty tutkimus julkaistaan maksullisissa ja todella kalliissa tieteellisissä aikakausijulkaisuissa, jotka yhteiskunta joutuu ostamaan takaisin käyttöönsä julkaisijoilta.

Tästä saavummekin luontevasti tekijänoikeuteen, jota on kutsuttu tietoyhteiskunnan perustuslaiksi. Muut kurssilaiset ovat kattavasti käsitelleet sitä sekä sen ongelmia aina Annen asetuksesta alkaen. Tekijänoikeus on järjestelmä, joka pyrkii tasoittamaan tekijän ja yhteiskunnan intressejä. Lähtökohta on tekijän yksinoikeus teokseensa ja yhteiskunnan etua varmistetaan poikkeuksilla tähän yksinoikeuteen. Näihin kuuluvat esimerkiksi yleisten kirjastojen toiminta, teosten rajoittamaton jälleenmyynti sekä teosten vapautuminen suoja-ajan jälkeen (joka on tosin nykyään aivan järjettömän pitkä). Kuten Ilkka Tuomen esitysgrafiikassa todetaan, ei lisensoinnissa ole mukana tasapainottavaa, yhteiskunnallista tekijää vaan sopimus laaditaan vain myyjän ja ostajan välille. Lisäksi tekijänoikeudet eivät todellisuudessa useinkaan ole tekijällä, vaan hän on julkaistaessa luovuttanut ne julkaisijalle. Onkin syytä huomata että tekijänoikeus ei suinkaan ole copyrightin käännös. Oikea käännöshän olisi kopiointioikeus. Olis herkullista puhua myös tekijänvelvollisuuksista. Suomessa tekijänoikeutta ylläpidetään Opetusministeriössä (joka hoitaa myös kirjastoasioita), mutta sen siirtämistä työ- ja elinkeinoministeriöön, eli ns. superministeriöön on jo ehdoteltu.

Matti muistuttaa omassa kirjoituksessaan Kaukomieli-blogissaan ettei uudella mantereella immateriaalioikeuksia kunnioitettu pätkääkään ja sosialismissa ei tätä omaisuudensuojan muotoa myöskään kumarrella. Tuore ja dramaattinen esimerkki on etelä-Amerikasta, jossa HIV-lääkkeiden patentteja on valtion siunauksella rikottu yhteiskunnan edun nimissä, joka tietenkin sapettaa suuria lääkefirmoja.

Jos tekijänoikeudet kiinnostavat (kuten jokaista pitäisi kiinnostaa), suosittelen Laura Leppämäen hienoa väikkäriä Tekijänoikeuden oikeuttaminen (ISBN 951-39-2448-3, Jyväskylän yliopisto, 2006).

Noniin, jokohan riittäisi tästä aiheesta!!

Ilkka Tuomi määrittelee ja perustelee avoimet oppiresurssit

Vapaiden ja avointen oppiresurssien tuottaminen -kurssilla on ensimmäisen viikon (siis viime viikon) toisena tehtävänä lukea Ilkka Tuomen OECD:lle laatima raportti Open Educational Resources: What they are and why do they matter? Tekstissä Tuomi kuvailee OER-liikkeen (open educational resource) sekä olosuhteet joissa se on syntynyt. OER:n kuvailun pohjana ovat muunmuassa tieteellinen prosessi sekä avoimen lähdekoodin prosessi. Sivuilla 15-25 annetaan kuvaus siitä mitä ”resurssilla” tässä yhteydessä käytetään. Tämä onkin tervetullutta.

Minulle välittyi Tuomen tekstistä kuva, että vapaiden ja avointen oppiresurssien tuottaminen ja siihen liittyvä liikehdintä on syntynyt mahdollisuudesta tällaisten resurssien tuottamiseen kuin ongelmalähtöisestä tarpeesta. Mahdollistajana on tietenkin tieto- ja tietoliikennetekniikka, eli suomeksi sanoen internet. En tunne Tuomen sidoksia tai motiiveja, mutta on OER:n kannalta hyvä, ettei lähtökohtana ole vastakkainasettelu aiemman kaltaisen oppiresurssien tuotannon kanssa, ainakaan asiaa ei esitetä niin. Sen sijaan aiempi tuotanto näyttäytyy epätehokkaana ja avoimet oppiresurssit niihin nähden ylivertaisina.

