Salla Palmi-Felinin väitöstilaisuus huomenna 25.1.2014 Tampereen yliopistolla tietotyöstä 1200-1300 -luvulla

Salla Palmi-Felin (jota tästä päivästä alkaen fanitan)

Salla Palmi-Felin (jota tästä päivästä alkaen fanitan)

Huomenna 25.1.2014 on Salla Palmi-Felinin (@sallapalmifelin) väitöstilaisuus Tampereen yliopistolla klo 12. Osallistukaa ihmeessä (ite en pääse), tämä on aivan käsittämättömän relevanttia ja mahtavaa historiantutkimusta. Väikkärin nimi on “God’s Gifth which Cannot be Sold”: Knowledge-Selling Professions in the Literature of Pastoral Care in the thirteenth and fourteenth Centuries (suom. “Jumalan lahjaa ei voi myydä”: Tietoa myyvät ammatit 1200 – 1300-lukujen sielunhoidollisessa kirjallisuudessa, URN:NBN:fi:uta-201401071002). Tutkimusaineistona on rippipapeille kirjoitetut ohjeet siitä, miten ammateissa toimivia ihmisiä pitää näiden ripittäytyessä ohjeistaa.

Lue tiivistelmä Tampereen yliopiston julkaisuarkistosta (jonne kokoteksti tullee ehkä myöhemmin) tai väitöstilaisuuden kutsusta. Tässä joitain poimintoja:

Nykyjajan palkkatyöläisistä moni saa elantonsa tiedon hallinnasta ja käsittelystä, ja näiden ammattien edustajien olisi varmasti vaikea uskoa että heidän ammattinsa voitaisiin nähdä syntisenä ja vastoin Jumalan tahtoa olevana. Näin oli nimittäin keskiajalla, jolloin tiedon myyminen oli raskas synti.

Väitöskirjatutkimus käsittelee tiedon myymisestä 1200-luvulla käytyä kiistaa. Asianajajien, lääkäreiden ja opettajien oikeus pyytää palkkaa työstään koettiin kyseenalaisena, sillä tieto nähtiin Jumalalta saatuna lahjana, joka tuli jakaa eteenpäin ilmaiseksi. Ajatus tiedosta Jumalan lahjana ei ollut uusi, vaan lähtöisin jo antiikin ajoilta, mutta tuli jälleen ajankohtaiseksi tietotyöläisten palkkakysymyksen herätessä.

Tutkimuksen kattaman ajanjakson aikana opettajat, asianajajat ja lääkärit vakiinnuttivat ammattinsa, muodostivat toiminnalleen eettiset ohjenuorat ja löysivät paikkansa osana yhteisöä. Tämä kehitys edellytti myös kirkon näkemyksen hyvälle kristitylle sopivien ammattien muuttumista joustavammaksi ja avoimemmaksi muuttuvaa työelämää kohtaan. Työn tärkeimmäksi päämääräksi muodostui yhteiseksi hyväksi toimiminen. Useimmissa tapauksissa ammatti itsessään ei enää muodostanut estettä sielun pelastumiselle, vaan ammattilainen omalla toiminnallaan vastasi sielunsa kohtalosta.

Kuten oli ilmeistä jo palkkakysymyksen noustessa esiin, tietoa myyvät ammatit saivat lopulta oikeuden pyytää palkkaa työstään. Palkka oikeutettiin työllä jota he tekivät, ei tiedon myymisellä. Palkan kieltäminen olisi ollut käytännössä mahdottomuus, sillä taloudellisia ja yhteiskunnallisia muutoksia ei enää voinut pysäyttää. Toinen tärkeä teema palkkakysymykseen liittyen oli vaatimus auttaa köyhiä pyyteettä. Kysymys köyhien auttamisesta ilmaiseksi oli voimakkaasti esillä kaikissa 1200- ja 1300-luvun sielunhoidollisissa lähteissä. Samaan aikaan köyhyys nousu merkittäväksi kaupungistumisen mukanaan tuomaksi ongelmaksi, mikä todennäköisesti aiheutti teeman esiintymisen myös lähdeaineistossa. Tietoa myyvät ammattilaiset olivat uusien ammattiryhmien pioneereja ja uudesta sosiaalisesta tilanteesta keskusteltiin heidän kauttaan.

Lueksi myös Terhi Meriläisen kirjoittama juttu otsikolla Palkkaa tiedon jakamisesta.

Kellään vielä se ETLAn lista (>kuohuntaa< >kauhistelua<) muistissa? Kirjastoeetos? Avoin tieto? Ammattieettiset ohjeistukset? Wikipedia? Internet? Open data? Avoin lähdekoodi? Konsultit? Freelancerius? Prekariaatti? Big Society? Osuu mulle kuin nenä silmään tämmöinen. Kiitos!

Open Access Button – raportoi aina kun törmäät muuriin tiedettä hakiessasi

Open Access Button

Open Access Button

Tänään on julkistettu Open Access Button. Se on ovela, pieni palvelu, jolla ihmiset raportoivat aina kun törmäävät tieteeseen pääsyn estävään maksumuuriin. Niin käy liian usein.

OA Buttonista on tiedotetta Creative Commonsin sivustolla, sen omalla sivustolla http://openaccessbutton.org josta sen voi myös käydä näpsästi asentamassa, projektin blogissa sekä Twitterissä (@OA_Button).

Open Access Button toimii siten, että asennamme selaimen työkaluvalikkoon pienen napin. Sitten aina kun törmäämme johonkin maksumuuriin joka estää pääsymme tutkimustietoon, painamme tuota nappia, ja raportoimme missä maksumuuri esiintyy, ja voimme myös kertoa hieman miksi halusimme päästä käsiksi tuohon tutkimukseen. Sitten kerromme asiasta Twitterissä, Facebookissa ym. Raportit kerääntyvät karttanäkymään Open Access Buttonin sivustolla.

OA Button -raportteja Euroopasta 18.11.2013 klo 23:08

OA Button -raportteja Euroopasta 18.11.2013 klo 23:08

Jos Open Access on suomeksi ”avoin saatavuus”, niin ei-Open Access voisi suomentua esim. ”suljetuksi saatavuudeksi” (meh). Perusajatus kuitenkin on, että tieteelliseen tietoon pääsyä rajoitetaan hyvin valitettavilla, ja vähän noloilla, 1900-luvun loppupuolella tavaksi tulleilla estoilla. Tiedettähän pitää tietenkin julkaista, koska muuten se ei ole tiedettä vaan tutkimusta.

