Muistutus: metadata on sontaa

Cory Doctorow (kuva NK Guy, nkguy.com.tiff)

Cory Doctorow listasi vuoden 2001 esseessään Metacrap: Putting the torch to seven straw-men of the meta-utopia seitsemän syytä miksi metadata on sontaa emmekä elä meta-utopiassa kuten jotkut ehkä haluaisivat:

1. Ihmiset valehtelevat
2. Ihmiset ovat laiskoja
3. Ihmiset ovat tyhmiä
4. Mahdoton tehtävä – tunne itsesi
5. Skeemat eivät ole neutraaleja
6. Mittarit vaikuttavat tuloksiin
7. On useampi kuin yksi tapa kuvailla jotain

(via @brinxmat, Defining/Defying reality: the struggle towards relevance in bibliographic data)

Joseph Reagle: ”Wikipedia ja tietosanakirja-ahdistus”

Joseph Reagle tarkasteli Critical Point of View -konferenssissa Amsterdamissa Wikipediaan kohdistuvaa kritiikkiä jatkumona jo aiempien yleisten tietosanakirjojen kohtaamaa kritiikkiä otsikolla Wikipedia and the Encyclopedic Anxiety. Videotallenne, yhteenveto sekä esitysgrafiikka (sis. Paul Otlet –lainauksia!) löytyvät verkosta. Tsekkaa myös muut puheenvuorot sekä videot tapahtuman sivustolta.

Ahdistuksesta vielä se, että EBSCO-tietokannasta löysin kerran asiasanan library anxiety. Se osoittautui ihan hyväksi google-hauksikin. Termillä voitanen viitata tiskin senpuoleisen ahdistuksen lisäksi tänpuoleiseen ahdistukseen.

(via Wikipedia Signpost 2010-03-29)

Innovaatiopolitiikka ja kirjastot

Informaatiopolitiikka ja -lainsäädäntö -kurssin esseeni:

Suomen innovaatiojärjestelmä

4. Kansallinen innovaatiopolitiikka ja kirjastot: Pohdi asiaa eri näkökulmista

Yleiskatsaus innovaatiopolitiikkaan

Suomen innovaatiostrategia

Matti Vanhasen II:n hallituksen (2007-) hallitusohjelmaan sisältyy kansallisen innovaatiostrategian laatiminen. Hallituksen innovaatiopoliittinen selonteko laadittiin Työ- ja elinkeinoministeriössä, Esko Ahon johdolla tehdyn esityksen pohjalta. Selonteko hyväksyttiin valtioneuvostossa syksyllä 2008 ja siirtyi eduskunnan käsittelyyn. Strategiaa arvioitiin kansainvälisesti ja arvioinnin raportti julkaistiin lokakuussa 2009. Arvioinnin perusteella hallitus esittää kevääseen 2010 mennessä eduskunnalle, miten strategian toimeenpano ja resursointi aiotaan järjestää.

Strategia korostaa muutoksia ja uudistuksia, joita globaalissa ja avoimessa innovaatioympäristössä toimiminen Suomelta edellyttää. Lähtökohta tällaiseen ohjaamismenetelmään ovat talouteen ja yhteiskuntaan kohdistuvat muutospaineet. Strategia listaa ja perustelee neljä perusvalintaa:

1. innovaatiotoiminta rajattomassa maailmassa
2. kysyntä- ja käyttäjälähtöisyys
3. innovatiiviset yksilöt ja yhteisöt
4. systeemisyys

Innovaatiostrategia ohjaa kansallisen innovaatiojärjestelmän rakentamista. Sen osia ovat julkiset ja yksityiset tutkimuslaitokset, erityisesti tietointensiivinen yritystoiminta sekä näitä ja näiden yhteensovittamista tukevat poliittiset mekanismit ja yhteiskunnallinen rahoitus.

Työ- ja elinkeinoministeriö määrittelee innovaation osaamisesta syntyneeksi ja hyödynnetyksi kilpailueduksi, joka hyödyttää liiketoimintaa, yhteiskuntaa ja hyvinvointia. Kärjistäen on sanottu, että tutkimusjärjestelmä muuttaa rahaa tiedoksi ja innovaatiojärjestelmä tietoa rahaksi. Kansallinen innovaatiopolitiikka on siis ennenkaikkea elinkeinopolitiikkaa. Laaja-alaisesta innovaatiopolitiikasta puhuttaessa innovaatiopolitiikka yleistetään koskemaan kaikkien yhteiskunnan alueiden uudistumista (Innovaatiopoliittinen selonteko, s. 4). Suomen innovaatiostrategian tehtävänä on elinkeinoelämän kilpailukyvyn parantaminen ja lisäksi julkisten palvelujen tehostaminen.

Tietoyhteiskuntapolitiikassa yleisille kirjastoille on osoitettu nimettyjä tehtäviä. Innovaatiopolitiikassa tai tämän esseen lähdeaineistossa kirjastoja ei erityisesti mainita, mutta tarkastelen miten innovaatiopolitiikka vaikuttaa kirjastoihin, ja miten kirjastot voivat palvella sen päämääriä.