Perustelua OER:lle haetaankin yhtäältä talousopista, toisaalta avoimuuden ihanteesta. Tämä taannee laajan kannatuksen, ja sitä tarvitaankin sillä oppiresurssien tuotantokentällä liikkuu suuria kaloja, eli kustantajia joita ei välttämättä tällaiset hankkeet kovasti miellytä. Minulla sattuu olemaan mielenkiintoinen Kirja 2010–Kirja-alan kehitystrendit -teos käpälän ulottuvilla, ja täältä selviää että esim vuonna 2000 noin 43% Suomessa julkaistuista nimikkeistä on ollut oppikirjoja, kappalemääräisestä myynnistä ne olivat noin 25% eli sangen suuria osuuksia. Tuoreempia tilastoja voi kyyläillä Suomen Kustannusyhdistyksen sivuilta. Oppikirjatuotanto oli kuuma aihe esim. Tietokirja.fi -tapahtumassa tuossa vähän aikaa sitten.

Tuomen teksti käsittelee tietenkin myös immateriaalioikeuksia sekä erityisesti niiden alkuperäistä ajatusta luovan työn tekemisen mahdollistajana. 90-vuoden suoja-aika ei muuten kuulunut alkuperäiseen ajatukseen. Taloudellinen tekijänoikeus on väliaikainen yksinoikeus, ja teokset suoja-ajan umpeuduttua päätyvät public domainiin, eli yhteiskuntaan. Tuomi nostaa myös esiin joitain tiedon (knowledge) peruspiirteistä, merkittävimpänä sen että tieto ei kulu käytössä vaan itse asiassa sen arvo lisääntyy.

Vapaan ja avoimen lähdekoodin (free and open source software=FOSS) selittäminen käy Tuomelta hyvin ja neljä keskeistä stallmannilaista vapautta esitellään kansantajuisesti. Kiinnostavasti Tuomi osoittaa myös että vapaa ja avoin lähdekoodi on itsessään avoin oppiresurssi ja verrattoman tehokas ympäristö esimerkiksi ohjelmoinnin oppimiseen.

Ehkä tärkein kohta raporttia OER:n perustelua ja legitimoitia ajatelleen on kuitenkin Tuomen kuvaa klassisen talousopin sekä tiedon ja avoimuuden suhdetta sivulta 26 alkaen. Minua kuitenkin jostain syystä harmittaa termin ”perinteiset hyödykkeet” (traditional goods) käyttäminen tässä yhteydessä.

UNESCO on kuvaillut avoimia oppiresursseja vuonna 2002 näin:

“The open provision of educational resources, enabled by information and communication technologies, for consultation, use and adaptation by a community of users for non-commercial purposes.”

Tuomi antaa ymmärtää, että tämä on riittämätön lähtökohta mutta armeliaasti jatkaa, että kuvaus voi toimia ensiaskeleena kohti avointen oppiresurssien määrittelyä.

Hän tarttuu epäkaupallisen käytön vaateeseen, joka särähti omaankin korvaani. Eikö se ole vähän sama kuin jos koulussa opettaja sanoisi, että näitä oppeja ette sitten saa hyödyntää työelämässä? Missä edes menee kaupallisen ja epäkaupallisen raja, kun rahaa joka tapauksessa liikkuu ja joku ehkä saa hommasta elantonsa. Tuomenkin monesti viittaamassa avoimen ja vapaan lähdekoodin maailmassa probleemaa ei ole, sillä kaupallista käyttöä ei ole rajoitettu kun käytössä on GNU General Public License GPL. On toki muitakin avoimen lähdekoodin lisenssejä, perinteisenä vastapainona GPL:lle on BSD-lisenssi, joka ei pidä sisällään tätä tarttuvaa ”GNU-virusta”. GPL:ää onkin liberalistien piireissä kritisoitu, sillä se rajoittaa rajoittamista 😉 Ominaisuutta kutsutaan copyleftiksi ja se lienee kauneinta mitä immateriaalioikeuksilla on koskaan tehty. Tunnetussa Creative Commons -lisenssiperheessä Share Alike -lisämääre on copyleft-ominaisuus.

UNESCOn määritelmässä esiintyvä ilmaisu community of users saa myös kyytiä, sillä periaatteessa yhteisö voi olla ulossulkeva, ja tällainen resurssi ei siis ole avoin Tuomen kuvailemassa merkityksessä jossa ulossulkemista ei siedetä.