Valitettavasti kustannustoiminta on onnistunut jallittamaan koko kansainvälisen tieteellisen yhteisön tekemään heille ilmaista rahaa, ja antamalla vastapalkkioksi keksimäänsä ”karmaa”. Ohessa aiheutuu kaikenlaista ikävää kiusaa, esim. tieteen käyttöliittymä on kömpelö ja epätehokas (katson sinua, Nelli), väkeä kuten tieteentekijöitä, lääkäreitä, kirjastotätejä, poliitikkoja, insinöörejä, opiskelijoita, toimittajia ym. suljetaan ulos tiedon parista jne. Ei tarvitse tietää erityisen paljoa tieteestä projektina, että hoksaa että tämä on vastoin koko ideaa. Asioiden taustoja paremmin tuntevat tietävät lisäksi että tämä on lisäksi myös sitä mitä varten webbi alunperin siellä CERNissä Tim O’ReillyBerners-Leen ym. toimesta alulle pantiin.

Tunnustan suoraan: olen Open Access -maksimalisti; tykkään tietenkin kaikenlaisesta tutkimuksesta sinänsä, mutta mikään tutkimus ei missään tapauksessa voi saada tieteen statusta, ellei se ole Open Accessia. On tavallaan kiusallista, että tiedeyhteisöä edes joudutaan muistuttamaan avoimuudesta Open Accessin kaltaisella kampanjalla, avoimuushan on ihan keskeinen tieteen ominaisuus, ihan sieltä metodin alkujuurilta asti. Noh, eiköhän asiaan saada tolkkua kun rikkinäiseksi tiedetty tieteellinen julkaisu eskaloituu ja hajoaa. Onneksi tällä parantumisprosessilla on nimi, ja se on Open Access. Kymmenen vuoden päästä voidaan jo naurahdella tälle sekoilulle.

Tervehdin suurella lämmöllä tällaisia nokkelia tietohuoltohankkeita – Ave amator! Morituri te salutant!

[edit Wed, 20 Nov 2013 00:13:08 +0200 – Hannun huomatuksen perusteella korjattu O'Reilly Berners-Leeksi, sorry moka]

Taiteilijat arkiston- ja museonhoitajina – tapaus Nýló Reykjavikissa

”Archive on the Run”

Olin vastikään Kööpenhaminassa ja Reykjavikissa mukaankutsuttuna asiantuntijana Kaliningradin kirjastobossien ja tietohallinnon kanssa tutustumassa kirjastojen metadatanhallintaprosesseihin (joo yhteisluettelo toimii ja musiikin osakohdeluettelointi on huono idea) ja palveluihin. Reykjavik on hieno ja tuulinen paikka. Vietin siellä hieman omaa aikaa, ja tein tuttavuutta Reykjavikin elävän taiteen museoon Nýlóon. Vai olisiko oikea suomennos The Living Art Museumille ”elävä taidemuseo”?

Nýló logoKyseessä on taiteilijayhteisön itsensä perustama ja pyörittämä taidemuseo Reykjavikissa. Lähtölaukauksena toimi turhautuminen siihen että virallisen taide-establishmentin kuten kansallinen taidemuseon koettiin epäonnistuvan tehtävässään huomioida, kerätä ja säilyttää nykytaidetta. Niinpä taiteilijat ottivat ohjat omiin käsiinsä ja Nýló perustettiin 1979. Sen jälkeen taidetta on koko ajan kerätty, mutta piakkoin näyttelytyö ohitti tärkeysjärjestyksessä kokoelmatyön ja Nýló suuntautui siis taiteen esittämiseen. Kun museo joutui yllättäen muuttamaan toisiin tiloihin 2006, se joutui uudella tavalla tekemisiin itsensä kanssa; kokoelmassa on yli 2000 teosta, mutta se oli pitkälti järjestämätön. Museo aloitti suuren inventaarion, ja autobiografisen dokumentoinnin. Tästä syntyi pari julkaisua, joista yksi on tämä Archive on the Run -kirja (ISBN 978- 9979-72-351-6), jonka museolta ostin. Lueksin tämän tarinan läpi, on inspiroivaa lukea miten itseorganisoituva, itsenäinen ja dynaaminen taidemuseo painii identiteetti(e)nsä, kokoelmiensa, museotyön, kansainvälisyytensä, vakiintumisensa, sukupolvenvaihdostensa, positioitumisensa, taloutensa, tulevaisuutensa ja menneistyytensä kanssa. Kirja on moniääninen ja monimuotoinen dokumentti Nýlósta ja museoista/arkistoista.

Barthes ja Foucault mainittu, tietenkin.

Hieno maa. Ei puita

Hieno maa. Ei puita, iso taivas

CBC:n Sparkissa hälystä ja QWERTY:stä

Sparkin loistava keulahahmo Nora Young. Kiitos pitkäaikaisesta inspiraatiosta!!

Sparkin loistava keulahahmo Nora Young. Kiitos pitkäaikaisesta inspiraatiosta!!

Olen Canadian Broadcastin Corporationin (CBC, vrt. YLE) Spark -ohjelman pitkäaikainen kuuntelija. Se on sekä aiheiltaan että tuotantotasoltaan erittäin inspiroiva, viihdyttävä ja laadukas ja kun listailen oman elämäni ja työelämäni inspiraation lähteitä, CBC, CBC:n Spark, ohjelmaa vetävä Nora Young ynnä muu tuotantoremmi ovat ehdottomasti mukana.

Spark julkaisee nykyään varsinaisten, radiota varten tuotettujen ohjelmiensa lisäksi haastattelut pidempinä netissä. Niiden joukossa oli tällä viikolla todella mielenkiintoinen juttu hälyn ja melun kulttuurihistoriasta. Haastateltavana oli Mike Goldsmith. Kun itse jätän kirjastoalan taakseni, voisin hyvinkin tehdä jotain tällaista! Ääntä on käsitelty mielenkiintoisilla tavoilla Formatdag 2012 -semmassa talvella, ja minuun on suuresti vaikuttanut myös Yhdyskuntasuunnittelu -lehden numero 1/2011 (varo PDF).