Yleinen kirjasto on perinteisesti mielletty markkinoiden ulkopuoliseksi toimijaksi jolla on laajempi, poliittinen ja ihmisoikeudellinen tehtävä kansalaisyhteiskunnan mahdollistajana sekä kulttuuripalvelujen tuottajana, hyvän elämän ja tasa-arvon mahdollistajana. Suomessa kirjastoista säädetään kirjastolailla sekä asetuksella. Akateemiset ja julkiset erikoiskirjastot ovat tukitoimintoja omassa kehysorganisaatiossaan, mutta myös ne palvelevat yhteiskuntaa suoraan.

Opetusministeriön kirjastostrategia 2015 korostaa, että yleinen kirjasto toteuttaa Suomen perustuslaissa 16§:ssä määrättyjä sivistyksellisiä oikeuksia sekä kansalaisten tietohuoltoa. Yleinen kirjasto on peruspalvelu.

Vaikka ylevät ajatukset osittain siunaavatkin yleisten kirjastojen olemassaolon, ovat ne mitä enimmissä määrin nivoutuneita yhteiskuntaan ja sitä myöten talouteen, markkinatalouteen. Toisaalta niiden palvelutarjonta on tiukassa vuorovaikutuksessa kulttuuritalouteen, ja toisaalta hyvinvoinnin ja elinikäisen oppimisen tehtävät sitovat kirjastot epäsuorasti myös työvoimamarkkinoihin ja niiden ylläpitoon. Tätä kautta elinkeinopolitiikan piiriin kuuluva innovaatiostrategia koskettaa myös kirjastoja. Lisäksi Vanhasen hallituksen innovaatiostrategian peräänkuuluttama julkisen sektorin tuottavuuden kehittäminen (arkisuomeksi ”säästäminen”) ulottuu myös kirjastoihin.

Innovaatiopolitiikka–mitä se on?

Antti Hautamäki kuvailee teoksessaan Kestävä innovointi–innovaatiopolitiikka uusien haasteiden edessä (Sitra 2008) innovaatiojärjestelmää laajemman termin innovaatioympäristö. Tällä hän tarkoittaa tarkastelun siirtämistä yhdestä kansallisesta innovaatiojärjestelmästä sekä siihen liittyvistä instituutioista kohti verkostomaista, erityisesti yrityksistä ja niitä ympäröivistä markkinoista koostuvaa ekosysteemiä (Hautamäki, s. 45). Innovaatioympäristöstä puhuu ahkerasti myös valtioneuvoston innovaatiopoliittinen selonteko, käsitettä tosin sen tarkemmin määrittelemättä.

Innovaatiopolitiikka pyrkii luomaan edullisia innovaatioympäristöjä ja tätä kautta talouden uudistamiseen. Materiaalinen teollisuus on jo siirtynyt pois Suomesta ja muista länsimaista sinne, missä se on kannattavampaa. Otto Bruun, Teppo Eskelinen, Ilkka Kauppinen ja Hanna Kuusela ruotivat kirjassa Immateriaalitalous–kapitalismin uusin muoto (Gaudeamus 2009) kovasanaisesti innovaatiopolitiikkaa ja sen ympärillä Suomessa käytyä diskurssia. Kirjan näkökulma on avoimen kapitalismikriittinen. Bruun et al. käyvät läpi suomalaista innovaatiopolitiikkakeskustelua ja osoittavat, kuinka sitä on ohjattu teollisuuden ja muiden eduntavoittelijoiden toimesta. Suomalainen keskustelu on tietoisesti johdettu hegemoniaan, jossa vastaääniä tai kysymyksiä ei ole ollut mahdollista esittää.

Nimellisesti kansallinen politiikka palvelee aina kansaa. Talouspolitiikkana innovaatiopolitiikka palvelee täten kansantaloutta. Bruun et al. argumentoivat kuitenkin, että kansallinen innovaatiopolitiikka laajentaa markkinatalouden piiriä ja on lopulta transnationaalisen kapitalistiluokan omaa edunajoa.

Kolme näkökulmaa

Tarkastelen Vanhasen hallituksen kansallisen innovaatiopolitiikan vaikutusta suomalaiseen yleiseen kirjastojärjeslmään kolmesta näkökulmasta: globalisaation, kulttuuriteollisuuden sekä palvelusektorin muutoksen kannalta.

Globalisaatio ja kirjasto

Suomen kirjastolain alkumetreillä, 2§:ssä sanotaan, että yleisen kirjaston tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia kansainvälistymiseen. Muuta ei asiasta sen tarkemmin sanota, mutta kirjasto on jo pitkään tarjonnut ulkomaalaista ja ulkomaista kertovaa kirjallisuutta ja musiikkia jokaisen kansalaisen saataville, riippumatta kyvystä omakohtaisesti matkustaa. Tässä mielessä kirjaston merkitys maailmaa pienentävänä tekijänä on merkittävästi supistunut, sillä tekstin sijaan kuva ja elävä kuva ovat nykyään ensisijainen tapa kurkistaa vieraisiin kulttuureihin. Matkustaminenkaan ole koskaan ollut suomalaisille niin mahdollista kuin se nyt on. Silti moni etsiskelee matkaoppaita juuri kirjaston hyllyiltä.

