Nimenomaan yleinen kirjasto

On muuten tosi vaikea keksiä kuvituskuvaa tähän kirjoitukseen. Tällaisissa tapauksissa valitsen yleensä kissoja. Tämä on yleinen, tyypillinen kissa, ei-mikään-erityinen -kissa. Ja siksi: kaikki kissat. Ja valokuvakin on lisensointu yleiseen käyttöön.

Mahtava suomenkielinen käsite tämä yleinen kirjasto. Siis ei julkinen kirjasto (public library), eikä kaupunginkirjasto (city library).

Yleinen kirjasto on toki myös julkinen – siis julkisen sektorin piirissä (toki on olemassa muutakin julkisuutta) – ja tyypillisesti myös kaupunginkirjasto (tai kunnan-), sillä viime aikoina on ollut tapana että kaupunkien/kuntien erityinen virasto tuottaa julkista kirjastoa.

Mutta yleinen on paljon suurempaa; se on myös yleinen merkityksessä geneerinenyleisluontoinen, yleinen merkityksessä universaali ja yleinen merkityksessä tavanomainen, arkipäiväinen.

Kukahan tän on keksinyt? Hieno homma.

Mainokset

Yleinen kirjasto on erittäin poliittinen hanke

Etymologiaa

Kirjasto-kaapelilla kiinnitettiin huomiota siihen, että Sauli Niinistön vaalisivustolla on mainittu HelMet-verkkokirjasto. Keskustelu kääntyi ikuisuusaiheeseen kuuluuko politiikanteko kirjastoihin. Kirjoittelin että:

Re: Kirjasto ja presidentinvaalit

mace, 20. joulukuuta 2011 21:28

Mitäs mieltä olette siitä näkemyksestä(ni), että yleisen kirjaston olemassaolo on an sich tietyntyyppisen politiikan ilmentymä? Sanoisin että tällaiselle politiikalle on tyypillistä ainakin liberalismi, tasa-arvoisuus, hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluva julkinen palvelutuotanto jne. Lisäksi meillä on melkoisen kovia linjauksia nykyään voimassa olevassa lainsäädännössä, esim se että kirjastopalvelut ovat kaikille ilmaisia.

Eivät (yleiset) kirjastot ole olemassa siksi että niiden olemassaolo kannattaa, tai siksi että me kirjastosedät ja -tädit niistä tykkäämme, koska Mooses haki luettelointisäännöt ja MARC-formaattioppaan vuorelta tai mistään muustakaan tuollaisesta syystä. Yleiset kirjastot ovat olemassa *vain* siksi, että poliitikot ovat niin päättäneet. Yleinen kirjasto on *erittäin* poliittinen hanke.

Lisäksi on sovittu siitä, että yleiset kirjastot ovat yleensä osa kuntaa, ja kirjaston toimintaa ohjaa lautakunta. Politiikkaa politiikkaa politiikkaa! Me olemme virasto joka tekee kuten poliitikot (lue: äänestäjät, eli suurin osa suomalaisista) käskevät.

Politiikan ulkopuolisia, vapaita kirjastoja on kyllä Suomessakin jokunen. Tunnen niitä valitettavan huonosti, mutta esimerkkinä mainittakoot Kulttuuriolohuone Martti Turussa.

Me kirjastoimmeiset emme tosiaan yleensä toivota tervetulleeksi suoran (puoluepolitikan) tuomista kirjastoon. Ihan jees, se on meille helpompi linja vetää ja sanoa kategorisesti ei kaikelle puoluepolitiikalle haiskahtavalle toiminnalle. Kirjasto olisi tosin niitä harvoja paikkoja (puistojen ja katujen lisäksi) jossa kaikilla olisi siihen taatusti samanlaiset mahdollisuudet.

Puoluepoliitikolle paras tapa tuoda politiikaansa kirjastoon on julkaista kirja tai vaikkapa haastattelu jossain lehdessä. Hankimme sen melko varmasti (ainakin toivon niin).

Tiesitkö tämän kirjastojen laatusuosituksista?

Opetus- ja kulttuuriministeriö

Opetus- ja kulttuuriministeriö kasaa paraikaa yleisten kirjastojen laatusuosituksia. Olen lueskellut ehdotusta tässä verkkaisesti ja paperi on hyvää asiaa laatutyöstä yleensäkin asiaan vihkiytymättömällekin, toki hurmoshenkeäkin on paperiin pariin kohtaan lipsahtanut 🙂

Normaalisti tällaisten paperien parissa liikkuvat varmaan kirjastotoimen tarkastajat, kirjasto- ja kulttuuritoimen johtajat, ministeriö itse, kunnallispoliitikot sekä kirjasto- ja kulttuurilautakunnat. Asia saattaa kuitenkin kiinnostaa esimerkiksi jotain yrittäjää tai oikeistopoliitikkoa, jotka haluaisivat kenties hoitaa kirjastopalveluja enemmänkin ostopalveluna. Siitä on suomessakin jotain kokemuksia, eikä välttämättä aivan parhaanlaisia. Tuottajana on kai kaikissa tapauksissa käytetty jotain toista kuntaa. Juuri sellaista järjestelyjä varten onkin hyvä että tällaiset suositukset laaditaan, jotta on hinnan lisäksi jotain muutakin johon nojata jos kunta kirjastopalveluja ulkoistaa. Sehän on toki täysin mahdollista, kts. kirjastolaki 3. § 2. mom.:

Kunta voi järjestää kirjasto- ja tietopalvelut itse taikka osittain tai kokonaan yhteistyössä muiden kuntien kanssa tai muulla tavoin. Kunta vastaa siitä, että palvelut ovat tämän lain mukaisia.

Viranomaispalvelujen ulkoistaminen tai muu organisointi muuten kuin omana tuotantona on ollut yleistymään päin niiden auvoisten aikojen jälkeen, kun sosiaalidemokraattinen hyvinvointihanke asteittain syrjäytettiin liberalistisemmalla menolla. Niin tai näin, hyvä että yhteisiä pelisääntöjä sovitaan. Olen antanut itseni ymmärtää että valtion kirjastoille tarkoittamia fyrkkia ovat kunnat siirtäneet aivan muihin taskuihin kun valtionavustusten korvamerkinnästä luovuttiin. Kollega tuossa vieressä naureskelee jotain pesäpallojoukkueista 😀 Eipä siinä mitään, tätä on kuntien itsemääräämisoikeus.

Myös säästöaikoina (jotka katsoisin alkaneen viimeistään monarkian syrjäyttämisen aikoihin Ranskan ja Englannin vallankumouksissa) on hyvä että kansalaisille palvelujen laatua määritellään. Sikäli kun se heitä kiinnostaa. Ja hehän ovat tästä säästämisestä itse vastuussa eduskuntaäänestyksensä kautta. Teoriassa.