Burzum: Fallen (Byelobog Productions, 2011)

Ollessani Turun kaupunginkirjastolla töissä syksy 2010-kesä 2012, kuuntelin paljon black metallia, erityisesti Burzumia, Paysage d’Hiveriä (jota on ollut tämän blogin välisoittonakin) ja Darkspacea. Kunnon bläkkis on tietenkin sinällään hyvin kaunista ja esteettistä ja tietyntyyppisellä, puuromaisella hälymusiikilla on pitkään ollut paikka sydämessäni. Mutta esteettisten meriittiensä lisäksi bläkkiksessä on juuri avotoimistoon sopivia ominaisuuksia: musiikki on suurta ja peittää alleen paljon, ihmisen puhetaajuuksilla on paljon tavaraa, etäisestä kiljumisesta sanoista ei voi kuvitellakaan saavansa selvää, biisit ovat pitkiä, ja biisien rakenteet eivät vedä huomiota puoleensa, vaan musiikki sensijaan ikäänkuin sulkee vaippansa sisään. Avokonttorityöntekijä arvostaa, ymmärtänette mitä ajan takaa.

Tämän tyyppisestä vastamelusta ja vastamelusuunnittelusta oli puhetta tuossa Miken haastattelussakin, ja siis myös hälyn historiasta ja muusta sellaisesta. Myös tietokonehistorian grand-old-maneihin lukeutuvasta Charles Babbagesta on tuossa haastattelussa puhetta, hän oli hälyn vastustaja ja osallistui Dickensin ym. veijareiden kanssa melun ja luokka-ajattelun suhteen edistämiseen.

Charles Babbagen aivot purkissa ym., jotka valokuvasin Lontoon Science Museumissa vuonna 2009

Kirjastoilla ja äänellä/hälyllä/melulla/hiljaisuudella on tietenkin suhde, josta riittäisi paljon, paljon ammennettavaa monessa mielessä.

Toinen Sparkissa esillä ollut aihe tällä viikolla perinteisen konekirjoitus- ja tietokonenäppäimistön qwerty -järjestys, sekä siihen liittyvä folklore. Melko yleisesti tunnetaan, että qwerty-järjestys periytyy mekaanisista kirjoituskoneista, joiden näppäinjärjestys on kehitetty niin, etteivät kirjasinvarret tarttuisi toisiinsa. Tämä suunnitteluperusteluhan on nykyään tietenkin absurdi, mutta näppäinjärjestyksen vaihtaminen esim. Dvorakiin olisi yhteisöllisesti kallista ja epätuottavaa. Asiaa käsittelevässä Sparkin jaksossa 214 myös dekonstrudoidaan tuota myyttiä ja valotetaan siihen liittyvää historiaa kertomalla konekirjoituskilpailusta, sekä taloustieteistä tutusta verkosto-vaikutuksesta (network effect).

Liikaa tiedettä omaan käyttöönsä JSTORista ladannut Aaron Swartz on poissa

Aaron Swartz (kuva Wikipediasta, johon Aaronkin vaikutti)

Yksi asia johtaa toiseen jne jne., mutta muunmuassa JSTORista tiedettä itselleen ladannut Aaron Swartz on poissa. Toivon ettei Aaronin erittäin valitettavan, viime perjantaisen itsemurhan keskeisenä syynä ole ne ongelmat joihin hän joutui ladattuaan tieteellisiä artikkeleita kirjastoillekin toimittavasta JSTOR -palvelusta (bloggasin casesta heinäkuussa 2011 otsikolla Kun kirjasto ahnehtii julkisomaisuuden levityskanavat itselleen). Hiiren oikean napin kautta löytyvän Tallenna nimellä… -toiminnon (koneavusteisesti) käyttämisen vuoksi USA:n oikeusministeriö (ei siis JSTOR) vaati Aaronille 30 vuotta linnaa.

(via joka tuutista)

Turun pääkirjaston kellarissa Kaisa Hypénin kanssa

Luolastossa seikkailemassa

Luolastossa seikkailemassa

Avo-toimiston viisikkokolmikko seikkaili Kaisa Hypénin kanssa Turun pääkirjaston kellarissa tutkimassa kirjastonhoitajen ja historioitsijoiden löytöjä.

Jees metadataa!

Jees metadataa!

Tällaista kantta et 7€ pokkarista löydä

Tällaista kantta et 7€ pokkarista löydä

Laitoin Flickriin vielä hieman lisää kuvia. Kellarista löytyi myös kirjaston ensimmäinen tietokone (IBM XT), siitä ei ole valokuvia kun kamerasta loppui parahultaisesti akku. Olisi hauska käynnistää se joskus! Löytyisikö sieltä vanha VTLS?

Kim Viljanen: 10 vuotta semanttista webiä

Kim Viljanen

Kim Viljanen julkaisi uuden vuoden alkuun 10-vuotismuistelmat semanttisen webin rakentamisesta ja erityisesti suomalaisten seikkailuista. Sehän ei ole ”joku tulevaisuuden juttu”, koska tulevaisuus ensinnäkin on jo täällä, mutta epätasaisesti jakautuneena, ja toiseksi tulevaisuus tehdään tänään (ja eilen).

Myös Kirjasammossa on mitä suurimmassa määrin kyse semanttisesta webistä, joten kirjoitus kiinnostaa varmasti kirjastoihmisiäkin. Kimin blogimainen, human interest -tyyppinen teksti on helppoa luettavaa vaikka ei asiasta sinänsä (ennen ko. kirjoituksen lukemista) mitään ymmärtäisikään. Se on otsikoitu 10 vuotta semanttista webiä. Käykäähän lueksimassa.