Kulttuurilliset tekijät, mukaanlukien monikulttuurisuus ovat Hautalan mukaan tärkeä osatekijä suotuisan innovaatioympäristön muodostumisessa. Kirjastojen kauan tekemä, julkaisujen kautta tapahtunut kulttuurien yhteyttäminen  edistävät globaalisuutta sekä lieventämällä negatiivisia ennakkoluuloja että tukemalla erilaisten kulttuurien omia suuria kertomuksia. Kirjastot ovat enenevissä määrin mukana maahanmuuttajien kotouttamisessa Suomeen ja kirjastoala itsekin korostaa maahanmmuuttajien keskuudessa tehtävää työtä.

Innovaatioympäristö käsitetään ensisijaisesti paikalliseksi, mutta globaaliin yhteydessä olevaksi verkostoksi. Kirjastojen tarjoamat palvelut, kuten kirjallisuus on massatuotantonsa alusta asti ollut erittäin helposti liikuteltavaa ja yleismaailmallisesti kiinnostavaa. Kirjastoon kuuluu ehdottomasti kansainvälisyyden eetos ja tämä on näkynyt yleisen kirjaston toiminnassa alkuajoista alkaen, tosin yhtenäiskulttuurin luonti ja kansansivistys oli pitkään etusijalla.

Helsingin kaupungille tekemässään selvityksessä Innovaatioiden ekosysteemi ja Helsingin
seutu–Maailmanluokan innovaatioekologian rakentamisen lähtökohtia Hautamäki on listannut innovaatioympäristön muodostumisen alueellisia edellytyksiä, ja nämä ovat kirjastolaista hiveleviä: mukana ovat korkea elämisen laatu jota edistävät kulttuuri, asuminen, julkiset tilat ja palvelut. Samoin valtiollisesta ohjauksesta itsenäinen aluepolitiikka on Hautamäen mukaan kannatettavaa. Kunnat ovatkin nyt varsin autonomisia järjestemään omat palvelunsa, mukaanlukien kirjastopalvelut. Kirjastoalalla tosin valitellaan, että joidenkin kuntien osalta valtionosuuksien korvamerkintäjärjestelmän purkaminen myötä laskennalliset valtionosuudet valuvat kunnan muihin toimintoihin. Asia onkin paraikaa tarkastelun alla ja Opetusministeriö saattaa alkaa ohjaamaan kirjastopalvelujen tuotantoa rakenteilla olevilla laadunarviointityökaluilla.

Globalisointia (laajasti ajatellen) pitkään edistäneenä toimijana kirjastojen vaikutus innovaatioympäristön syntymisen edesauttamisessa on kiistaton.

Kulttuuriteollisuus ja kirjasto

Ekosysteemeistä ja kuntien asemasta innovaatiotoiminnan kehittämisessä Hautamäki korostaa ns. välittäjäorganisaatioiden merkitystä. Nämä toimivat innovaatioympäristössä yritysten ja tutkimusorganisaatioiden välillä. Yleisen kirjaston käyttäjiksi mielletään useammin yksityiset ihmiset kuin yritykset, mutta todellisuus on tätä dikotomiaa monimutkaisempi.

Hautamäki kirjoittaa myös:

Useat välittäjäorganisaatiot ovat julkisen sektorin ylläpitämiä. Taloustieteellisesti ajatellen julkisen
sektorin puuttumisen pitäisi perustua markkinapuutteisiin. Jos markkinat eivät itse synnytä yritystoimintaa
tukevia organisaatioita, niin julkisella sektorilla on perusteita perustaa niitä. Samalla lisääntyy kuitenkin tarjontalähtöisyys eli julkiset organisaatiot tyrkyttävät palveluja yrityksille, joita nämä eivät ehkä tarvitse mutta joita ne käyttävät alihinnoittelun houkuttelemina.

Bruun et al. kritisoivat tiukasti immateriaalitalouden laajenemista alueille, jossa sen ei aiemmin ole ajateltu olevan määrittävässä asemassa. He näkevät, että materiaalisen talouden alueella ”luonnonvarat” (tai resurssit yleensäkin) on jo käytetty loppuun ja immateriaalitalouden estotonta laajentumista pidetään ratkaisuna siihen, miten teollisuuden ja kapitalismin mekanismien ylläpitoa voidaan jatkaa. Kulttuuriteollisuus on eräs tällainen alue, jonka pitäisi kirjoittajien mukaan toimia muiden kuin markkinateollisuuden arvonmääritysmenetelmien mukaisesti. Kulttuurin, kohtaamisten tai tarinoiden arvoa ei tulisi mitata rahassa, sillä niiden todellinen arvo on elämän laadun paraneminen (joka on itsessään arvokasta) eikä ihmisten luonnollista taipumusta kulttuuriin tulisi teollistaa. Kulttuurituotteiden tuotanto edellyttää kuitenkin resursseja eikä sen näkeminen taloudesta tyystin irrallisena ole kovin realistista sekään.