Lopulta Tuomen ehdotus on seuraava:

Open educational resources are accumulated assets that

1. enable development of individual or social capabilities for understanding and acting

and

1. can be enjoyed without restricting the possibilities of others to enjoy them

and which either

1. provide non-discriminatory access to information and knowledge about the resource
2. generate services that can be enjoyed by anyone with sufficient non-discriminatory capabilities
3. can be contributed to by anyone, without restrictions that exceed the norms of open science

Minusta tämä kuulostaa oikein hyvältä ja idealistiselta. Ei muuta kuin meta-yliopistoa pystyyn vaan! Tuomi viittaa jo tekstin alkupuolella kolmen tasoitseen avoimuuteen, joista toinen voi kuitenkin tuottaa meta-yliopisto-opiskelussa ongelmia, ellei oppisuorituksia tunnusteta virallisesti. Wikiopistoon mukaan ECTS:ään?

Tutkimusaihe: ovatko kirjastolaiset lojaaleja kirjastoaatteelle vai poliittiselle järjestelmälle?

MaijaB kirjoitti toukokuussa että pitämänsä luento kirjastojen yhteiskunnallisen merkityksen vaatimuksesta  oli herättänyt Ruotsissa kummastusta. Kommentoin näin:

Lunta tupaan kirjastopäivillä Upsalassa (Maija Berndtson, 20.5.2009 22:07)

Hienoa kuulla että on tehty tutkimusta kirjastodiskurssista, mä haluun sitä tänne meille Suomeenkin. Joku opiskelija pliis!

Mitä yhteiskuntaan tulee, niin kirjastojen poliittinen tehtävä on kyllä mielenkiintoinen aihe. Onko yleinen kirjasto autonominen toimija joka rakentaa itse oman merkityksensä ja tulevaisuutensa, vai onko kirjasto osa yhteiskunnallista, poliittisesti ohjattua järjestelmää. Yleisen kirjaston juuret on kuitenkin kansanvalistusaatteessa jne. joten pohja on todellakin poliittinen. Samoin mikään julkinen palvelu tai yleensäkään mikään mitä ohjataan lailla ei voi olla olematta poliittista. Kirjastopalvelun järjestävät kunnat, eli sitä kautta ollaan taas sidoksissa paikallispolitiikkaan. Kirjasto on virasto, jonka politiikan on (ainakin joidenkin mielestä) oltava linjassa kehysorganisaation (kunnan/kaupungin) politiikan kanssa: jos kunta haluaa panostaa vaikka vanhuksiin, tämä pitää ottaa huomioon kirjastotoimessa. Jos kunnassa halutaan supistaa kulttuuripalveluja jotta tulee tilaa yksityisille toimijoille, pitää kirjaston väistää sivummalle.

Sitten on niitäkin, joiden mielestä yleisen kirjaston tulee olla viimekädessä uskollinen kirjastoaatteelle eikä kehysorganisaatiolleen. Yleisesti ottaen tällainen epäusko poliittiseen ohjaamiseen vaikuttaa pohjoisamerikkalaiselta perinteeltä, jolle meidänkin yleinen kirjasto on sukua. Miten voi rakentaa demokratian jos jotkut julkishallinnon toimijat eivät ole poliittisen ohjauksen piirissä?

Vaikkapa näiden kahden näkökulman tutkiskelu suomalaisessa kirjastodiskurssissa olisi mahtavan mielenkiintoista luettavaa (ja tutkimus olisi tärkeä dokumentti).

En nyt tässä ota kantaa siihen, että nationalistinen, suvereenin valtioon muodostama edustuksellinen demokratia on aika kyseenalainen järjestelmä ja toimii kehnosti mutta lienee silti parempi kuin sen edeltäjä, eli keisarivalta. En myöskään ota kantaa siihen tapaan, että politiikka ymmärretään yksinomaan puolueiden, hallituksen ja eduskunnan toiminnaksi.

Jos ihmettelet mitä tämä kirjoitus täällä tekee, niin kerään tänne omaan blogiini joitain muualle nettiin kirjoittelemiani kommentteja.