Paljon on vettä virrannut… ja vielä on virrattava

Kirjastoverkkopäivät miltei eilen

Kaivelin tuossa arkistojani ja tuli vastaan kolmen ja puolen vuoden takainen raportaasini Kansalliskirjaston kirjastoverkkopäiviltä. Raporttivälineenä minulla oli tuolloin N95 sekä Jaiku (R.I.P.) ja päivien aiheet melko tutun oloisia: pitäisikö sellainen yhteisluettelo perustaa ja jos pitäisi niin millä ohjelmistolla, keskittämisen aiheuttama monopolisoituminen esim. Kansalliskirjastolle, kuntien liian suuri määrä Suomessa, web 2.0, tägit ja tähdittämiset, kirjastojen yhteisölliset verkkopalvelut (hoh-hoijakkaa), KDK-unelma ”kaikkien muistiorganisaatioiden aineistot samassa liittymässä” jne.

Kirjastoverkkopäivä-Kirjastojen verkkopalvelujen tulevaisuuskuvat, Helsingin Yliopisto, Porthania PII.

mace: Yleisökysymys, jonka muistaakseni esitti yliopistokirjastolainen: onko uusien oppimisvälineiden käyttö todistetusti laadukkaampaa oppimista?

Sekä

suviko: En ole it-asiantuntija, mutta mulla on aina menny pikkasen ohi miksi kaupunkien ja yliopistojen kirjastot panee isoja läjiä rahnaa kälyisillä ominaisuuksilla varustettuihin aineistotietokanta/hakuohjelmiin.
Sit yliopistolla joku kehittää itse paremman kälin Helkaan eli Helka Handyn, joka toimii mobiililaitteillakin paljon paremmin. Tätä lisää.

Mace: tuota tulee itsekin toisinaan mietittyä… :\

Tämä siis kolme ja puoli vuotta sitten, 2007. Paljon on vettä virrannut Aura-joessa… ja paljon on vielä virrattava jatkossakin ennenkuin tästä kaikesta tulee yhtikäs mitään.

Kun kirjasto ahnehtii julkisomaisuuden levityskanavat itselleen [korjattu]

Tiedettä

[edit 22.07.2011 klo 00:40 kts alla "Errata"]

Oletteko seuranneet tätä Aaron Swartz vs. JSTOR -jupakkaa? Erittäin herkullinen.

Perusidea on siis se, että tämä yksi heppu, nimeltään Aaron Swartz imaisi iltapuhteenaan JSTORista suunnilleen koko arkiston Philosophical Transactions of the Royal Society -julkaisua (lienee useimmille tuttu ainakin nimenä). Tavara on pakattu mukavaksi 33GB -paketiksi ja löytyy esim. täältä (tuosta löytyy myös naseva kirjoitus siitä, miten kamalassa tilassa kulttuuriperinnön saavuttaminen on). Tekijänoikeus ei tietenkään enää päde. Tekijänoikeutta ei oltu keksittykään Royal Societyn kirjoitusten alkuaikoina eli 1600-luvun puolessavälissä.

JSTOR on siis eräs palveluntarjoaja, joka myy tätä julkisomaisuutta olevaa tiedettä erilaisille tahoille, mm. kirjastoille. Ei siinä mitään. Mutta kun joku ns. ”ottaa” ”heidän” sisältönsä ja jakaa sitä muita reittejä, tämä onkin yllättäen ongelma.

Todettakoot vielä se, että JSTOR on voittoa tavoittelematon akadeemian sekä kirjastojen yhteistyöhanke.

W00t?

Errata

Nyt meikällä kärähti käämit ennenkuin luin riittävästi casesta. Homma meni siis kutakuinkin niin, että USA:n liittovaltion hallitus (federal government) vei Aaronin oikeuteen, eikä JSTOR. Syyte tuli pelkästä artikkelien lataamisesta, ei levittämisestä.

Levitykseen artikkelit tulivat Greg Maxwellin toimesta, joka halusi ne sekä manifestinsa julkaisemalla osoittaa solidaarisuutta Aaronille ja tuoda esille tieteellisen julkaisemisen nykytilaa… onnistuen siinä erinomaisesti.

Pahoittelen aiheuttamaani sekaannusta; mutta aika absurdi tilanne :\

Into Eternity, elokuva kulttuuriperinnön pitkäaikaissäilyttämisestä

100 000 vuotta tulevaisuutta

Oletteko nähneet Suomeen rakennettavaa ydinjätteen loppusijoituspaikkaa Onkaloa käsittelevän Into Eternity (suom. Onkalo – Säteilevä hauta) -elokuvan? Olin sen julkistusnäytöksessä Bio Bristolissa viime vuonna, ja se on kummitellut mielessäni siitä asti.

Periaatteessahan elokuva käsittelee siis ydinjätteen sijoittamiseen liittyvää problematiikkaa, Onkalo-hanketta ja sensemmoista. Tämä on mielenkiintoista (ja melko hiuksia nostattavaa) tietenkin, mutta kehoitan kaikkia katsomaan Into Eternityn myös informaationhallinnan, viestinnän sekä aikapolitiikan näkökulmista. Näihin kaikkiin on elokuvassa erittäin hyvää syötettä.

Yksi probleema joka Onkalo -hankkeeseen ja ydinjätteen loppusijoittamiseen liittyy, on sen viestiminen tulevaisuuteen, että ”tämä on vaarallinen paikka, älä tule tänne”. Egypti on nyt levottomuuksineen uutisissa, ja sikäläisistä kultturiperinnön varjelusta menossa olevien mellakoiden keskellä tämä elokuva ja aihe mieleeni tulikin. Kuten Into Eternityssä kerrotaan, egyptiläiset yrittivät aikanaan viestiä tuollaista viestiä hamaan tulevaisuuteen noin 5000 vuotta sitten ja hehän tietenkin epäonnistuivat; pyramidit on ryövätty moneen kertaan.