Kulttuuriteollisuudessa kirjastot ovat merkittäjä toimija luoden kysyntää ja esitellen kustantajien tuotteita korvauksetta. Myös kirjastojen osuus Suomen kirjamyynnistä on merkittävä. Lisäksi kirjastot voivat erityisesti pienillä paikkakunnilla olla todella merkittäviä kulttuuripalvejen tarjoajia. Kaupungeissa tilanne on tietenkin tyystin toinen.

Kulttuuripalvelujen muutos ja kirjasto

Infrastruktuurin tihentymät ovat innovaatiopolitiikan keskiössä ja kaupungit ovat tällaisia keskittymiä. Pääkaupunkiseutu on näistä Suomessa tärkein ja miltei puolet kehittämmiseen käytettävästä rahasta käytetään täällä. Kaupungeissa on riittävä asukastiheys ja riittävästi infrastruktuuria ja palveluita jonka pohjalle innovaatiotalous voi perustua.

Palvelusektorin osuus on Suomessa ¾ työvoimasta (Hautamäki, s. 46). Tilanne on vastaava koko EU:ssa ja kaikissa muissakin kehittyneissä maissa. Suunta on myös selvä, kun materiaalinen tuotanto valuu enemmissä määrin muualle halvan työvoiman perässä. Mutta nimenomaan palvelusektori on työvoimaintensiivistä. Tässä tilanteessa innovaatiopolitiikan tavoitteena onkin juuri palvelusektorin tuottavuuden parantaminen teknologian ja liiketaloudellisten mallien uudistumista edistämällä.

Bruun et al. kuitenkin huomauttavat, ettei ainoastaan Suomi ole tällä strategialla liikkeellä. Jokaisella samassa tilanteessa olevalla, kehittyneellä valtiolla on innovaatiostrategiansa ja sellainen on myös EU:lla. Strategiat ovat keskenään myös erittäin samankaltaisia, korostaen esim. korkeakoulutuksen merkitystä, riskirahoituksen saannin helpottamista, yrittäjyyden tukemista ja infrastruktuurin keskittämistä.

Suomeen on vastikään perustettu erityinen innovaatioyliopisto, Aalto-yliopisto. Samassa yhteydessä uudistettiin yliopistolaki niin, että yliopistojen riippuvuutta valtionohjauksesta vähennettiin. Tämä on yleinen kiertoilmaus yksityisen rahoituksen lisäämiseen. Yliopistouudistusta on kritisoitu paljon, mutta se on kyllä linjassa hallituksen innovaatiopolitiikan kanssa. Yliopistot ja muut korkeakoulut ovat innovaatioympäristössä tärkeä tekijä. Epäselvää kuitenkin on, minkälaiset kirjastopalvelut Aalto-yliopistolle rakennetaan ja miten ne tuotetaan. Voi olla, että uuden lain mukaisesti toimivat yliopistot osoittautuvat kasvupohjaksi myös kirjastoinnovaatioille.

Kunnalliset palvelut voidaan libertaristisesta näkökulmasta nähdä markkinoita vääristävinä monopoleina. Yleiset kirjastot ovat oikeastaan lain suojaama kartelli. Voimassa oleva kirjastolaki ei kuitenkaan velvoita kuntia itse tuottamaan kirjastopalveluita, vaan ne voidaan toteuttaa vaikkapa ostopalveluna. Maailman kauppajärjestö WTO ohjaa juuri tähän suuntaan (kts. esim. GATS). Rovaniemen kritiikkiä kerännyt tilaaja-tuottajamalli on pelinavaus, mutta kirjastopalvelualalla ei innovaatiopolitiikan tavoitteiden mukaisia palvelu- tai liiketoimintainnovaatioita ole juuri nähty. Päinvastoin ala on sangen hiljainen.

Tietohuoltoa laajemmin ajatellen tilanne on sensijaan mullistunut totaalisesti edellisen 15 vuoden aikana.

Tietoyhteiskunnan keskeisin resurssi on juuri tieto ja sen käsittely, ja sen päälle innovaatiotoimintakin rakentuu. Sekä tuoreen että niinsanotun syvän tiedon yhdistely ja saatavilla pitäminen ovat kirjastojen perustoimintaa, julkaisutoiminnan viimeaikeiseen monimuotoistumiseen (lue: internetiin ja digitaalisiin julkaisukanaviin yleensäkin) yleiset kirjastot eivät ole kyenneet reagoimaan. Kirjastot toimivat julkaisujen maailmassa, mutta yhä suurempi osa julkaisuista tehdään suoraan verkkoon. Tällöin kirjastoille ei jää välityskanavassa mitään osuutta.