Kirja(t) kiertoon pölyä keräämästä

Kirjastoinstituution asema kulttuuridokumenttien ainoana välittäjänä kirjakauppojen ohella on ihan oikeasti enenevin tavoin muisto vain, kun ihmiset tottuvat olemaan tekemisissä toistensa kanssa ja laajalle yltävää kommunikaatioteknologiaa on saatavilla helposti ja halvalla. Ajatus kirposi mieleeni täksi blogikirjoitukseksi asti, sillä törmäsin tänään suomalaiseen erityisesti kurssikirjojen vuokraamista organisoivaan palveluun Bookabooka.

Palvelussa on melkolailla sama idea kuin harrastusvälineiden vuokraamista koordinoivassa Kuinomassa, eli palvelu ei sinänsä myy tai välitä muuta kuin infrastruktuurin kirjojen vuokraamiseen. Bookmoochin varmasti tiedätte jo, samoin bookcrossingin tai yleisemmin, kirjojen vapauttamisen.

Laitoinkin kutakuinkin ainoan omistamani kirjan, Eduskunnan kirjaston julkaisusarjaa olevan, Päivikki Karhulan toimittaman Paratiisi vai panoptikon?—Näkökulmia ubiikkiyhteiskuntaan -teoksen (Eduskunnan kirjasto, 2008, ISBN 9789515330543) vuokralle Bookabookaan, jos sille jollakulla olisi käyttöä. Olen (oikea!) kirjastolainen, joten kirjoihini saa tehdä merkintöjä. Teos on saatavilla julkaisijan sivuiltakin PDF:nä sekä tietenkin kaikista hyvin varustetuista kirjastoista.

Minulla ei ole mitään Kuinomassa, joka on hieman noloa. Asia pitänee järjestää kuntoon edessä olevan muuton ja siihen liittyvän siivouksen ja inventoinnin jälkeen! Pitää muistaa katsella tuota Bookmoochia myös.

Kuinkahan paljon tällaisia palveluita nostetaan esiin kirjastoissa? Kysehän on, ainakin nopeasti ajatellen, kilpailusta kirjastojen, perinteisten kirjakauppojen ja näiden muiden välityspalveluiden kesken. Riittääkö kirjastoilla itsetuntoa kertoa tämänkaltaisista palveluista asiakkailleen, kun määrärahoja myönnetään kävijä- ja lainamäärien perusteella.

Nimimerkit pois keskustelusta

Viimeaikoina on taas ollut paljon melua netissä nimimerkillä kirjoittelusta ja siitä kuinka asiatonta se joidenkin valitettavan vaikutusvaltaisiin asemiin päässeiden hullujen mielestä on. Asiassahan ei ole oikein mitään uutta, muistelen samaa puidun jo 15 vuotta sitten ja varmasti jo muinaiset foinikkialaiset olivat närkästyneitä jostain vastaavasta asiasta. En ole asian puimiseen nyt tällä kierroksella jaksanut osallistua. Tilaisuuksia varmasti tulee, sillä nimimerkillä tai anonyymisti kirjoittelusta tullaan varmasti kinastelemaan vielä tulevaisuudessakin.

Minä olen luonnollisesti nimimerkillä tai anonyymisti kirjoittamisen kieltämistä vastaan. Jyrkästi.

Asiaan: olen tässä kesän mittaan muutamankin kerran löytänyt itseni miettimästä, että mikäli kirjastot alistuvat fasistien vaatimuksiin kirjastojen hallinnoimien keskustelujen (asiakkaille suunnatut foorumit ja blogit, alan oma Kirjastot.fi, intranetit) kirjoittajien identiteetin paljastamiseksi, hävitetäänkö myös kaikki salanimillä kirjoitettu kirjallisuus kirjaston kokoelmasta? Sellaistahan nimittäin löytyy metrikaupalla. Salanimistä löytyy varmasti kaikenlaisia hienoja tietokantoja ja listoja, mutta lähtökohtana kirjastojen kokoelmien siivoamiseen voisi käyttää vaikkapa Wikipedian luetteloa salanimistä . Kylläpä tulisi mukavasti lisää tilaa aina kovin ahtaisiin hyllyhin kun pistettäisi roviolle Lewis Carrollit, Eino Leinot, Ilkka Remekset, George Orwellit (!), Mark Twainit sun muut ja hommataan tilalle vastuuntuntoisia ja vakavastiotettavia tekijöitä, jotka uskaltavat esiintyä rehellisesti omalla nimellään eikä vain heitellä lokaa salanimen suojista.