Ydinjätteen loppusijoituksessa aikajänne on noin 100 000 vuotta. Tämän ajan yli pitäisi pystyä kommunikoimaan, mitä Onkaloon on varastoitu, miksi ja kenen toimesta. Kaksi vastakkaista periaatetta tähän komminikointiin ovat nämä: joko ollaan hyshys ja yritetään olla kiinnittämättä huomiota toivoen, ettei kukaan mene seuraavan 100 000 vuoden aikana kaivelemaan nyt rakentamiimme, Onkalon kaltaisiin loppusijoituspaikkoihimme. Toinen vaihtoehto on yrittää mahdollisimman ymmärrettävästi kertoa tulevaisuuden olennoille, mitä olemme varastoineet. Emme voi tietää ketä täällä maan pinnalla tuolloin liikkuu, joten viestintää ei voida rakentaa millekään tuntemallemme kielelle. Into Eternityssä esitellään taiteilijoiden laatimia kuvia, joihin on yritetty tallentaa yleisesti ymmärrettävää viestiä vaarasta. Taiteentutkimuksen keinoin on etsitty muotoja ja sommitelmia, joiden ajatellaan toimivan kulttuurista riippumatta. Emmehän voi muutamien tuhansien vuosien kokemuksella olettaa, että ihmissivilisaatio jatkaa keskeytymätöntä, kulttuuriantropologien haaveiden mukaista kehitystään. Tällaiset viestintäpyrkimykset saavat nykyiset, ”kansallisuuteen” ja ”etnisyyteen” perustuvat käsityksemme ”monikulttuurisuudesta” vaikuttamaan entistäkin naurettavimmalta. Elokuvan traileri aukeaa noilla mainituilla grafiikoilla:

Lisätietoa elokuvasta löydät sen omilta webasivuilta, IMDb:stä, Wikipediasta ja metacriticistä a Twitteristä sekä @intoeternity että #intoeternity. Kirjastojen aineistotietokannat eivät edelleenkään kerro kulttuurijulkaisuista mitään hyödyllistä, joten en turhaan linkitä niitä tähän nyt. Michael Madsenin haastatteluja löytyy esim. Friends of the pleistoscenestä tekstinä ja YouTubesta videona.

Koko elokuva on näköjään YouTubessa, liitän sen tähän alle. Jos haluat ennemmin ladata elokuvan, löytyy Magneetti-linkki esim. tästä.

Into Eternity (suom. Onkalo–Säteilevä hauta) – suosittelen kirjastolaisille ja kaikille kollegoilleni muilla informaatioaloilla. TIP!

PS. Kirjoitin tämän Aboa Vetus/Ars Nova -museon kahvilassa, ennen kuin kiersin Turun keskiaikaista historiaa käsittelevän näyttelyn. Keskiajasta on 800-400 vuotta. Näyttelyä kiertäessäni en voinut olla ajattelematta miten lyhyt aika se onkaan. Silti käsityksemme tuon ajan Turuta perustuvat hatariin kirkonkirjojen merkintöihin, pariin karttaan, sekä kaivauksissa löytyneisiin esineisiin tai pikemminkin niiden palasiin sekä näiden tietojen yhdistelyyn muuhun historiantutkimukseen.

Nyt se yhteisluettelo pystyyn

Noni, yleisten kirjastojen yhteisluettelotyöryhmän rapsa on valmis ja ulkona uunista. Lukekaa (1.1MB PDF).

Yhteisluettelosta on kuultu ennenkin, esim. Ranskan vallankumouksessa ja klassisten bibliografien kirjoituksissa. Jo tuttuja yhteisluettelohankkeita kotimaasta: KDK, Linda, kaikkien kimppojen omat ”paikalliset yhteisluettelot” (Vaski, PIKI, HelMet, Kyyti jne jne), BTJ, Open Data, Frank, Mandis. Nyt nämä yhteen ja hyvä tulee!

Tekstuaalitieteelinen tekijätutkimus, hot or not?

Avain 4/2010

Kirjallisuustutkimuksen aikakauslehden Avaimen (ISSN 1795-3790) numero 4/2010 sattui tänään käpälään kun silmäilin lehtiä Turun kaupunginkirjastolla. Ote Teemu Mannisen artikkelin alusta:

Teemu Manninen: Teoksen synty ei ole tekstinsä funktio–Tekstuaalitieteellisen tekijätutkimuksen suuntia

Tekijyys ja tekstuaalitieteet

On jo pitkään ollut tavanomaista todeta Roland Barthesia seuraten, että “tekijä on vain kirjoittava instanssi” ja että “teksti ei ole sarja sanoja, joka paljastaa yhden ja ainoan ‘teologisen’ merkityksen (Tekijä-Jumalan ‘viestin’) vaan moniulotteinen tila, jossa monituiset ja alkuperättömät kirjoitukset sekoittuvat ja törmäävät toisiinsa” (Barthes 1977). Barthesin julistama (romanttisen) tekjän kuolema laittoin Michel Foucault’n vuonna 1970 täsmentämään, että tuo tekijän on moderni konstruktio. Toisin sanoen, “kuvitteleva mieli ei ole ajaton tuottaja vaan kultturispesifi tuote”, tietoa, joka on löydetty “tietyllä historian hetkellä”. (Siskin 1988, 126) Tämä käsitys modernista tekijästä jäljitetään nykyään kapitalismin, tekijänoikeuksien, länsimaisen rationalismin ja patriarkaatin kehitysvaiheisiin (Ede & Lunsford 2001, 354).

Barthesin ja Foucault’n pystyttämästä tekstuaalisesta ja materiaalis-poliittisesta tekijätutkuuksesta on tullut yksi kirjallisuustieteen vakiintuneista tutkimusaloista. Sitä edustavat hyvin Andrew Bennettin (2005) ja Sein Burken (1998) teokset, joissa tekijän käsitetttä jäljitetään kirjailijoiden ja kirjallisuusteoreetikkojen ajattelussa erilaisia esteettisiä, kultturisia ja historiallisia taustoja vasten. Tämän tutkimuksen piirissä, kuten Christine Haynes toteaa Book History -lehden artikkelissaan, tekijyyden romanttinen kuvasto on viimeisten vuosikymmenien aikana dekonstruoitu ja historioitu jäkistrukturalismin, uushistorismin, kirjallisuudensosiologian ja kirjahistorian teorioiden ja metodien avulla (Haynes 2005, 288).

Haynes kuitenkin väittää, että teoreettisesta ja metodologisesta kehittyneisyydestään huolimatta tutkijat jatkavat yha romanttisen tekijän “esineellistämistä [reification] ja (paradoksaalista) naamiointia”. Hän kehottaakin tutkijoita yhä suurempaan luovuuteen ja eklektisyyteen teoreettisissa ja metodologisissa lähestymistavoissaan, jos he aikovat kritisoida “romanttista käsitystä, jonka mukaan tekijä – määritelmällisesti ja kautta historian – luo uniikin kirjoitetun tekstin, josta hän yksin vastaa ja josta hän yksin kerää kunnian”. (Mt. 315, 288-289.) Mitä Haynes oikein tarkoittaa? Eivätkö muka tekstin ja tekijäfunktion käsitteet ja niiden myötä syntynyt tekijyyden ja teoksen dekonstruoiminen ole jo saaneet tarpeeksi jalansijaa kirjallisuudentutkimuksessa? Onko mitään todellakaan enää jäljellä dekonstruoitavaksi?