Kirjasto innovaatioympäristönä

Hautamäki kuvailee innovaatioekosysteemit käyttäen mallina ekosysteemien yleisiä piirteitä:

• sopeutuvuus ympäristön muutoksiin
• itseohjautuvuus eli kyky ylläpitää itseään muutoksissa
• elementtien suhteellinen autonomisuus ja samalla keskinäinen riippuvuus
• jatkuva elementtien syntymisen, muuttumisen ja häviämisen prosessi.

(Hautamäki, s. 90)

Yleisten kirjastot voidaan nähdä omaavan nämä piirteet. Toisaalta asia voidaan nähdä juuri toisin päin niin, että kirjastoilta nimenomaan puuttuvat kaikki nämä piirteet. Totuus lienee katsojan silmässä. Hautamäki erottelee vähittäiset (inkrementaaliset) innovaatiot radikaaleista innovaatioista

Radikaalien innovaatioiden teorian kiinnostavin väite on, että olemassa olevat isot yritykset eivät onnistu
tuottamaan mullistavia innovaatioita (”innovaattorin dilemma”, Christensen 1997). Ne ovat liian sitoutuneita
nykyisiin asiakkaisiin ja olemassa olevaan teknologiaan. Mullistavat innovaatiot ovat usein aluksi tehottomia
ja niille löytyy vain vähän asiakkaita. Ison yrityksen näkökulmasta mullistavat innovaatiot ovat marginaalisia.
Ne myös edellyttävät kokeiluhenkiä ja epäonnistumisten sietämistä, mikä ei ole tyypillistä kovien tulospaineiden
alla elävälle yritykselle. Kypsillä markkinoilla toimiva yritys ei kykene uudistumaan tavalla, jota uuden
teknologiaa tai innovaation käyttöönotto tai tuottaminen edellyttäisi. Sen sijaan mullistavan innovaation
tuottaminen onnistuu pienessä yrityksessä, jolle innovaatio on tie kasvuun ja menestykseen. (Hautamäki, s. 107)

Tämän nojalla on selvää, että yleisen kirjaston on jatkossakin löydettävä omat toimintamallinsa jotenkin aivan muuten kuin radikaalin innovaation kautta. Tämä ei silti tarkoita, ettei kirjaston pitäisi tukea kaikenlaista innovointia yhteiskunnassa. Päinvastoin! Yleisen kirjaston on jatkettava tiellä, joka johtaa kansalaisvalmiuksen paranemiseen. Näihin ehdottomasti sisältyy –muun ohella– mahdollisuus innovaatiotoimintaan ja siihen liittyvään yksityisyrittämiseen.

Viitteet

• Bruun, Otto; Eskelinen, Teppo; Kauppinen, Ilkka; Kuusela, Hanna: Immateriaalitalous–Kapitalismin uusin muoto (Gaudeamus, 2009)
• Hautamäki, Antti: Kestävä innovointi–innovaatiopolitiikka uusien haasteiden edessä (Sitra, 2008)
• Maailman kauppajärjestö: General Agreement of Trade in Services (http://www.wto.org/english/tratop_e/serv_e/serv_e.html, luettu 7.2.2010)
• Opetusministeriön kirjastostrategia 2015 (Opetusministeriö, 2009)
• Pääministeri Matti Vanhasen II hallituksen ohjelma–Vastuullinen, välittävä ja kannustava Suomi (Valtioneuvoston kanslia, 2007)
• Suomen innovaatiojärjestelmän kansainvälisen arvioinnin tulokset ja suositukset–Tiivistelmä (Työ- ja elinkeinoministeriö, 2007)
• Suomen perustuslaki (http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731, luettu 3.2.2010)
• Työ- ja elinkeinoministeriö: Suomen innovaatiojärjestelmä (http://www.research.fi/innovaatiojarjestelma, luettu 3.2.2010)
• Valtioneuvoston innovaatiopoliittinen selonteko eduskunnalle (Valtioneuvoston kanslia, 2007)

Ranskalaisten google-murheet Hesarissa

Hesarissakin näkyy olleen oikein pääkirjoitus 18.1.2010 Google Book Searchista ja frankofiilien huolista. HS:n Pariisin kirjeenvaihtajan Heli Suomisen juttu on otsikoitu Google kasvoi liian isoksi. Mielenkiintoinen kirjoitus josta voi löytää eurooppalaista protektionismia, google-veron ja jossa viitataan Quaeroonkin.