Tämä kaikki laatumäärittely siis koskee tietenkin yleisisiä kirjastoja, eli kaupungin- ja kunnankirjastoja. Olen pyhässä virkaintoisuudessani alkanut uusille asiakkaille kirjastokorttia tehdessäni mainitsemaan tällaisista jutuista. Monille on ensinnäkin yllätys että on olemassa jotain sellaista kuin kirjastolaki joka määrää että kaikilla suomalaisilla pitää olla käytössään hyvä kirjasto, että kirjastoammattilaisten oikeasti osaamistasoa määritellään, että kirjastojen lainaustoiminta perustuu ihan oikeaan lakiin ja niin edelleen. Jotkut tuoreet asiakkaat nostelevat kulmakarvojaan että ”e.v.v.k. anna se kortti jo”, monet pitävät asiaa ihan mielenkiintoisena ja jokunen on jopa kysellyt asiasta lisää. Kirjastokortin tekeminen on niin harvinainen ja intiimi, vähän syvällisempi hetki asiakkaan kanssa tuhansien varausten ojentelun ja tulostemaksujen perimisen välissä. Enhän minä kerta kaikkiaan malta olla kertomatta ettei tämä maanmainio hanke nimeltä yleinen kirjasto ole mitään ihan sattumanvaraista hommaa. Asiakkaita varmaan korpeaa horiseva kirjastosetä. En anna sen häiritä toimintaani :^)

Tästä OKM:n paprusta löytyy kappaleesta OSA I/Laatukriteeteistä/Laatukriteeteistä laatukuvauksiin sivulta 23 (sikäli kun käsite ”sivu” on vielä relevantti käsite ja tapa viitata tekstin kohtaan vuonna 2010) taulukko Opetusministeriön Kirjastopoliittisessa ohjelmassa 2001-2004 annetuista suosituksista. Olen niihin kuullut viitattavan ja niitä joskus vilkaissutkin (tietenkin nämä pitäisi muistaa oikeasti unissaankin), mutta ilahduin niihin tässä nyt törmättyäni. Nehän ovat sangen tarkkoja ja oikein käyttökelpoisia työkaluja!

Palvelujen saavutettavuuden laatusuositukset

  • Kirjaston palvelupaikka niin että 80 %:lla väestöstä matkaa enintään 2 km. Suositus koskee taajama-alueita. Erityispiirteet ja autopalvelut huomioidaan. Myös matka-aikaa voidaan käyttää kriteerinä (enint. 30 min ).
  • Kirjastostandardin mukainen kirjastojärjestelmä
  • Internet-yhteyksiä 1 kone /1 000 asukasta. Suositus suhteutetaan kunnan kokoon ja rakenteeseen.
  • Ainakin suuremmissa kaupungeissa yksi kirjasto avoinna 10–20 ja lauantaisin. Alueiden tarpeiden mukaan määritellään vaihtoehtoisia palvelutasoja.

Tiedon saatavuuden ja palvelujen laatusuositukset

  • Uutuushankinta vähintään 400 kirjaa / 1 000 asukasta
  • Muun aineiston hankinta vähintään 100 / 1 000 asukasta eli 1/5 hankinnoista.
  • Sanoma- ja aikakauslehtiä vähintään 15 vsk / 1 000 asukasta. Yhteensä vähintään 45 vuosikertaa.
  • Toimintaan soveltuvaa tilaa vähintään 100 m2 / 1 000 asukasta
  • Henkilöstöä vähintään 1 htv / 1 000 asukasta. Otetaan huomioon alueelliset tehtävät.
  • Ammattihenkilöstöllä kilpailukykyinen palkkaus
  • Täydennyskoulutusta väh. 6 pv /htv. Lähes 40 % kannatti ajantasaistamista.

Palvelujen käyttöä koskevat tavoitteet

  • Fyysisiä käyntejä vähintään 10 /asukas / v, etäkäyttäjät voidaan laskea erikseen.
  • Lainauksia 18 / asukas.
  • Lainaajien osuus vähintään 45 % asukkaista.
  • Verkkokäynnit. Luotettava tilastointi ja seuranta, nouseva trendi.

Atatürk Kitaplığı, Istanbul

Sisääntulo Atatürk Kitaplığıin

Palasin juuri parin viikon Istanbulin lomalta. Kirjastotuliaiset eivät sieltä valitettavasti ole kaksiset, vaikka kävinkin kahdessa kirjastossa (turkiksi kütüphane) urkkimassa. Ensimmäinen oli pieni lähiökirjasto Eyüpissä, toinen puutarhan ympäröimä kaupunginkirjaston pääkirjasto Atatürk Kitaplığı upealla sijainnilla lähellä Taksim-aukiota. Turkissa miltei kaikki on nimetty maan ristiriitaisia tunteita herättävän perustajahahmon Mustafa Kemal Atatürkin mukaan. Vanhassa kaupungissa Sultanahmedissa olevassa kirjastossa vieraillessani se oli valitettavasti kiinni kansallisen lomapäivän johdosta.

Yritin jututella kirjastonhoitajia sekä Eyüpissa että Atatürk Kitaplığıssa. Molemmissa he olivat ystävällisiä ja puheliaita. Valitettavasti meillä ei ollut mitään yhteistä kieltä (kokeilin englantia ja heikkoa saksaani). Tämä jää valitettavasti siis kuvakiertomatkaksi Atatürk Kitaplığıin. Kirjaston omat enkunkieliset sivutkin ovat valitettavasti vasta tekeillä (huom vanhan liiton under construction -kyltti)… tai hetkonen, eivät nuo voi olla viralliset sivut.

Näkymää

Jotain kuitenkin selvisi ystävällisen, kirjastossa opinnäytetyötään laativan belgialaistulkin avulla. Istanbulin kaupunginkirjastolla on noin parisataa ihmistä töissä ja toimipisteitä on kymmenkunta. Atatürk Kitaplığı toimii pääkirjastona, vaikkei ole todellakaan kovinkaan suuri sekään. Osa henkilökunnasta on akateemisesti koulutettua, mutta valitettavasti aineistopolitiikasta, koulutuksesta ja käyttötilastoista keskustelu jäi käymättä. Kirjastoon sisään päästäkseen oli jätettävä passinsa vakseille ja kuljettava metallipaljastimien läpi.

Fotoni kirjastosta löytyvät Flickristä ja hieno slideshow käynnistyy suoraan tästä linkistä. Olen kirjoitellut joitain huomioita Flickrin kuvien yhteyteen.

Youtubea ei muuten ole olemassa Turkissa.

Tavallinen ihminen: ”Kirjasto on (kulttuurin) logistiikkafirma”

Twitter

Istun junassa, matkalla Turkuun. Twitterissä viisi minuuttia sitten tapahtunutta, ihan tavallisen ihmisen (=ei kirjastoammattilaisen) aloittama keskustelun pätkä:

anonyymi: Onko suomessa enää muita vakavasti otettavia ”multimediafirmoja” kuin pelialalla ja digimarkkinoinnin puolella?

anonyymi: Erityisesti kiinnostaa yritykset jotka ymmärtävät ”sisältöä”, kulttuuria, viestintää, kokemuksen suunnittelua ja joissa on tuotanto-osaamista

anonyymi: Vielä enemmän kiinnostavat firmat jotka tekevät omia tuotteita. pelkät softatalot tai suunnittelu/innovaatiokonsulttilafkat eivät kelpaa.

xmacex: @anonyymi yleinen kirjastolaitos lol. Multimediafirma sekin 😉 2008 kulut 279megaeuroja ja asiakaskäyntejä 55M. Vakavastiotettava?

anonyymi: @xmacex kirjastolaitos taitaa olla (kulttuurin) logistiikkafirma

xmacex: @anonyymi lol **auz** Saanko quotata tota? Toi on munkin näkemys aika pitkälti, mutta jotkut on eri mieltä

Innovaatiopolitiikka ja kirjastot

Informaatiopolitiikka ja -lainsäädäntö -kurssin esseeni:

Suomen innovaatiojärjestelmä

4. Kansallinen innovaatiopolitiikka ja kirjastot: Pohdi asiaa eri näkökulmista

Yleiskatsaus innovaatiopolitiikkaan
Suomen innovaatiostrategia

Matti Vanhasen II:n hallituksen (2007-) hallitusohjelmaan sisältyy kansallisen innovaatiostrategian laatiminen. Hallituksen innovaatiopoliittinen selonteko laadittiin Työ- ja elinkeinoministeriössä, Esko Ahon johdolla tehdyn esityksen pohjalta. Selonteko hyväksyttiin valtioneuvostossa syksyllä 2008 ja siirtyi eduskunnan käsittelyyn. Strategiaa arvioitiin kansainvälisesti ja arvioinnin raportti julkaistiin lokakuussa 2009. Arvioinnin perusteella hallitus esittää kevääseen 2010 mennessä eduskunnalle, miten strategian toimeenpano ja resursointi aiotaan järjestää.