Tietenkin, mutta Haynes, joka on kirjahistoroitsija, kritisoikin kirjahistoriallisia tutkimuksia siitä, että ne keskittyvät yhä liikaa tekijöihin. Esimerkiksi silloin kun esitellään tekijyyden taloudellisia ja materiaalisia ehtoja ainoastaan suhteessa kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa, saattaa vaikuttaa siltä kuin tutkimuksen ainoa tehtävä olisi miettiä, miten kulttuurisen tuotannon lainalaisuuden vaikuttavat kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa. Saattaa olla vaikea ymmärtää, miksi moinen olisi Haynesin mielestä epäilyttävää, etenkin jos ajattelee, että kirjallisuudentutkimuksen metodologisena ohjeena tulisi olla hermeneuttinen imperatiivi, “itse tekstin” tulkinta (tarkoitetaan sillä sitten yksittäisiä teoksia, kulttuurisia tekstejä tai laajempaa kielien ja kulttuurin tekstuaalisuutta).

Haynes ei kuitenkaan halua tulkita tekstejä. Hän edustaa tekstuaalitieteellistä kirjahistoriaa, jonka ytimessä on analyyttisen hermeneuttisen imperetiivin sijasta syteettinen arkistollinen velvollisuus; yleisen ja yhteisen kirjallisen arkiston hallinnointi, kokoaminen, toimittaminen ja sen uyhteiskunnallisen roolin määrittäminen ja teoretisoiminen. Haynes ei siis väitä, että romanttinen tekijän kummittelee hermeneuttista imperetiivia noudattavien kirjallisuudentutkijoiden tulkinnoissa. Hänen mukaansa se vaijyy tekstuaalitieteiden omien teoreettisten kysymyksenasettelujen ja metodologisten rajausten katveissa. Tämä väite ei kuitenkaan ole yksiselitteiseti luettavissa Haynesin artikkelista, vaan piilee niissä oletuksissa, jotka Haynes kirjahistorijoitsijana jakaa muiden tekstuaalitieteellisten tutkijoiden kanssa. Mutta mitä nämä tekstuaalitieteet sitten ovat?

[jne…]

Helle Kannila: ”Pois kirjastoista liiat ja likaiset kirjat!”

Helle Kannila

Helle Kannilan kirjoitus Pois kirjastoista liiat ja likaiset kirjat! kirjaston kokoelmanhallinnasta ja poistamisen tärkeydestä. Kirjoitus on jo vuodelta 1928 ja edelleen mitä ajankohtaisin.

Teksti on teoksesta Kirjastoista kirjoitettua (1966, Otava). Lukijana allekirjoittanut eräässä Istanbulilaisessa kahvilassa kevällä 2010.

Internetin kulttuurinen omaksuminen Suomessa

Eilinen tenttivastaukseni internetin kulttuurisesta omaksumisesta Suomessa. Erittäin laadukasta tekstiä, tästä sietää olla ylpeä. Hyvä minä.

Porin kirjastossa tenttimässä Turun yliopiston, Porissa sijaitsevan digitaalisen kulttuurintutkimuksen laitoksen Turussa pidettyjä luentoja. Tentti tietenkin internetissä. Jep :*)

Ketkä henkilöt ja mitkä henkilöryhmät ovat myötävaikuttaneet Internetin  kulttuuriseen omaksumiseen? Vertaile kirjan eri lukuja.

Kirjan Funetista Facebookiin–Internetin kulttuurihistoria viimeisessä artikkelissa Jaakko Suominen kirjoittaa otsikolla Netti–Kultuurisesti omaksuttu? siitä, miten internet on suomalaisten elämään sulautunut. Netin, tai yleistettäen minkä tahansa ilmiön omaksumisesta Suominen summaa:

(Netin) kulttuurinen omaksuminen näyttäytyy arjen muuttuneina toimintatapoina ja niihin liityvinä tarinoina sekä pohdintoina työpaikoilla, koulutuksessa, harrastuksissa tai vaikkapa teknologian kehitystehtävissä.

Suominen rohkaisee lukijaa itse miettimään muuttunutta ajan- ja rahankäyttöään tavoilla, joihin internet ja sen omaksuminen on tavalla tai toisella vaikuttanut. Kirjasta hän toteaa, että

Tässä teoksessa on osoitettu, että Internet on omaksuttu osaksi jokapäiväistä elämää käyttäjien, teknologian ja institutionalisoitujen puhetapojen vuorovaikutuksessa.

Kokonaisuudessaan kirja kuvaa suomalaisten kasvutarinan internetin rakentuessa. Alkuaikoina, digitaalisen tietoyhteiskunnan alkuaikoina ennen varsinaista internetiä keskeinen rooli oli korkeakouluissa ja niissä tehdyissä hankkeissa. Niissä luotiin tietynlaista perustaa tietokoneiden tuloon akateemiseen maailmaan ja liikemaailmaan. Näitä perusteita luotiin sotien jälkeen 60- ja 70-luvuilla ja jo 50-luvun puolella. Näitä varhaisvaiheita luettelee Petri Saarikoski artikkelissaan Verkonpunontaa–tietoverkkojen esihistoria ja Suomi. Alkuaikojen ATK- ja tietoliikenneverkkohankkeet olivat kokeiluluontoisia, usein Otaniemen tai teleoperaattoreiden laboratoriossa tehtyjä.

Varsinainen tietokoneiden kulttuurinen omaksuminen suomalaiseen kulttuuriin alkoi kotimikrojen aikaan 80-luvulla, jolloin halpoja, ohjelmoitavia tietokoneita alettiin hankkia keskiluokkaisiin koteihin, ja niihin pääsivät käsiksi myös lapset. Tietokone oli näin muuttamassa asiallisesta ja pelottavasta työkoneesta koteihin, muun kodin elektroniikan luo. Noihin aikoihin tietokone kytkettiin juurikin televisioon, jolle oli jo muodostunut keskeinen rooli perhe-elämässä.