Tulkintani mukaan salanimillä julkaistujen kirjojen hävittämättä jättäminen olisi käytännössä viesti, että kirjasto ei näe kirjallisuutta osana yhteiskunnallista diskurssia. Aika rohkeaa nimenomaan kirjastoilta, eikö vain?

Tämän kirjoituksen lopullisena inspiraationa toimi Tuija Aallon Tuhat sanaa -blogin kirjoitus Paikallispoliitikko bloggasi sivupersoonalla Pohjanmaalla sekä sitä seuraava Sediksen kommentti. Kemppisen Oikeus nimeen on mielenkiintoinen myös.

En tässä edes aloita kirjoittamaan siitä, onko etu- ja sukunimemme mitenkään hyvä identiteettimme tunniste.

Sähköpostin käyttö kirjastossa ja kirjaston väitetty yhteisöllisyys

Olen tässä hieman lueskellut Kirjastolehtiä 1/2008 ja 2/2008. Muutama asia on tullut mieleen. Kirjoitan näistä useamman blogimerkinnän, kohdistamatta näitä vastauksina yksittäisiin artikkeliin. Pitäkäähän kiinni niistä nutturoistanne!

Miksi kirjastoissa pidetään tärkeänä tarjota henkilökohtaisia kommunikointipalveluja kuten sähköpostia, ja jopa Mese ja Skype-opetustakin tarjotaan. Eihän siellä koskaan ole opetettu puhelimenkaan käyttöä. Kirjastolehteä lukiessa saa sellaisen kuvan, että kirjasto on hyvinkin yhteisöllinen kohtaamispaikka, tai pikemminkin saa kuvan että kirjastolaiset ajattelevat tai haluavat ajatella näin. Eihän kirjastossa ole saanut edes puhua, ja kännykkäkielto on edelleen yleinen. Ainoa diskurssi jota kirjastossa voidaan hyväksytysti käydä tapahtuu kokoelman kautta; joku kirjoittaa ja julkaisee kirjan tai lehtiartikkelin ja tämä hankitaan kirjaston kokoelmaan. Joku toinen taas lukee sen ja kirjoittaa samasta aiheesta toisen kirjan tai lehtiartikkelin joka sekin hankitaan kirjaston kokoelmaan. Tietysti tämä on jonkinlaista keskustelua tämäkin, mutta yhteisöllisyydeltään erittäin heiveröistä.

Vaikka netissä julkaistuja tekstejä (foorumi-keskustelut, blogikommentit, wiki-muokkaukset tm. näkyvillä olevat) pitäisikin uudenlaisena kirjallisuutena (joka on perusteltua), ei sähköpostia tai muuta julkaisematonta asiointia voi laskea samaan joukkoon. Sähköposti on vastaavanlainen kirjallisuuden muoto kuin kirjeiden kirjoittaminen. Ehkä joskus sankarin aseman saaneiden henkilöiden sähköpostinvaihtoa julkaistaan heidän kuolemansa jälkeen kuten kirjeenvaihtoakin on julkaistu. Jos kirjallisuuden ja myös kirjallisuuden tuottamisen monipuolinen tukeminen on kirjastojen tehtävä, tässä mielessä sähköpostin käytön tarjoamista voidaan pitää perusteltuna mutta aika kaukaa on haettava.

Kirjastoissa ei ole (ilmaisia) yleisöpuhelimia. Miksi pääsy sähköpostiin on kirjaston tehtävä? Siksikö ettei mikään muukaan julkishallinnon toiminto tarjoa tuota palvelua ja laajan asiakaskontaktinsa vuoksi kirjasto on jonkinlainen muualta karsittujen yhteiskunnallisten palvelujen kaatopaikka jonne rippeet siirretään kun niitä ei haluta tuottaa muualla? Miksi sähköpostin käytön tarjoaminen edes on julkishallinnon tehtävä, jos teleliikennetoiminnotkaan eivät ole. Kirjasto on teleliikennelaitoksen, oppilaanohjauksen, nuorisotyön ja sosiaalitoimen epäammattimainen korvike.

Onko sähköpostin käytön tukeminen kirjastossa oikeasti tavallaan vahinko, sillä sitä tehdään tietokoneilla jotka on varsinaisesti hankittu ja tarkoitettu tiedonhakuun eikä ensinkään mihinkään omien asioiden hoitoon?