Kirjoitin tällaisen kommentin (joka tullee aikanaan näkyville HS.fi:hin):

Ollessaan Ranskan kansalliskirjaston, eli Bibliothèque nationale de France pomona Jean-Noël Jeanneney propagoi Googlea vastaan ja samalla eurooppalaisten omien digitointihankkeiden puolesta juuri anglo-amerikkalaiseen kulttuuri-imperialismiin vastaamiseksi. Jeanneney korosti julkishallinnon (siis esim. kansalliskirjastojen) tärkeyttä digitoijana ja digitoitavan aineiston valitsijana. Aihe on ilmeisesti muutenkin ollut sangen kuuma peruna siellä Ranskassa. Frankofiilien (tai anglofobien) työ on tuottanut tulosta ja Euroopan kirjastojen, museoiden ja arkistojen yhteinen digitaalinen kirjasto Europeana on paraikaa työn alla ja kulkee Google Book Searchin jalanjäljissä ja sen innoittamana.

Ojasta allikkoon tosin, sillä 47% Europeanan sisällöstä on peräisin Ranskasta. Tätä tilannetta yritetään paraikaa parantaa.

Europeanan sisällöntuottajat, heinäkuu 2009 (4.6M objektia)

Kts. Jean-Noël Jeanneney: Google–And The Myth of Universal Knowledge (a view from Europe). (The University of Chicago Press, 2005, ISBN 978-0-226-39577-7). Kirjoitin siitä jokin aika sitten blogiini ja Kansalliskirjaston Digitaalinen kirjasto -blogissa on joukko GBS:än liittyviä kirjoituksi. Jeanneneyn teos löytyy kirjastoista (kts. esim. pääkaupunkiseudun yleiset kirjastot) ja ironian herkullisen perinteen mukaisesti myös Googlen kirjastosta 😉

Vaikka Googlen edesottamuksista kirjastolaiset toisinaan narisevatkin ja suhtautuvat penseästi erityisesti Hesarin jutussakin aiheena olleeseen Google Book Searchiin, on kilpailutilanne saanut meidät virkistävästi hereille ja terästäytymään 🙂

(Hesarin juttu via Digitaalinen kirjasto: Google digitoi tanskalaista kulttuuriperintöä; via Sukututkijan loppuvuosi).

Voitte muuten uskoa että kun Digitaalinen kirjasto -blogin postauksessa mainittu, tanskan kansalliskirjaston bossi Erland Kolding Nielsen 2nd LIBER-EBLIDA Workshop on Digitalisation of Library Materials in Europe -tapahtumassa (jossa olin) puhui Google -yhteistyöstä, pysähtyi auditoriossa useampikin purkka 😉 Kolding Nielsen on kirjoitellut, katso LIBER Quarterly (huomioi Digitisation of Library Material in Europe: Problems, Obstacles and Perspectives anno 2007, vol. 18 no. 1) sekä LINDAsta löytyvä Kommunikation erstatter transport–den digitale revolution i danske forskningsbiblioteker 1980-2005 : festskrift til Karl Krarup.

Digitisation of Library Material in Europe: Problems, Obstacles and Perspectives anno 2007)

Encyclopædia Britannican kirjasto -artikkelista vielä

Encyclopædia Britannica vapaakappaleista v. 1855

Pari päivää sitten kirjoitin 8. laitoksen Encyclopædia Britannican kirjastoja käsittelevästä artikkelista vuodelta 1855. Kävin tänään vielä Kansalliskirjastolla kopioimassa artikkelin alun sekä vapaakappalejärjestelmää käsittelevät osuudet blogini lukijoiden iloksi.

Kuvan yläpuolella on Flickrissä ”all sizes” -nappi, sen takaa löydät suuremman version kuvasta, joka on helposti ruudulta luettavissa. Tarkoitukseni oli hieman säätää valkotasapainoa Flickrin kuvankäsittelytyökalulla Picnicillä parantaakseni luettavuutta ja häivyttääkseni tuota kuvaan jäänyttä käsien ja kameran varjoa, mut en jaksanutkaan.

Kirjoitin aiemmin että vapaakappaleista käytettäisi termiä legal exemption. Tämä oli muistiharha, tulla puhutaan legal/copy exactionista. Exemption tarkoittaa vähennystä (esim. verovähennys), exaction taas vaatimusta. Lievästi värittynyt tuo exaction, kts. esim Googlen määritelmämetahaku. Oxford English Dictionary sanoo:

The action of exacting.

1. The action of demanding and enforcing payment (of fees, taxes, penalties, etc.); an instance of the same.
   b. The action of enforcing the performance of (a task) or the rendering of (respect, service, obedience, etc.).
2. The action of demanding or requiring more than is due or customary; an instance of the same; an illegal or exorbitant demand; extortion.
3. A sum of money which is exacted; an arbitrary and excessive impost.

Vapaakappalelain uusi nimi on laki kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä. 150 vuotta vanhan englantilaisen tietosanakirjan mukaan lain nimi voisi kenties olla ”laki kulttuuriaineistojen riistämisestä ja raiskaamisesta” 😉

Missä pinsetit, minulla on jotain vihreää ja pyöreää nenässä lol.

Encyclopædia Britannica: Kirjasto{{neutraalius}}

Kävin lauantaina Kansalliskirjastolla haahuilemassa, ja mieleen juolahti lehteillä hieman Encyclopædia Britannicaa, kun se toisinaan nousee nykyään esiin kun Wikipedia mainitaan. Ja Wikipedia mainitaan usein.