Strategia korostaa muutoksia ja uudistuksia, joita globaalissa ja avoimessa innovaatioympäristössä toimiminen Suomelta edellyttää. Lähtökohta tällaiseen ohjaamismenetelmään ovat talouteen ja yhteiskuntaan kohdistuvat muutospaineet. Strategia listaa ja perustelee neljä perusvalintaa:

  1. innovaatiotoiminta rajattomassa maailmassa
  2. kysyntä- ja käyttäjälähtöisyys
  3. innovatiiviset yksilöt ja yhteisöt
  4. systeemisyys

Innovaatiostrategia ohjaa kansallisen innovaatiojärjestelmän rakentamista. Sen osia ovat julkiset ja yksityiset tutkimuslaitokset, erityisesti tietointensiivinen yritystoiminta sekä näitä ja näiden yhteensovittamista tukevat poliittiset mekanismit ja yhteiskunnallinen rahoitus.

Työ- ja elinkeinoministeriö määrittelee innovaation osaamisesta syntyneeksi ja hyödynnetyksi kilpailueduksi, joka hyödyttää liiketoimintaa, yhteiskuntaa ja hyvinvointia. Kärjistäen on sanottu, että tutkimusjärjestelmä muuttaa rahaa tiedoksi ja innovaatiojärjestelmä tietoa rahaksi. Kansallinen innovaatiopolitiikka on siis ennenkaikkea elinkeinopolitiikkaa. Laaja-alaisesta innovaatiopolitiikasta puhuttaessa innovaatiopolitiikka yleistetään koskemaan kaikkien yhteiskunnan alueiden uudistumista (Innovaatiopoliittinen selonteko, s. 4). Suomen innovaatiostrategian tehtävänä on elinkeinoelämän kilpailukyvyn parantaminen ja lisäksi julkisten palvelujen tehostaminen.

Tietoyhteiskuntapolitiikassa yleisille kirjastoille on osoitettu nimettyjä tehtäviä. Innovaatiopolitiikassa tai tämän esseen lähdeaineistossa kirjastoja ei erityisesti mainita, mutta tarkastelen miten innovaatiopolitiikka vaikuttaa kirjastoihin, ja miten kirjastot voivat palvella sen päämääriä.

Yleinen kirjasto on perinteisesti mielletty markkinoiden ulkopuoliseksi toimijaksi jolla on laajempi, poliittinen ja ihmisoikeudellinen tehtävä kansalaisyhteiskunnan mahdollistajana sekä kulttuuripalvelujen tuottajana, hyvän elämän ja tasa-arvon mahdollistajana. Suomessa kirjastoista säädetään kirjastolailla sekä asetuksella. Akateemiset ja julkiset erikoiskirjastot ovat tukitoimintoja omassa kehysorganisaatiossaan, mutta myös ne palvelevat yhteiskuntaa suoraan.

Opetusministeriön kirjastostrategia 2015 korostaa, että yleinen kirjasto toteuttaa Suomen perustuslaissa 16§:ssä määrättyjä sivistyksellisiä oikeuksia sekä kansalaisten tietohuoltoa. Yleinen kirjasto on peruspalvelu.

Vaikka ylevät ajatukset osittain siunaavatkin yleisten kirjastojen olemassaolon, ovat ne mitä enimmissä määrin nivoutuneita yhteiskuntaan ja sitä myöten talouteen, markkinatalouteen. Toisaalta niiden palvelutarjonta on tiukassa vuorovaikutuksessa kulttuuritalouteen, ja toisaalta hyvinvoinnin ja elinikäisen oppimisen tehtävät sitovat kirjastot epäsuorasti myös työvoimamarkkinoihin ja niiden ylläpitoon. Tätä kautta elinkeinopolitiikan piiriin kuuluva innovaatiostrategia koskettaa myös kirjastoja. Lisäksi Vanhasen hallituksen innovaatiostrategian peräänkuuluttama julkisen sektorin tuottavuuden kehittäminen (arkisuomeksi ”säästäminen”) ulottuu myös kirjastoihin.

Innovaatiopolitiikka–mitä se on?

Antti Hautamäki kuvailee teoksessaan Kestävä innovointi–innovaatiopolitiikka uusien haasteiden edessä (Sitra 2008) innovaatiojärjestelmää laajemman termin innovaatioympäristö. Tällä hän tarkoittaa tarkastelun siirtämistä yhdestä kansallisesta innovaatiojärjestelmästä sekä siihen liittyvistä instituutioista kohti verkostomaista, erityisesti yrityksistä ja niitä ympäröivistä markkinoista koostuvaa ekosysteemiä (Hautamäki, s. 45). Innovaatioympäristöstä puhuu ahkerasti myös valtioneuvoston innovaatiopoliittinen selonteko, käsitettä tosin sen tarkemmin määrittelemättä.

Innovaatiopolitiikka pyrkii luomaan edullisia innovaatioympäristöjä ja tätä kautta talouden uudistamiseen. Materiaalinen teollisuus on jo siirtynyt pois Suomesta ja muista länsimaista sinne, missä se on kannattavampaa. Otto Bruun, Teppo Eskelinen, Ilkka Kauppinen ja Hanna Kuusela ruotivat kirjassa Immateriaalitalous–kapitalismin uusin muoto (Gaudeamus 2009) kovasanaisesti innovaatiopolitiikkaa ja sen ympärillä Suomessa käytyä diskurssia. Kirjan näkökulma on avoimen kapitalismikriittinen. Bruun et al. käyvät läpi suomalaista innovaatiopolitiikkakeskustelua ja osoittavat, kuinka sitä on ohjattu teollisuuden ja muiden eduntavoittelijoiden toimesta. Suomalainen keskustelu on tietoisesti johdettu hegemoniaan, jossa vastaääniä tai kysymyksiä ei ole ollut mahdollista esittää.

Nimellisesti kansallinen politiikka palvelee aina kansaa. Talouspolitiikkana innovaatiopolitiikka palvelee täten kansantaloutta. Bruun et al. argumentoivat kuitenkin, että kansallinen innovaatiopolitiikka laajentaa markkinatalouden piiriä ja on lopulta transnationaalisen kapitalistiluokan omaa edunajoa.

Kolme näkökulmaa

Tarkastelen Vanhasen hallituksen kansallisen innovaatiopolitiikan vaikutusta suomalaiseen yleiseen kirjastojärjeslmään kolmesta näkökulmasta: globalisaation, kulttuuriteollisuuden sekä palvelusektorin muutoksen kannalta.

Globalisaatio ja kirjasto

Suomen kirjastolain alkumetreillä, 2§:ssä sanotaan, että yleisen kirjaston tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia kansainvälistymiseen. Muuta ei asiasta sen tarkemmin sanota, mutta kirjasto on jo pitkään tarjonnut ulkomaalaista ja ulkomaista kertovaa kirjallisuutta ja musiikkia jokaisen kansalaisen saataville, riippumatta kyvystä omakohtaisesti matkustaa. Tässä mielessä kirjaston merkitys maailmaa pienentävänä tekijänä on merkittävästi supistunut, sillä tekstin sijaan kuva ja elävä kuva ovat nykyään ensisijainen tapa kurkistaa vieraisiin kulttuureihin. Matkustaminenkaan ole koskaan ollut suomalaisille niin mahdollista kuin se nyt on. Silti moni etsiskelee matkaoppaita juuri kirjaston hyllyiltä.