J. J. Kasvin haastattelussa Kirjastolehdessä 2/2008 sanotaan:

Nuorille internet on uutisten ja tiedon lähde, televisio ja lehdet viihteen välineitä. Munasta on tullut tietoteknisesti viisaampi kuin kana. ”Lapset ja nuoret joutuvat itse kasvattamaan itsensä tietoyhteiskunnan sosiaaliseen kulttuuriin”, sanoo Kasvi.

Viisauden sanoja herra Kasvi, jälleen. Artikkelissa on paljon hyvää asiaa.

Mikä muuten on tietoyhteiskunta? Onko se yhteiskunta, joka rakentuu tiedon (ei luulon tai uskomusten) varaan vai sama kuin tietoyhteiskuntaa edeltävä yhteiskunta paitsi että veroilmoitus ja yhteishaku tehdään weblomakkeella?

Irtolaisuus

Haluaisin olla blogistanin ja sosiaalisen verkon irtolainen. Haluaisin, ettei omalla blogillani ja omilla blogikirjoituksillani olisi suurtakaan arvoa sinänsä. Sen sijaan blogini ja feedini koostuisi miltei kokonaan kirjoituksistani toisten blogien kommentteihin, keskustelupalstoille, Jaikuun ja pikaviestimiin, sähköposteiin, Skype-puheluihin, wiki-editointeihini ja niin edelleen. Haluaisin että blogikirjoitukseni olisivat ainoastaan ”syntaktista purkkaa” feedissäni, aasinsiltoja ja muuta meta-tason tietoa toimistani.

Esimerkiksi äsken kirjoitin Kirjastot.fi:n Tekijänoikeus -palstalle tälläistä:

Re:Jos se olisi yksinkertaista, se olisi jo tehty (mace, 8.4.2008 2:20:38)

Tommi Viitamies: ”Minustakin piraatti-termin käyttö osoittaa poliittiseksi vaikuttajaksi pyrkivältä huonoa harkintaa ja toimii todennäköisesti liikettä itseään vastaan.”

Piraatti-termi on tekijänoikeudenhaltijoiden lanseeraama termi mustamaalaamista varten. ”Piraatit” eivät tätä pelästyneet, vaan askartelivat levykkeistä itselleen veikeät silmälaput ja integroivat vastustajansa retoriikan omaansa. Arrr!

Piraatit käyttävät yleensä termiä ”jakaminen”.

Varsinaisena piratismina pidetään yleensä sen kaltaista liiketoimintaa, jossa on tarkoitus myydä väärennöksiä vaikkapa torilla tai netitse ”alkuperäisinä” tuotteina. Vaikkapa äänitteitä, elokuvia, kelloja, laukkuja, siis fyysisiä esineitä. Jopa TTVK:n Piratismi-sivun[0] neljästä ranskalaisesta ”piratismia on mm.” -viivasta peräti kolme kuvaa nimenomaan tälläistä toimintaa ja ”faktoja” -osio on hyvin samansisältöinen. Muistattehan, että TTVK on luotettavaksi tunnustettu taho, sillä se toimii suomalainen peruskoululaitos toimii sen kanssa yhteistyössä[1][2].

Kaikkihan ymmärtävät ettei digitaalisessa sisällönjakelussa ”alkuperäisyys” ole millään tavoin mielekäs käsite.

95 vuoden suoja-aika on varmasti liian pitkä. Samoin 50 vuoden. Viisi kuulostaa aika hyvälle, eikä 14[3] kuulosta aivan kamalalle sekään. Tekijänoikeuksien periytyminen perikunnille on feodalismia, joka on eräänlainen mielisairaus.

En ymmärrä miksi vaikkapa suoja-aikaa pitäisi pidentää. Emme vielä tiedä mitä vaikutuksia sillä yhteiskuntaamme olisi. Emme myöskään tiedä mitä vaikutuksia lyhentämisellä olisi. Jos haluamme ottaa tälläisen loikan tuntemattomaan, miksi emme valitsisi lyhentämistä? Yhteiskunta /on/ koe, jonka tehtävä on kehittyä paremmaksi (mukautuvammaksi, tehokkaammaksi) yhteiskunnaksi.