Katselin muutamaa EB:n eri laitosta, kokonaan luin 8. laitoksen kirjastoja käsittelevän artikkelin vuodelta 1855. Se on huvittava eikä missään tapauksessa kelpaisi Wikipediaan. Artikkelissa kerrotaan muunmuassa siitä, mistä materiaalista kaasuputkisto pitää valmistaa jos kirjastoon haluaa rakentaa kaasuvalaistuksen, minkä mallinen rakennus on kirjastoksi paras (pyöreä tai säännöllinen polygoni paras, risti ookoo) ja mitä kaikkea kirjanpitoa kirjastossa pitää tehdä. Lisäksi vapaakappalejärjestelmästä (engl. copy exemption, nyk. legal deposit) ilmoitetaan melko yksioikoisesti että se on julkaisijaa kohtaan törkeää vääryyttä ja pitäisi lopettaa. Osa artikkelista on tietosanakirjamaisen kuvailevaa, mutta mukana on siis myös kosolti mielipidettä ja suoranaisia ohjeita miten kirjasto pitää rakentaa.

Ei sillä, tokihan Encyclopædia Britannica kirja on suuri, painava, hienon hajuinen ja muutenkin täyttää bibliofiilien käsitykset arvokkaasta kirjasta.

No EB:lle naljailu sikseen, hienoa tonkia alkuperäisteoksia ja pitää mielessä että mitä kaikkea ei vielä sitä kirjoittaessa ollut tapahtunut.

Tietosanakirjahan on varsinainen valistusajan hittituote, vaikka toki kaikkea tietoa on koottu yksien kansien väliin antiikin ajoista lähtien. Kirjastolaisten kauhistukseksi iso G pyrkii (näennäisesti) samaan, ja heiluttelee mielellään missiotaan ”Googlen tavoite on järjestellä kaikki maailman informaatio ja tehdä siitä yleisesti käyttökelpoista ja hyödyllistä”.  Näennäisesti siksi, että Googlehan on vain hakemisto, verrattavissa Encyclopædia Britannican hakemistoon tai vaikkapa kirjaston aineistotietokantaan. Jotkut ammattikuntamme edustajat jopa arvelevat, että Googlen saatavilla olo rapauttaa nuorison, tekee heistä tyhmiä, mädättää heidän selkärankansa ja heidän kämmeniinsä kasvaa karvaa. Wikipediaa arvostellaan samankaltaisin perustein. Tietohuollosta murehtiminen on tietenkin asiallista, mutta onkohan samanlainen haloo noussut aikanaan kun Encyclopædia Britannica tuli 1770-luvun alussa markkinoille?

EB:n ilmaisen verkkoversion library-artikkeli näyttää tältä, ja tällainen se oli legendaarisessa 11. laitoksessa vuonna 1911. Yhdennentoista laitoksen artikkeli on heti alkumetreiltään historiallinen, ja niille poluille se jää. Tiesithän muuten, että monissa kirjastoissa on asiakkaiden käyttöön hankittu Encyclopædia Britannican online-versio?

Punkista ja web 2.0:sta

Kirjoitin eilen kommentin Parlamenttikirjaston blogin punkin ja web 2.0:n yhteisiä piirteitä käsittelevään juttuun Osallistumisen muotoja tälläisen kommentin.

Punkin ja netin analogia on klassinen, mutta ihan osuva.

Kimmon kirjoitukseen on muuten kommentti täällä.

Ja mitä punkkiin tulee, niin Skitsystemin Enkelresa till rännstenen ja Grå värld/Svarta tankar ovat aika kovia ja Unhinged myös. Valitettavasti Ekkaiaa ei verkosta paljon löydy (jotain kuitenkin täältä), joten koko bändin olemassaolo nyt, historiassa tai tulevaisuudessa on aika kyseenalainen. ”Url or doesn’t exist”.

Amatööri on asiantuntija joka rakastaa asiaansa. Ammattilainen on mahdollisesti asiantuntija joka jokatapauksessa saa rahaa asiastaan.

En ole vielä saanut käpäliini Keenin teosta, mutta veikkaanpa että minulta palaa proput teoksen aikana useampaan kertaan. Keenhän oli myös IJsbrand van Veelen The Truth According To Wikipedia -dokumentissa. Mies taitaa olla provomielessä liikkeellä, joka on kyllä ihan elävöittävää. Samaan hakulauseeseen kannattaa muuten yhdistää Keen ja Lessig.

Kimmo Tuominen kerää Keenista inspiroituneena yhteen molempien ilmiöiden arvostelua joka on hyvin mielenkiintoinen tapa lähestyä jotain teemaa.