Kulttuurilliset tekijät, mukaanlukien monikulttuurisuus ovat Hautalan mukaan tärkeä osatekijä suotuisan innovaatioympäristön muodostumisessa. Kirjastojen kauan tekemä, julkaisujen kautta tapahtunut kulttuurien yhteyttäminen  edistävät globaalisuutta sekä lieventämällä negatiivisia ennakkoluuloja että tukemalla erilaisten kulttuurien omia suuria kertomuksia. Kirjastot ovat enenevissä määrin mukana maahanmuuttajien kotouttamisessa Suomeen ja kirjastoala itsekin korostaa maahanmmuuttajien keskuudessa tehtävää työtä.

Innovaatioympäristö käsitetään ensisijaisesti paikalliseksi, mutta globaaliin yhteydessä olevaksi verkostoksi. Kirjastojen tarjoamat palvelut, kuten kirjallisuus on massatuotantonsa alusta asti ollut erittäin helposti liikuteltavaa ja yleismaailmallisesti kiinnostavaa. Kirjastoon kuuluu ehdottomasti kansainvälisyyden eetos ja tämä on näkynyt yleisen kirjaston toiminnassa alkuajoista alkaen, tosin yhtenäiskulttuurin luonti ja kansansivistys oli pitkään etusijalla.

Helsingin kaupungille tekemässään selvityksessä Innovaatioiden ekosysteemi ja Helsingin
seutu–Maailmanluokan innovaatioekologian rakentamisen lähtökohtia
Hautamäki on listannut innovaatioympäristön muodostumisen alueellisia edellytyksiä, ja nämä ovat kirjastolaista hiveleviä: mukana ovat korkea elämisen laatu jota edistävät kulttuuri, asuminen, julkiset tilat ja palvelut. Samoin valtiollisesta ohjauksesta itsenäinen aluepolitiikka on Hautamäen mukaan kannatettavaa. Kunnat ovatkin nyt varsin autonomisia järjestemään omat palvelunsa, mukaanlukien kirjastopalvelut. Kirjastoalalla tosin valitellaan, että joidenkin kuntien osalta valtionosuuksien korvamerkintäjärjestelmän purkaminen myötä laskennalliset valtionosuudet valuvat kunnan muihin toimintoihin. Asia onkin paraikaa tarkastelun alla ja Opetusministeriö saattaa alkaa ohjaamaan kirjastopalvelujen tuotantoa rakenteilla olevilla laadunarviointityökaluilla.

Globalisointia (laajasti ajatellen) pitkään edistäneenä toimijana kirjastojen vaikutus innovaatioympäristön syntymisen edesauttamisessa on kiistaton.

Kulttuuriteollisuus ja kirjasto

Ekosysteemeistä ja kuntien asemasta innovaatiotoiminnan kehittämisessä Hautamäki korostaa ns. välittäjäorganisaatioiden merkitystä. Nämä toimivat innovaatioympäristössä yritysten ja tutkimusorganisaatioiden välillä. Yleisen kirjaston käyttäjiksi mielletään useammin yksityiset ihmiset kuin yritykset, mutta todellisuus on tätä dikotomiaa monimutkaisempi.

Hautamäki kirjoittaa myös:

Useat välittäjäorganisaatiot ovat julkisen sektorin ylläpitämiä. Taloustieteellisesti ajatellen julkisen
sektorin puuttumisen pitäisi perustua markkinapuutteisiin. Jos markkinat eivät itse synnytä yritystoimintaa
tukevia organisaatioita, niin julkisella sektorilla on perusteita perustaa niitä. Samalla lisääntyy kuitenkin tarjontalähtöisyys eli julkiset organisaatiot tyrkyttävät palveluja yrityksille, joita nämä eivät ehkä tarvitse mutta joita ne käyttävät alihinnoittelun houkuttelemina.

Bruun et al. kritisoivat tiukasti immateriaalitalouden laajenemista alueille, jossa sen ei aiemmin ole ajateltu olevan määrittävässä asemassa. He näkevät, että materiaalisen talouden alueella ”luonnonvarat” (tai resurssit yleensäkin) on jo käytetty loppuun ja immateriaalitalouden estotonta laajentumista pidetään ratkaisuna siihen, miten teollisuuden ja kapitalismin mekanismien ylläpitoa voidaan jatkaa. Kulttuuriteollisuus on eräs tällainen alue, jonka pitäisi kirjoittajien mukaan toimia muiden kuin markkinateollisuuden arvonmääritysmenetelmien mukaisesti. Kulttuurin, kohtaamisten tai tarinoiden arvoa ei tulisi mitata rahassa, sillä niiden todellinen arvo on elämän laadun paraneminen (joka on itsessään arvokasta) eikä ihmisten luonnollista taipumusta kulttuuriin tulisi teollistaa. Kulttuurituotteiden tuotanto edellyttää kuitenkin resursseja eikä sen näkeminen taloudesta tyystin irrallisena ole kovin realistista sekään.

Kulttuuriteollisuudessa kirjastot ovat merkittäjä toimija luoden kysyntää ja esitellen kustantajien tuotteita korvauksetta. Myös kirjastojen osuus Suomen kirjamyynnistä on merkittävä. Lisäksi kirjastot voivat erityisesti pienillä paikkakunnilla olla todella merkittäviä kulttuuripalvejen tarjoajia. Kaupungeissa tilanne on tietenkin tyystin toinen.

Kulttuuripalvelujen muutos ja kirjasto

Infrastruktuurin tihentymät ovat innovaatiopolitiikan keskiössä ja kaupungit ovat tällaisia keskittymiä. Pääkaupunkiseutu on näistä Suomessa tärkein ja miltei puolet kehittämmiseen käytettävästä rahasta käytetään täällä. Kaupungeissa on riittävä asukastiheys ja riittävästi infrastruktuuria ja palveluita jonka pohjalle innovaatiotalous voi perustua.

Palvelusektorin osuus on Suomessa ¾ työvoimasta (Hautamäki, s. 46). Tilanne on vastaava koko EU:ssa ja kaikissa muissakin kehittyneissä maissa. Suunta on myös selvä, kun materiaalinen tuotanto valuu enemmissä määrin muualle halvan työvoiman perässä. Mutta nimenomaan palvelusektori on työvoimaintensiivistä. Tässä tilanteessa innovaatiopolitiikan tavoitteena onkin juuri palvelusektorin tuottavuuden parantaminen teknologian ja liiketaloudellisten mallien uudistumista edistämällä.

Bruun et al. kuitenkin huomauttavat, ettei ainoastaan Suomi ole tällä strategialla liikkeellä. Jokaisella samassa tilanteessa olevalla, kehittyneellä valtiolla on innovaatiostrategiansa ja sellainen on myös EU:lla. Strategiat ovat keskenään myös erittäin samankaltaisia, korostaen esim. korkeakoulutuksen merkitystä, riskirahoituksen saannin helpottamista, yrittäjyyden tukemista ja infrastruktuurin keskittämistä.

Suomeen on vastikään perustettu erityinen innovaatioyliopisto, Aalto-yliopisto. Samassa yhteydessä uudistettiin yliopistolaki niin, että yliopistojen riippuvuutta valtionohjauksesta vähennettiin. Tämä on yleinen kiertoilmaus yksityisen rahoituksen lisäämiseen. Yliopistouudistusta on kritisoitu paljon, mutta se on kyllä linjassa hallituksen innovaatiopolitiikan kanssa. Yliopistot ja muut korkeakoulut ovat innovaatioympäristössä tärkeä tekijä. Epäselvää kuitenkin on, minkälaiset kirjastopalvelut Aalto-yliopistolle rakennetaan ja miten ne tuotetaan. Voi olla, että uuden lain mukaisesti toimivat yliopistot osoittautuvat kasvupohjaksi myös kirjastoinnovaatioille.