Suomi oli näihin aikoihin rakennemuutosten kourissa; väki muutti kaupunkeihin ja teollisuuskaan ei enää ollut ensisensä. Jo 1970-luvun lopulla käynnisteltiin tietoyhteiskuntahankkeita, joilla kaavailtiin Suomen rakentamista informaatio- ja palveluyhteiskunnaksi. Informaatioteknologian kouluttamiseen panostettiin, ja Suomeen alettiin tehtailemaan uudenlaisten insinöörien joukkoa.

Tietoverkkoihin kotimikroilla päästin myöhemmin, ja tällöin aivan keskeisessä asemassa olivat BBS-järjestelmät eli “purkit”. Näissä tietokoneharrastajat sekä muutkin kiinnostuneet keskustelivat, vaihtelivat tiedostoja ja pelasivat verkkopelejäkin.

Varsinaisesta internetistä nykyään ymmärtämässämme muodossa ei näihin aikoihin vielä kuultu, mutta kansainvälisyyden makuun päästiin korkeakoulujen keskustelupalstojen kautta, jonne haettiin valikoituja palstoja maailmalta. Vastaavasti myös joidenkin BBS-järjestelmien kautta alkoi olla pääsyä kansainvälisiin keskusteluihin. Näiden tuomisessa Suomeen olivat siis keskeisessä asemassa korkeakoulujen opiskelijat ja henkilökunta sekä ahkerat ja uteliaat tietokoneharrastajat.

Harrastelehdillä oli tärkeä merkitys tiedon levittämisessä ja jotkut noiden aikojen lehdistä ovat edelleen voimissaan, merkittävimpänä näistä MikroBitti. Sen sivuilta alkoi löytymään “modemistien” juttuja enenevissä määrin 1980-luvun loppua kohti, ja langoilla roikkuminen alkoi avautua tietokoneharrastajille laajemminkin. Purkkien määrä kasvoi.

Petri Saarikosken ensimmäinen artikkeli käsittelee tietoyhteiskunnan rakentumista enemmänkin harrastustoimintana ja Suomi näyttäytyy pellepelottomien ja robinhoodien maana. Saarikosken toinen artikkeli Visio–Maailmantelevisiosta tiedon valtatielle kuvaa systemaattisempaa tietoyhteiskunnan rakentamista vuosituhannen loppua lähestyttäessä. Tänä aikana on aika niittää sitä insinööriviljaa, joka 10-15 vuotta aiemmin oli kylvetty tietotekniikan tietoliikenneteknologian koulutukseen satsaamalla.

Potti räjähti lopullisesti kun World Wide Web (WWW, myös W3) alkoi spontaanisti muodostumaan 1990-luvun puolessavälissä. Ensimmäisenä sitä ihmeteltiin tietenkin korkeakouluissa, mutta modemistit sekä valtalehdistö olivat nopeasti ilmiön jäljillä. Jotain tietoyhteiskunnan näistä vaiheista kertoo sekin, että tuolloin jotkut purkki-aktiivit pelkäsivät “kasvottoman internetin” hajottavan sympaattisen ja sosiaalisen purkkiskenen. Pelko ei ollut aiheeton, ja näin sitten kävikin. Kun WWW:n innoittamat aloittelijat ja “nyypiöt” aalto toisensa jälkeen saapuivat internetiin, oli “Ikuinen syyskuu” alkanut. Toiset kyllä näkivät tämän Ikuisen syyskuun enemmänkin verkkodemokratian riemuvoittona. Ylisanoja ei tällöin säästelty ja lamasta kompuroiva pieni kansa kiri kohti uutta nousukautta ja uljasta vuosituhannen vaihdetta. Pääsy internetiin muodostui jopa jonkinlaiseksi oikeudeksi, jonka järjestämisen yleiset kirjastot ottivat osakseen.

Artikkelissaan Netti–kulttuurisesti omaksuttu? Jaakko Suominen kuvailee tarjouman (affordanssi) käsitteen. Tarjouma on tavallaan se todellinen tai kuviteltu mahdollisuushorisontti, jonka tietty ilmiö tai vaikka tuote avaavat. Käsitykset ilmiön – kuten internetin – tarjoamista mahdollisuuksista muovaavat sille keksittyä käyttöä. Käsitykset muodostuvat sosiaalisesti, ja niin muodostuu myös tarjouma. Valtamedialla on tarjouman masinoinnissa osansa, samoin kaunissanaisilla poliitikoilla ja erilaisilla selvityksillä ja tutkimuksilla, joilla on osoitettu suomalaisten jatkuvasti kasvava kiinnostus internetiä ja sen kulttuurista omaksumista kohtaan. ATK ja internet antoivat Nokia-maalle myös uuden kansallisen identiteetin.

Tietokonetta ja myös internetiä on perinteisesti ympäröinyt “hyödyllisyyden aura”, joka on jossain määrin siunannut niiden käyttöä tietyissä konteksteissa, esimerkiksi työpaikoilla vaikkei niillä aina mitään kovin tähdellistä olisikaan tehty. Tietokone, samoin kuin vanhat mobiilipuhelimet loivat asiallista kuvaa osaavasta, aikaansaavasta ja ennenkaikkea tärkeästä business-henkisestä ihmisestä. Työpaikoilla on tässä mielessä tärkeitä omaksumisprosessissa. Varsinaisia pelikonsoleita lukuunottamatta internetin kulttuurista omaksumista on leimannut päällimmäisenä asiallisuus; viihde-, harrastus- ja häiriökäyttö on kulkenut sen siivellä. Tällainen tekno-optimistinen kuva on ollut edellytys laajalle omaksumiselle.

Nykyään tilanne on tietenkin jo melko selvä; internet on arkea. Silti jo moneen kertaan käydyt keskustelut kaikuvat sosiaalista mediaa ja eritoten Facebookia ympäröivässä keskustelussa. Niidenkin on nyt osoitettava olevansa tavalla tai toisella hyödyllisiä, vaikka satatuhatpäiset kansanjoukot siellä pahennusta aiheuttaen farmejaan jo viljelevätkin.