Toivottavasti tekijänoikeudesta voidaan täällä jatkossakin puhua avoimesti ja tuoda esille erilaisia näkemyksiä. Selvää on, että tekijänoikeus on kirjastotoimen kannalta erittäin merkittävä lain (ja sopimusoikeuden) osa-alue ja että kirjastoinstituutio on hyvin mielenkiintoinen elementti tekijänoikeuspohdiskelussa.

”näillä palstoilla aika ajoin propagoidaan nettipiratismia rauhassa ja vastaväitteittä, mikä saattaa vaikuttaa ulospäin syntyvään mielikuvaan kirjastolaitoksesta jonain muuna kuin neutraalina välittäjänä”

Kirjastolaitos näyttäytyisi paljon huonommassa valossa, ellei se osoittaisi olevansa tietoinen erittäin laajasta, monipuolisesta ja elinvoimaisesta tekijänoikeusargumentoinnista jota /tuolla ulkona/ on käyty jo vuosi(kymmeni)en ajan.

Emme varmastikaan voi vaieta keskustelemasta näistä asioista sen vuoksi, että saattaisimme näyttää pahalta näitä avoimia foorumeita lukevien ulkopuolisen silmiin. Se tuskin olisi kovin ammattimaista. Jos Kirjastot.fin palstojen tehtävä olisi olla kirjaston mainos, pelin henkeen kuuluisi salailu, peittely, vääristely ja mielikuvien manipulointi. Kirjastot.fin keskustelupalstat ovat kuitenkin sisäinen työkalu, eivät mainos.

Jep. Erittäin mielenkiintoinen vivahde keskustelussa ovat Creative Commonsin, GNU GPL:n, copyleftin ja muun lisensointikeskustelun myötä paremmin esiin noussut ymmärrys, että tekijällä /itsellään/ on oikeus määritellä millä ehdoilla hänen tekosiaan voi käyttää. Tekijä on emansipoitunut. Myös akateemiselta puolelta virtaa paljon hyvää, Open Access -hommat ja niin edelleen, akateemisen ihanteen mukaisesti. Keskustelun näkeminen non-interventionististen neoliberaalien (piraattien) ja fasistien (tekijänoikeuden haltijat) välisenä, polaarisena taisteluna on typerää ja melko mielenkiinnotonta eikä Kirjastot.fi:ssä onneksi tuollalailla asiaa nähdäkään. Juuri siksi, että kirjasto on käyttäjät vs. haltijat -taistelussa ulkopuolinen taho joka kuitenkin on erittäin riippuvainen noiden kahden puolen keskenäisistä sopimuksista (so. tekijänoikeudesta).

Itse toivoisin että näillä palstoilla liikkuisi enemmänkin osallistujia, jotka eivät ole kirjastolaisia. Pidän ihmeenä, jopa tragediana, että olemme saaneet olla täällä hiekkalaatikossamme näin kauan ilman että mukaan on liittynyt merkittäviä määriä vaikkapa tutkijoita, lakimiehiä tai toimittajia, tuottajia tai artisteja tai niitä piraatteja. Osaisimmekohan ensinkään suhtautua jos nämä Kirjastot.fi:ssä käymämme keskustelut alkaisivat jostain syystä kiinnostaa ”ulkopuolisia” vai vetäytyisimmekö kilpikonnapuolustukseen salasanojen taakse.

Piraattipuoluetta ei itse aio äänestää, samasta syystä kuin en aio äänestää mitään tai ketään muutakaan eduskuntavaaleissa; kansallisvaltiollinen parlamentarismi ei vastaa käsitystäni politiikasta, eli asioiden hoitamisesta[4].

[0] http://www.antipiracy.fi/tekijanoikeusjapirat…ratismi.html
[1] http://www.antipiracy.fi/ajankohtaista/uutinen.html?id=8112
[2] http://www.tekijanoikeus.fi/
[3] http://www.google.com/search?q=cambridge+%221…22+copyright
[4] http://dictionary.reference.com/search?q=politics

Haluaisin, että blogini olisi todellinen weblog, siis loki web-presenssistäni ja laajemminkin!
Unelmani on, että minulla olisi pelkkä fiidi ilman minkäänlaista blogi-sivua. Haluaisin julkaista itseäni RSS:nä. Olenko lähestymässä jotain, jonka voin toteuttaa Jaiku+del.icio.us+Flickr -yhdistelmällä?