Kunnalliset palvelut voidaan libertaristisesta näkökulmasta nähdä markkinoita vääristävinä monopoleina. Yleiset kirjastot ovat oikeastaan lain suojaama kartelli. Voimassa oleva kirjastolaki ei kuitenkaan velvoita kuntia itse tuottamaan kirjastopalveluita, vaan ne voidaan toteuttaa vaikkapa ostopalveluna. Maailman kauppajärjestö WTO ohjaa juuri tähän suuntaan (kts. esim. GATS). Rovaniemen kritiikkiä kerännyt tilaaja-tuottajamalli on pelinavaus, mutta kirjastopalvelualalla ei innovaatiopolitiikan tavoitteiden mukaisia palvelu- tai liiketoimintainnovaatioita ole juuri nähty. Päinvastoin ala on sangen hiljainen.

Tietohuoltoa laajemmin ajatellen tilanne on sensijaan mullistunut totaalisesti edellisen 15 vuoden aikana.

Tietoyhteiskunnan keskeisin resurssi on juuri tieto ja sen käsittely, ja sen päälle innovaatiotoimintakin rakentuu. Sekä tuoreen että niinsanotun syvän tiedon yhdistely ja saatavilla pitäminen ovat kirjastojen perustoimintaa, julkaisutoiminnan viimeaikeiseen monimuotoistumiseen (lue: internetiin ja digitaalisiin julkaisukanaviin yleensäkin) yleiset kirjastot eivät ole kyenneet reagoimaan. Kirjastot toimivat julkaisujen maailmassa, mutta yhä suurempi osa julkaisuista tehdään suoraan verkkoon. Tällöin kirjastoille ei jää välityskanavassa mitään osuutta.

Kirjasto innovaatioympäristönä

Hautamäki kuvailee innovaatioekosysteemit käyttäen mallina ekosysteemien yleisiä piirteitä:

  • sopeutuvuus ympäristön muutoksiin
  • itseohjautuvuus eli kyky ylläpitää itseään muutoksissa
  • elementtien suhteellinen autonomisuus ja samalla keskinäinen riippuvuus
  • jatkuva elementtien syntymisen, muuttumisen ja häviämisen prosessi.

(Hautamäki, s. 90)

Yleisten kirjastot voidaan nähdä omaavan nämä piirteet. Toisaalta asia voidaan nähdä juuri toisin päin niin, että kirjastoilta nimenomaan puuttuvat kaikki nämä piirteet. Totuus lienee katsojan silmässä. Hautamäki erottelee vähittäiset (inkrementaaliset) innovaatiot radikaaleista innovaatioista

Radikaalien innovaatioiden teorian kiinnostavin väite on, että olemassa olevat isot yritykset eivät onnistu
tuottamaan mullistavia innovaatioita (”innovaattorin dilemma”, Christensen 1997). Ne ovat liian sitoutuneita
nykyisiin asiakkaisiin ja olemassa olevaan teknologiaan. Mullistavat innovaatiot ovat usein aluksi tehottomia
ja niille löytyy vain vähän asiakkaita. Ison yrityksen näkökulmasta mullistavat innovaatiot ovat marginaalisia.
Ne myös edellyttävät kokeiluhenkiä ja epäonnistumisten sietämistä, mikä ei ole tyypillistä kovien tulospaineiden
alla elävälle yritykselle. Kypsillä markkinoilla toimiva yritys ei kykene uudistumaan tavalla, jota uuden
teknologiaa tai innovaation käyttöönotto tai tuottaminen edellyttäisi. Sen sijaan mullistavan innovaation
tuottaminen onnistuu pienessä yrityksessä, jolle innovaatio on tie kasvuun ja menestykseen.
(Hautamäki, s. 107)

Tämän nojalla on selvää, että yleisen kirjaston on jatkossakin löydettävä omat toimintamallinsa jotenkin aivan muuten kuin radikaalin innovaation kautta. Tämä ei silti tarkoita, ettei kirjaston pitäisi tukea kaikenlaista innovointia yhteiskunnassa. Päinvastoin! Yleisen kirjaston on jatkettava tiellä, joka johtaa kansalaisvalmiuksen paranemiseen. Näihin ehdottomasti sisältyy –muun ohella– mahdollisuus innovaatiotoimintaan ja siihen liittyvään yksityisyrittämiseen.

Viitteet
  • Bruun, Otto; Eskelinen, Teppo; Kauppinen, Ilkka; Kuusela, Hanna: Immateriaalitalous–Kapitalismin uusin muoto (Gaudeamus, 2009)
  • Hautamäki, Antti: Kestävä innovointi–innovaatiopolitiikka uusien haasteiden edessä (Sitra, 2008)
  • Maailman kauppajärjestö: General Agreement of Trade in Services (http://www.wto.org/english/tratop_e/serv_e/serv_e.html, luettu 7.2.2010)
  • Opetusministeriön kirjastostrategia 2015 (Opetusministeriö, 2009)
  • Pääministeri Matti Vanhasen II hallituksen ohjelma–Vastuullinen, välittävä ja kannustava Suomi (Valtioneuvoston kanslia, 2007)
  • Suomen innovaatiojärjestelmän kansainvälisen arvioinnin tulokset ja suositukset–Tiivistelmä (Työ- ja elinkeinoministeriö, 2007)
  • Suomen perustuslaki (http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731, luettu 3.2.2010)
  • Työ- ja elinkeinoministeriö: Suomen innovaatiojärjestelmä (http://www.research.fi/innovaatiojarjestelma, luettu 3.2.2010)
  • Valtioneuvoston innovaatiopoliittinen selonteko eduskunnalle (Valtioneuvoston kanslia, 2007)

HelMet on yhä enemmän 2.0

HelMet

Lienettekö huomanneet, että pääkaupunkiseudun yleisten kirjastojen näyttöluettelo sallii nykyään arvioiden kirjoittamisen? Sitä en osaa sanoa aikooko kirjasto tarjota itse kirjallisuusarvioita niitä tuottamalla tai hankkimalla julkaisuoikeuksia ammattilaisten laatimiin kirja-arvioihin vai onko tarkoitus että vain loppukäyttäjät (siis ihmiset) laativat niitä.

Jokatapauksessa asiakkaille arvion kirjoittaminen onnistuu kirjautumalla normaalisti kirjastokortin numerolla sekä siihen liittyvällä pin-koodilla. Teoksen saatavuustietojen alapuolelta, käyttäjien antamien tähtien vierestä löytyy nappi ”kirjoita arviointi”.

Muita, vastaavia palveluja on sekä käytössä että vireillä pilvin pimein ja niitä onkin kirjastoalalla kaipailtu jo vuosia. Tai ainakin jotkut ovat kaipailleet, minä mukaan lukien.

Kotimaiset kirjastomarkkinat itseensä käytännössä kokonaan integroinut Axiell myy Arena -palvelua ja se on käytössä jo Hämeenlinnassa ja tulossa mm. Tampereelle. Axiellin Arenalle kilpailija on ruotsalaisen Teknikhusetin CS Library. CS Libraryn hatussa on sulka mm. Tukholman kaupunginkirjaston verkkosivu-uudistuksesta. Molemmat ovat varsinaisen kirjastojärjestelmän sekä niiden perinteisen ankeiden webbisivustojen päällä/rinnalla pyöriviä, rikkaampia sivustoja. Tällaisista ohjelmistoista puhutaan discovery interfacena.