Joo jaaha, ja mikäs se tenttikysymys olikaan?

Porilais-Salolainen e-kirjahanke vuodelta 2001

E-kirjahanke vuosikymmenen takaa

Tänään olin hölisemässä (lue: paasaamassa) e-kirjoista Porin kaupunginkirjastolla. Tuli siellä puheeksi, että ovat vuosina 2001-2002 hankkeena digitoineet kirjoja ja kokeilleet innostuisivatko kohderyhmänä olleet 16-30 vuotiaat sekä ulkomaalaistaustaiset lukemaan tällaisessa muodossa olevia kirjoja. Hankkeen tavoitteet:

  • Nostaa vaihtoehtoisessa muodossa esiin uustuotannon alle hautautuvaa kirjallisuutta
  • Tutkia lisääkö kaunokirjallisten klassikkojen tarjoaminen e-kirjamuodossa näiden lukemista nuorten kirjastonkäyttäjien keskuudessa kahdessa erilaisessa kaupungissa erilaisille kohderyhmille
  • Tuottaa e-kirjamuotoon suomenkielistä kirjallisuutta

Kuulostaako mahtavuudelta? Kylläpä vaan, kyllä kuulostaa. Erittäin ajankohtainen aihe ja hanke edelleen. Tai pitäisikö sanoa taas. Tuolloin oli mukana myös digitointi, sitähän ei nykyään yleisissä kirjastoissa oikeastaan tehdä vaan aineisto ostetaan ennemmin jostakin kaupasta sikäli jos jotain ostettavaa on.

Laitteina oli tuolloin käytössä sekä yksinkertainen e-kirjan lukulaite Hiebook Hi210 että kehittyneempi taskutietokone HP Jordana 525. Tuollaista Jordanaa kutsuisimme nykyään tabletiksi, vaikkei kosketusnäyttöä tuolloin ollutkään käytössä. Noihan aikoihin Compaq iPAQ ja sensemmoiset olivat se kova juttu.

Hankkeen rapsa on otsikoitu Sähkökirjan käyttötutkimus ja se löytyy Porin kaupunginkirjaston sivuilta. Käykääs tyypit lukemassa. Samalla mietitään, että onko meidän kirjastojen asiat edenneet noista ajoista?

Kiitos tutkimusryhmälle Asko Hurstille, Elise Nuotiolle ja Vesa Taimelle, tutkimuksen testihenkilöille sekä sille valitettavasti nimettömäksi jääneelle porilaiselle kollegalle, joka minulle tästäkin tänään kertoi.

Galleriat, kirjastot, arkistot, museot ja Wikipedia yhdessä ovat <3

GLAM-WIKI

Brittiläiset kansalliset kulttuuriorganisaatiot jatkavat kunnostautumistaan. Tulevan viikonlopun GLAM-WIKI tapahtuman teemana British Museumilla on Galleries, Libraries, Archives, Museums & Wikimedia–Finding the common ground. Kuulostaako täydelliseltä? Kuulostaa. Tässä tapahtuman sisäänheittoteksti:

In these times of economic austerity, Galleries, Libraries and Museums have to look for new and imaginative ways to maximise the impact of their collections and knowledge. While online collections are a popular and exciting route to engage with their audience, they typically only have small numbers of visitors – whereas working with the Wikimedia websites would offer Galleries, Libraries and Museums a new window on a potential global audience of over 375,000,000 people worldwide.

At this conference you will hear how some Museums are already leveraging the connection between sharing a part of their own collections with Wikimedia and seeing some amazing benefits – such as a sharp increase in web traffic to their site and an increase in sales of merchandising. Attendees will better understand the crossover of mutual interest that Wikimedians share with curators of cultural heritage.

You will learn about examples of how this form of collaboration has begun with firsthand examples from cultural institution in five European countries, and you will be able to explore ways in which the Wikimedia community could work with you in your own local communities, yet with a worldwide impact.

This event is particularly relevant to representatives of the licensing, web, curation and interpretation departments in cultural institutions.

Täydellisyys senkuin lisääntyy. Ja kun lukee ajatuksen kanssa tapahtuman ohjelman läpi, huomaa ettei täydellisyydellä ole kertakaikkiaan mitään käsitettävissä olevaa rajaa. Joitain otsikkopoimintoja:

  • Jill Cousins: Europeana and Wikimedia
  • Andrew Dalby: Wikipedia for Librarians
  • Roger Bamkin: A history of the world in 100 articles
  • Tom Morgan: Wikipedia and the National Portrait Gallery – A bad first date?
    A perspective on the developing relationship between Wikipedia and cultural heritage organisations
  • Mathias Schindler: Building links between cultural items in libraries and archives
  • Mark Hahnel: A wiki as an editable aggregator of scientific information
  • Nadia Arbach: Wikipedia Loves Art and the V&A – the good and bad

Twitterissä oikea tagi on #GLAMWIKI. Pitäkääs simmukat auki. Hauskaa muuten että myös galleriat on nostettu esiin perinteisten muistiorganisaatioiden eli kirjastojen, arkistojen ja museoiden rinnalle. Ben, i assume you’re participating :) Please do deliver my best wishes!

Ja hei kirjastokollegat, olisiko ihan oikeasti korkea aika lopettaa ne Encyclopædia Britannican ja Factan digipalvelun tilaamiset ja pistää puolet säästyvästä rahasta säästöön ja antaa puolet Wikipedialle? Saataisi yleisistä kirjastoista Wikimedialle tietojeni mukaan muutamia kymmemiä tuhansia euroja vuodessa. Ei minulla sinänsä mitään EB:tä, Factaa ja muita vastaavia vastaan ole tietenkään, mutta eihän niitä kukaan käytä. Ihan kiva kuriositeetti toki.

Muuta mahtavaa brittiläistä toimintaa viime ajoilta: British Library avasi luettelointitietonsa sekä Wikipedian in residence -hanke jota Liam Wyatt esitteli Europeanan ja Wikipedian yhteisessä Open Culture 2010 -tapahtumassa (kts. Wittyn blogikirjoitus ja presis sekä 20 minuutin video JISCiltä).

(via BoingBoing)