Kimmon kysellessä missä voisi tutustua web 2.0:n ja punkin rinnastamiseen keskenään, vastasin näin:

Valitettavasti joudun sikäli tuottamaan pettymyksen, ettei mieleeni (eli Googleen) nyt satu mitään, joka vastaisi kysymykseen ”missä”. Tai no meillä kotona, kun asiaa on kämppisten ja muiden ystävien kanssa eri tilanteissa puitu.

Yhteys on kuitenkin johdettavissa. Käsite web 2.0 pitää sisällään kaiken sen, mitä web tarkoitti 90-luvulla, toki hienostuneemmassa muodossa. Web on, ja on aina punkin tavoin ollut d.i.y. (i.t.e.=itse tehty elämä sanoo Erkki Pirtola), hajautettu, yhteisöllinen (kuka muistaa webringit ja guestbookit?), antiautoritaarinen, verkostomainen ja maailmanlaajuinen.

Internetin historia ja nykypäivä ovat täynnä punkeilta tuttuja ajatuksia sekä puheissa että teoissa. 90-luvun teknoutopiat ja -dystopiat ovat mielenkiintoisia, olennaiselta sisällöltään samaa kuin nykyäänkin. Nähdäkseni kehitys on edennyt, muttei muuttunut. Sodatkin ovat samat kuin silloin.

Me vanhukset voimme virkistää muistiamme vaikkapa täällä ja samassa osoitteessa nuoriso voi opiskella hieman webin historiaa. Vanhuuden kunniaksi kuuntelen tätä kirjoittaessani Dead Kennedysiä.

Tämä copy/paste toisten blogeista on aivan kamalaa. Pahoittelen lukijoille (ja maailman sielulle) että teen näin, mutta tämä on toivottavasti vain välivaihe ja liittyy siihen, että haluaisin ennemmin olla irtolaisena blogistanissa kuin oikea bloggaaja. Blogini ei ole verkkotoimintani keskiö, sen pitäisi olla vain osa sitä. Eräänlaista yhdistävää liimaa muiden toimieni välillä. En pysty selittämään itselleni, miksen ole tutustunut coCommentin kaltaisiin palveluihin?

Kaksi quotea kritiikistä

Molemmat Jaana Venkulan teoksesta Tiedon suhde toimintaan (ISBN 9789515701794), kirjoituksesta ”Kriittisyys — metodi ja käsite”.

Kritiikin avulla aina luomme uutta ja korjaamme: 1) korjaamme alan substantiaalista kenttää sekä varoitamme virheistä, 2) korjaamme ja muokkaamme omaa tieto-, elämys ja kokemuskenttää, 3) luovumme näennäistiedoista ja näkemyksistä, siis opimme eliminoimaan virheellistä tietoa ja siten terävöitämme näkemystämme, ja lisäksi 4) korjaamme omaa toimintaa. Tavallisissa inhimillisissä yhteyksissä toisen ihmisen toimintaa korjaamaan pyrkiessämme meidän on hyvä  muistaa, että juuri väärinymmärretyn ”kriittisen” pyrkimyksen takana hyvin usein on silkka ilkeys, kyseenalainen rehellisyys tai suoranainen vastenmielisyys henkilöä kohtaan.

Yhteisöjä kritikoitaessa on aina myös tarkasteltava, onko kritiikin kohde ao. yhteisössä ollut jo pitkään kritiikin kohteena ilman että kritiikki olisi aiheuttanut muutosta, korjausta. Tällöin on mahdollista, että kritikoidaan väärää tekijää ai toimintoa yhteisössä. Jo Snellmannista lähtien on maassamme kritisoitu yliopisto-opettajia opetustaidon kehnoudesta ja huomiota suunnataan mitä suurimmissa määrin ”opetuksen kehittämiseen”. Se ettei tämä jatkuva huomio tuota käytännössä muutosta, kertoo mitä todennäköisimmin siitä seikasta, että yliopiston kaltaisessa instituutiossa oppiminen on kiinni etenkin muusta kuin opettajan toiminnasta. Jotta tieteessä, ihmisessä tai missä tahansa yhteisössä kritiikki tuottaisi myönteisitä tulosta kokonaisuuden kannalta, on kritiikin kohteen oltava siis oikea.

Ja toinen josta tulee mieleen wiki-tyyli:

Baylelle kritiikki merkitsee operaatiota, jossa järki ja ilmeisyys (Offenbarung) eroavat toisistaan. Tällä tavalla kritiikki puolestaan saa ensi kertaa selvän kielteisen destruktiivisen tendenssin: ”Inhimillisen järjen periaate on destruktio, ei rakentaminen”. Kritiikki onkin suuntautumismallina perustana egalitaariselle République des Lettres -teokselle, jossa jokainen arvosteli jokaista henkilöön katsomatta; kritiikillä on suvereniteetti oppineiden joukossa, koska kaikki osallistuvat siihen samalla tavalla täysissä järjissään, todettiin. Autoritaarisuus ei kritiikissä päde, vaan vain oma vapaa ymmärrys asiasta, joka kaikinpuolisen kritiikin seurauksena muodostuu vähitellen yhä selvemmäksi.