Saatavilla on jo vuosia ollut ”kirjasto 2.0” -tuotteita, joista suuri osa on saatavilla myös ilmaiseksi (lähdekoodeineen) ja heti käyttöönotettavissa. Näistä mainittakoot SOPAC, XC, VuFind sekä Blacklight. Suomalaiset yleiset, akateemiset tai erikoiskirjastot eivät kuitenkaan ole halunneet alkaa ottamaan käyttöön mitään näistä, vaan ovat odottaneet perinteisten järjestelmäntoimittajiensa tarjoavan jotain tuotetta. Pääkaupunkiseudun järjestelmäntoimittaja Innovative onkin koonnut ns. ”kirjasto 2.0” -ominaisuuksia Encore -tuotteeseensa (jota ei ainakaan toistaiseksi ole hankittu HelMet-alueelle) ja Axiell on siis kehitellyt Arenaa omien kirjastojärjestelmiensä päälle.

CS Library, kuten suurin osa avoimen lähdekoodin ilmaisista, itseasennettavista discovery interfaceista väittävät olevansa alla kehräävästä kirjastojärjestelmästä (melko) riippumattomia. Harvat avoimen lähdekoodin ohjelmistoista kuitenkaan tukevat suomalaisissa yleisissä kirjastoissa käytettäviä kirjastojärjestelmiä, eli Origoa ja PallasProta (jotka olivat siis ATP:n ja Tiedon tuotteita ennenkuin Axiell osti molemmat). Tuen rakentaminen Origoa, PallasProta ja muita kirjastojärjestelmiä varten avoimen lähdekoodin ratkaisuihin ei kuitenkaan olisi suurikaan työ ja kerralla saataisi mukaan suurensuuri joukko suomalaisia yleisiä kirjastoja. Tämä olisi järkevää hoitaa keskitettynä ostopalveluna. Milleniumia sensijaan tukee suuri osa näistä ratkaisuista.

Asiaa monimutkaistaa sinänsä hyvä pyrkimys siihen, ettei kirjastojen mustasukkaisesti vartioiman bibliografisen metatiedon ympärille muodostuva lisätieto (esim. arvostelut, käyttötilastot jne) sirpaloituisi moneen paikkaan. Suomi on liian pieni käyttäjäkunta hajautumaan alueellisiin kirjasto 2.0-palveluihin, eikä maantieteellinen alue kuitenkaan ole internetissä kovinkaan relevanttia. Kuvitelkaa että jokaisella maailman kunnalla olisi oma Facebook yhden yhteisen Facebookin sijasta. Ei toimi. Kirjastoalalla puhutaan sensijaan yhden laarin mallista.

Kirjasampo pyrkii olemaan se laari. Lisäksi se mullistaa kaiken mistä kirjastojen metatietotyössä on kyse. Tässä vaiheessa on kuitenkin erittäin epäselvää miten Kirjasampo yhtyy kirjastojen verkkopalveluihin (terveisiä sinnepäin, että plsplspls miettikää jonkinlaiset liittymät Origoon, PallasProhon ja HelMetiin, osana pr-työtä kirjastoille. välivaiheena). Lisäksi Kirjasampo rajautuu kaunokirjallisuuteen joten tietokirjallisuuteen, musiikkiin ja kävelysauvoihin liittyvä metatieto on ratkaistava jotenkin muuten.

Vaarana on, että arvostelupalvelut keräävät tietoa suljettuihin siiloihin. Mielestäni siilot ja ”2.0” ovat keskenään tyystin epäyhteensopivat käsitteet. En tunne CS Libraryn tuotetta tarkasti, mutta ainakin mainostavat ohjelmointirajapintaansa (API) kovasti. Ehkä se ei ole siilo ja ehkä Axiell Arena ei ole siilo. Nykyiset HelMetin arvostelut muodostavat siilon ja marginalisoivat 4 miljoonaa suomalaista. Kirjastolaisille tuttuja yhteystyön muotoja ovat MARC, z39.50 ja kopioluettelointi. Teoksia kuvailevien MARC-tietueiden lisäksi kaikki muutkin kirjastojen tietotuotteet on rakennettava saman periaatteen, eli yhteiskäyttöisyyden ja verkostomaisuuden mukaisesti. Mutta tietenkin vielä paremmin kuin 25 vuotta sitten!

Oikean kirjastomaailman ulkopuolelta käyttäjäarvioita ja muita kirjasto 2.0 -ominaisuuksia löytyy esim. LibraryThingistä, Amazonista ja Google – tyylilleen uskollisensa – haravoi arvioita ja viitteitä verkosta koneellisesti Google Book Searchiin. Nämä kolme palvelua konseptoivat kirjastoa aivan eri lähtökohdista kuin perinteiset, institutionalisoidut kirjasto-organisaatiot (tai no, monet kirjastoinstituutiot ml. yleinen kirjastolaitos ovat oikeastaan aika lyhyt välivaihe kirjastojen historiassa). Amazonin ja Googlen kanssa ns. oikeiilla kirjastoilla ei ole oikeastaan minkäänlaista vuorovaikutussuhdetta, LT on onneksi aktiivinen toimija kirjastojen suuntaan.

Todella sekava kirjoitus, mutta sekava on kirjastojen verkkopalvelujen tilannekin. Tilannetta pyrkii valottamaan Kirjastojärjestelmät nyt! -raportti sekä Yleisten kirjastojen neuvoston verkkostrategia. Muutama selvä linjaus on olemassa (esim. mainittu yhden laarin malli) ja riittävästi teknisiä avaimia sekä kansainvälistä yhteistyökumppaneita (eli tanskalaisia) olisi tarjolla kuten Antti innostavasti kirjoittaa. Taustalla kuitenkin häämöttää toisaalta järjestelmätoimittajien tuotteet (Axiell Arena, CS Library) joilla kaikesta tästä murehtiminen voidaan ulkoistaa ja toisaalta Suuri Yhteisluettelo, Joka Tulee Ratkaisemaan Kaikki Ongelmat. Joten ehkä nyt ei kannata hätiköidä (lue: kannattaa olla tekemättä mitään, yhtikäs mitään). Ja toisaalta–yleisten kirjastojen keskuskirjaston (Helsingin kaupunginkirjasto) sekä sen seudullisten kumppanien (Espoo, Vantaa, Kauniainen) lähteminen oman laarin rakentamiseen on signaali muille noin 350:lle kirjastolle siitä halutaanko sittenkään hakeutua kohti yhteisiä verkkopalveluratkaisuja vai ei.

Valistuksesta

Nicolas Poussin: Paysage avec Orion aveugle cherchant le soleil (1658)

AVO-kurssin kolmannella viikolla tongimme taustafilosofiaa. Lähdeaineistona sivistyksestä, kansalliskirjastosta, yleisten kirjastojen historiasta, vapaasta sivistystyöstä, jättiläisten hartioilla seisomisesta sekä vapaista ja avoimista ohjelmistoista kertovaa tekstiä. Lisäksi lueskelin läpi kurssitovereideni kirjoitukset ja kommentoinkin muutamaa. Aiemman mielenkiintoni ja urani vuoksi minulla pitäisi olla tähän jotain aivan erityisen tähdellistä sanottavaa.

Valistus oli erityisesti 1700-luvulla vaikuttanut eurooppalainen aatevirtaus, joka pyrki rakentamaan yhteiskunnan tiedon, tieteen, demokratian, sekularismin, ja vapaan yrittämisen varaan. Valistuksenajan projekteja olivat esimerkiksi kansansivistys ja vapaa markkinatalous sekä kirkon irroittaminen valtiosta ja opetustyöstä. Taustavaikuttajina olivat maailman pienentyminen tutkimusmatkojen myötä ja luonnontieteiden tuomat muutokset maailmankuvaan. Valistus ja valistusaate rakensi tietoyhteiskuntaa ja tällöin viitoitetulla tiellä Eurooppa ja länsimaat ovat tänäkin päivänä. Valistus oli myös keskiluokkaistumisen projekti, kun ylimystöltä riistettiin valta (erit. Ranskan vallankumous) ja alimpia yhteiskuntaluokkia nostettiin maaorjuuden, köyhyyden, mystisismin ja muun sorron suosta. Suurena tekijänä tässä oli kansansivistystyö.

Valistusajan kasvatustyötä ohjasivat materialismi, demokratia, pyrkimys emansipaatioon, kokemukseen ja havaintoon perustuvaan tieto, rationaalisuus ja sekulaarisuus. Tiedolla koettiin olevan transformatiivinen vaikutus ihmiseen.

Kuten monet muutkin kurssilaiset, haaveilen minäkin Chydeniuksen, Porthanin ja myös Snellmanin lukemisesta. Myös muut ajattelijat ovat minulta kunnolla lukematta, Hume, Hobbes, Kant, Russeau jne. vaikka tunnenkin tuon ajan ajattelua jonkin verran muiden lähdeiden kuin alkuperäislähteiden kautta.

Valistuksessa sekulaarisuudella, eli maallisuudella on merkittävä osuus. Kuitenkin kristinuskon reformia, uskonpuhdistusta ja Martti Lutheria ja Erasmus Rotterdamilaista on kiittäminen uskonnollisten tekstien kansankielistämisestä jo 1500-luvulla ja sitä seuranneesta lukutaidon (pakko)opettamisesta. Suomalaisuudessahan tämä on tallennettu ehkä parhaiten Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen.

Kirjastot ja kirjastoaate on minulle siis oman kokemuksen kautta tuttua, enkä minäkään ole tällä alalla töissä aivan sattuman oikusta vaan sydämen palolla on kiistämätön osansa uravalinnassani.

Kirjastoala jakaa itsensä kolmeen sektoriin. Nämä ovat akateeminen, yleinen sekä erikoiskirjastosektori. Ensimmäiseen kuuluvat yliopistojen ja muiden korkeakoulujen kirjastot. Ne toimivat osana kehysorganisaatiotaan ja tukevat sen opetus- ja tutkimustoimintaa, mutta akateemiset kirjastot ovat nykyään avoimia kaikille. Yleiset kirjastot ovat Suomen kunnan- ja kaupunginkirjastot ja palvelevat kaikkia ihmisiä sekä yhteiskuntaa. Laki määrää että jokaisen suomalaisen saatavilla pitää olla laadukkaat, kunnan/kaupungin järjestämät kirjastopalvelut. Näinä aikoina on aiheellista miettiä mitä tarkoitetaan sanoilla ”laadukkaat” ja ”järjestämät”. Edelliseen on Opetusministeriössä rakenteilla mittaristo ja vaatimusmäärittely joita innolla odotan. Suomalaisen yleisen kirjaston historiassa yhdistyvät varhaiset kaupalliset kirjastot, lukuseurat sekä valistuksenajan kansanvalistustyö (vaikka nykyään tuosta v-sanasta ei kirjastoissa todellakaan puhuta). Tässä kohtaa haluaisin viitata Ilkka Mäkisen maanmainioon teokseen Suomen yleisten kirjastojen historia (ISBN 978-951-692-702, BTJ, 2009). Varhaisimpia tunnettuja julkisia kirjastoja löytyy jo Rooman imperiumin ajoiltaVuosi 10: ensimmäinen yleinen kirjasto Roomassa. Toki vanhempia kirjastoja löytyy jo antiikista (tunnetuin tietenkin tarunhohtoinen Aleksandrian kirjasto), mutta ne eivät pyrkineet olemaan kaikille avoimia. Erikoiskirjastot on kirjastojen kaatoluokka.

Vielä pari sanasta nykyisestä yleisestä kirjastosta ja sen järjestämisestä Suomessa. Instituution olemassaolo on siis kirjattu kirjastolakiin (olikos ne vuodet 1918, 1968, 1998) ja kirjastoasetukseen, joissa mm. määrätään kirjaston tehtävästä sekä tehtävän valvonnasta. Edellisestä kirjastolaki sanoo seuraavaa:

Yleisten kirjastojen kirjasto- ja tietopalvelujen tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen.

Kirjastotoiminnassa tavoitteena on edistää myös virtuaalisten ja vuorovaikutteisten verkkopalvelujen ja niiden sivistyksellisten sisältöjen kehittymistä.

Eräs aihetta sivuava juonne on se, että informaatiolukutaitoon katsotaan kuuluvan kyky yhteiskuntaan osallistumiseen, siis kansalaisvalmiudet. Tämä ei ehkä ensimmäisenä tulisi mieleen kun miettii mitä lukutaito (tai erilaiset lukutaidot) tarkoittaa, mutta näin se kuitenkin on.

Kolmen kirjastosektorin ohella on kansalliskirjasto. Suomen Kansalliskirjastona toimii nykyään Helsingin yliopiston kirjasto. Käytännössä jokaisessa modernissa valtiossa on kansalliskirjasto, joka arkistoi ja pitää saatavailla kansakunnan muistia ja muodostaa sen Suurta Tarinaa. Kansalliskirjastot ovatkin nationalistisen hankkeen työkaluja. Ne ovat läheisesti sidoksissa muihin akateemisiin kirjastoihin ja muiden maiden kansalliskirjastoihin, mutta ovat mukana ohjaamassa myös muuta kirjastotoimintaa sekä muistiorganisaatiota (KAM=kirjastot, arkistot, museot) yleensäkin. Suomessakin Kansalliskirjaston ja yleisen kirjaston yhteistyö on viime aikoina tiivistynyt. Kurssitovereiden blogeja lukiessa vaikutti siltä että monet ajattelivat nimenomaan Kansalliskirjaston historian olevan kirjastojen ja yleisten kirjastojen historiaa. Näinhän asia ei siis todellisuudessa ole.

Yllä oleva lainaus kirjastolaista mainitsee elinikäisen oppimisen. Sama ajatus on myös vapaassa sivistystyössä, jonka ilmentymiksi katsotaan työväen- ja kansanopistot ja myös aikuislukiot, kuten Leena muistuttaa. Konkreettisia elinikäisen oppimisen ihanteen konkretisoitumisia ovat alueelliset kulttuurikeskukset, joihin on sijoitettu sekä yleinen kirjasto että työväenopisto ja tyypillisesti myös tapahtumasali. Helsingissä tällaisia keskuksia ovat Kanneltalo, Malmitalo, Vuotalo sekä Stoa. Keskusten toimintaa pyörittää Helsingin kaupungin Kulttuuriasiankeskus. En jaksa nyt kaivella tilastoja, mutta kyllä  työväenopistojen opinto-oppaita kysellään todella paljon kirjastoista aina kun ne ovat ajankohtaisia.

Viikon taustamateriaalina ovat myös vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen taustat. Nämä eroavat kirjastoista ja avoimesta sivistystyöstä siinä mielessä, ettei niillä ole minkäänlaista yhteiskunnallista instituutiota. Lisäksi ohjelmistot ovat enemmänkin työkaluja kuin tietoa tai taitoja. Toki tiedot ja taidot ovat myös työkaluja jotka mahdollistavat ihmisen itsensä toteuttamisen ja toimimisen yhteiskunnassa.

Avoimuus on käsitemantra, jota toistellaan helposti ja mielellään. Minäkin teen niin. Minusta kaksi keskeisintä avoimuuden järjestelmää ovat tiede ja virkakoneisto (erotuksena mielivallasta). Moderniin tieteelliseen menetelmään kuuluu julkaisuvaade, joka on se alkuperäinen url or didn’t happen. Julkaiseminen (puhutaan  disseminaatiosta) on aivan keskeinen osa tiedettä, eikä julkaisematon tieto voi olla tiedettä. Lähdeaineistona olleessa Ilkka Tuomen esitysgrafiikassa sanotaankin, että tieto on sosiaalinen rakennelma, samoin kuin kieli. Ei voi olla olemassa yksityistä tietoa, kuten ei voi olla olemassa yksityistä kieltäkään. Informaatiotutkimuksen piirissä käsite tieto ymmärretään tosin hieman toisin; tieto on tulkittua informaatiota. Virkakoneistosta ja sen avoimuudesta ovat omat ajatukseni ja tietoni vielä keskeneräisiä (ja lisäksi melkoinen rönsy tähän blogikirjoitukseen), mutta kuuntele esim.  Juri Mykkäsen luennon skandaalit ja rationaalinen politiikka alkupuoli.

Tieteen piirissä suhteellisen usein tavattu ajatus on ”jättiläisen harteilla seisominen”. Sanonta juontaa juurensa antiikin kreikasta, jonka tarustossa sokea jättiläinen Orion kantaa apuria Cedalionia harteillaan. Nykyisessä, Isaac Newtonin tunnetuksi tekemässä tulkinnassa tilanne nähdään Cedalionin näkökulmasta; näemme pidemmälle koska seisomme korkealla Orionin hartioilla. Toinen tapa ajatella asiaa olisi näkökyvyttömän Orionin kannalta, joka siis sokeana tarvitsi Cedalionin ”silmikseen”.

Mitä tieteeseen ja tieteelliseen julkaisemiseen tulee, niin viimeaikoina lukemistani jutuista on First Monday -journaalin vol 14, no 4-6:ssa julkaistu Bill Copen ja Mary Kalantziksen Signs of epistemic disruption–Transformations in the knowledge system of the academic journal yksi kiehtovimmista. 1900-luvun loppupuolella syntynyt tilanne, johon avoin tieteellinen julkaisu (open access) pyrkii vastaamaan on se, että yhteiskunnan varoilla yliopistoissa ja muissa korkeakouluissa tehty tutkimus julkaistaan maksullisissa ja todella kalliissa tieteellisissä aikakausijulkaisuissa, jotka yhteiskunta joutuu ostamaan takaisin käyttöönsä julkaisijoilta.

Tästä saavummekin luontevasti tekijänoikeuteen, jota on kutsuttu tietoyhteiskunnan perustuslaiksi. Muut kurssilaiset ovat kattavasti käsitelleet sitä sekä sen ongelmia aina Annen asetuksesta alkaen. Tekijänoikeus on järjestelmä, joka pyrkii tasoittamaan tekijän ja yhteiskunnan intressejä. Lähtökohta on tekijän yksinoikeus teokseensa ja yhteiskunnan etua varmistetaan poikkeuksilla tähän yksinoikeuteen. Näihin kuuluvat esimerkiksi yleisten kirjastojen toiminta, teosten rajoittamaton jälleenmyynti sekä teosten vapautuminen suoja-ajan jälkeen (joka on tosin nykyään aivan järjettömän pitkä). Kuten Ilkka Tuomen esitysgrafiikassa todetaan, ei lisensoinnissa ole mukana tasapainottavaa, yhteiskunnallista tekijää vaan sopimus laaditaan vain myyjän ja ostajan välille. Lisäksi tekijänoikeudet eivät todellisuudessa useinkaan ole tekijällä, vaan hän on julkaistaessa luovuttanut ne julkaisijalle. Onkin syytä huomata että tekijänoikeus ei suinkaan ole copyrightin käännös. Oikea käännöshän olisi kopiointioikeus. Olis herkullista puhua myös tekijänvelvollisuuksista. Suomessa tekijänoikeutta ylläpidetään Opetusministeriössä (joka hoitaa myös kirjastoasioita), mutta sen siirtämistä työ- ja elinkeinoministeriöön, eli ns. superministeriöön on jo ehdoteltu.

Matti muistuttaa omassa kirjoituksessaan Kaukomieli-blogissaan ettei uudella mantereella immateriaalioikeuksia kunnioitettu pätkääkään ja sosialismissa ei tätä omaisuudensuojan muotoa myöskään kumarrella. Tuore ja dramaattinen esimerkki on etelä-Amerikasta, jossa HIV-lääkkeiden patentteja on valtion siunauksella rikottu yhteiskunnan edun nimissä, joka tietenkin sapettaa suuria lääkefirmoja.

Jos tekijänoikeudet kiinnostavat (kuten jokaista pitäisi kiinnostaa), suosittelen Laura Leppämäen hienoa väikkäriä Tekijänoikeuden oikeuttaminen (ISBN 951-39-2448-3, Jyväskylän yliopisto, 2006).

Noniin, jokohan riittäisi tästä aiheesta!!

Raporttimme yleisten kirjastojen kirjastojärjestelmistä

Minulla oli kevään ja kesän aikana iloa ja kunnia saada osallistua Tuula Haaviston ja Marja-Rii Jokisen kanssa yleisten kirjastojen tietoteknisiä järjestelmiä käsittelevän raportin laatimiseen. Tekstin laatimisprosessi oli minulle erittäin antoisa, josta siis kiitos tiimillemme. Raportti on julkaistu vastikään ja sen nimi on Kirjastojärjestelmät nyt! Se on saatavilla PDF:nä sekä KirjastoWikissä kommentointia ja edelleenmuokkaamista varten. Kirjasto-kaapeli -foorumilla raportista tiedotettiin eilen.

Tässä raportin sisällysluettelo:

Raportti pohjaa pitkälti Tuulan syvään asiantuntemukseen kirjastojen järjestelmäasioissa. Tekstiä esitellään nähtävästi tulevissa kirjastoalan tapahtumissa sekä Kirjastolehdessä. Raportti käsittelee sangen kattavasti yleisten kirjastojen kirjastojärjestelmiä, niiden ympäristötekijöitä, suhdetta kunnan/kaupungin omaan tietohallintoon sekä muihin järjestelmiin tuolla ulkona internetissä. Raportissa tarkastellaan kirjastojärjestelmien kehitysvaiheita Suomessa sekä katsellaan hieman tulevaisuuteen ja ulkomaille. Esiin nousee vaade sille, etteivät kirjastot voi enää asustella omassa pikku kuplassaan, vaan kirjaston keskeisten tietojärjestelmien on kyettävä keskusteluun myös muiden tietojärjestelmien kanssa. Raportti pyrkii kokoamaan ja edelleenlevittämään sellaista tietoa jota järjestelmän suunnitteluun, valitsemiseen, käyttöönottoon ja kehittämiseen liittyy.

Varsinaisesti hiljaisuudessa laadittu teksti valmistui jo kesällä, mutta julkaisu valitettavasti viivästyi tänne syksyn kynnykselle. Toisaalta hyväkin, sillä syksyllä raportin kohderyhmä eli kirjastolaiset ovat palanneet kesälaitumiltaan.

PDF:ää vastaava versio wikissä on tämä 25.08.2009 klo 13:54 ja näköjään tekstiin on tullutkin jo pari kommenttia! Ihanaa! Kommentteja on ehkä mukavin laittaa wikisivun keskustelu-välilehdelle eikä suoraan tekstin sekaan.

Jos tämä blogipostaus on kuulostanut juhlapuheelta,  ei ihme sillä kyllä tässä suoraansanoen hieman juhlalliset fiilikset on kun on tällainen homma takanapäin!*<:-)