Open Access Button – raportoi aina kun törmäät muuriin tiedettä hakiessasi

Open Access Button

Open Access Button

Tänään on julkistettu Open Access Button. Se on ovela, pieni palvelu, jolla ihmiset raportoivat aina kun törmäävät tieteeseen pääsyn estävään maksumuuriin. Niin käy liian usein.

OA Buttonista on tiedotetta Creative Commonsin sivustolla, sen omalla sivustolla http://openaccessbutton.org josta sen voi myös käydä näpsästi asentamassa, projektin blogissa sekä Twitterissä (@OA_Button).

Open Access Button toimii siten, että asennamme selaimen työkaluvalikkoon pienen napin. Sitten aina kun törmäämme johonkin maksumuuriin joka estää pääsymme tutkimustietoon, painamme tuota nappia, ja raportoimme missä maksumuuri esiintyy, ja voimme myös kertoa hieman miksi halusimme päästä käsiksi tuohon tutkimukseen. Sitten kerromme asiasta Twitterissä, Facebookissa ym. Raportit kerääntyvät karttanäkymään Open Access Buttonin sivustolla.

OA Button -raportteja Euroopasta 18.11.2013 klo 23:08

OA Button -raportteja Euroopasta 18.11.2013 klo 23:08

Jos Open Access on suomeksi ”avoin saatavuus”, niin ei-Open Access voisi suomentua esim. ”suljetuksi saatavuudeksi” (meh). Perusajatus kuitenkin on, että tieteelliseen tietoon pääsyä rajoitetaan hyvin valitettavilla, ja vähän noloilla, 1900-luvun loppupuolella tavaksi tulleilla estoilla. Tiedettähän pitää tietenkin julkaista, koska muuten se ei ole tiedettä vaan tutkimusta.

Valitettavasti kustannustoiminta on onnistunut jallittamaan koko kansainvälisen tieteellisen yhteisön tekemään heille ilmaista rahaa, ja antamalla vastapalkkioksi keksimäänsä ”karmaa”. Ohessa aiheutuu kaikenlaista ikävää kiusaa, esim. tieteen käyttöliittymä on kömpelö ja epätehokas (katson sinua, Nelli), väkeä kuten tieteentekijöitä, lääkäreitä, kirjastotätejä, poliitikkoja, insinöörejä, opiskelijoita, toimittajia ym. suljetaan ulos tiedon parista jne. Ei tarvitse tietää erityisen paljoa tieteestä projektina, että hoksaa että tämä on vastoin koko ideaa. Asioiden taustoja paremmin tuntevat tietävät lisäksi että tämä on lisäksi myös sitä mitä varten webbi alunperin siellä CERNissä Tim O’ReillyBerners-Leen ym. toimesta alulle pantiin.

Tunnustan suoraan: olen Open Access -maksimalisti; tykkään tietenkin kaikenlaisesta tutkimuksesta sinänsä, mutta mikään tutkimus ei missään tapauksessa voi saada tieteen statusta, ellei se ole Open Accessia. On tavallaan kiusallista, että tiedeyhteisöä edes joudutaan muistuttamaan avoimuudesta Open Accessin kaltaisella kampanjalla, avoimuushan on ihan keskeinen tieteen ominaisuus, ihan sieltä metodin alkujuurilta asti. Noh, eiköhän asiaan saada tolkkua kun rikkinäiseksi tiedetty tieteellinen julkaisu eskaloituu ja hajoaa. Onneksi tällä parantumisprosessilla on nimi, ja se on Open Access. Kymmenen vuoden päästä voidaan jo naurahdella tälle sekoilulle.

Tervehdin suurella lämmöllä tällaisia nokkelia tietohuoltohankkeita – Ave amator! Morituri te salutant!

[edit Wed, 20 Nov 2013 00:13:08 +0200 – Hannun huomatuksen perusteella korjattu O’Reilly Berners-Leeksi, sorry moka]

Mainokset

Mitä tietokirjailija ajattelee sähköisestä julkaisemisesta?

Pirjo Rautiaisen raportti Sähköinen julkaiseminen tietokirjailijan näkökulmasta (PDF buu) tarjoaa haastattelupoimintojen ja -yhteenvetojen kautta näkemystä tietokirjailijoiden suhteesta e-kirjoihin ja sähköisiin aineistoihin yleensäkin sekä työelämäänsä yleensäkin. Mukana on tiedekirjoittajia, yleisiä tietokirjailijoita ja oppikirjojen kirjoittajia.

Tietokirjallisuuteen liittyvästä taloudesta ja kustantamisesta puhutaan paljon sekä taloudellisista immateriaalioikeuksista toki. Kustantajat saavat pyyhkeitä. Raportissa tulee voimakkaadti esille haastateltujen kirjailijoiden kokemukset kirjallisuuden käyttäjinä—kirjailijahan on mitä suurimmissa määrin kirjallisuuden suurkäyttäjä ja aidossa vuorovaikutussuhteessa siihen. Raportti on upea tirkistys kirjallisuuteen ja tästä rapsasta on paljon opittavaa kirjastoalalla, kiitos Pirjo.

Katso rapsan tilanneen Suomen tietokirjailijat r.y.:n sivuilta Sähköinen julkaiseminen tietokirjailijan näkökulmasta -tutkimus on valmistunut sekä Klaava.fi:ssä Tutkimus: tietokirjailijat arvostavat e-kirjan uusia mahdollisuuksia, mutta epäröivät.

Via Riitta Suominen

Avoin kirje Tuijalle viitteidenhallintatyökaluista kuten Zotero, Mendeley ja RefWorks

Minulta kyseltiin privana suhteestani näihin RefWorksin yms. kaltaisiin viitteidenhallintatyökaluihin joista on kollegoiden kesken ollut toisaalla puhetta. Tässä avoin kirjeeni:

Suhteeni kirjallisuusviitetyökaluihin on lähinnä poleeminen. Mainitsemasi Mendeley on mennyt minulta täysin tutkan alta, en ole moista edes huomannut. En ole täten erityisesti suunnitellut Zoterosta siihen siirtymistä.

Mendeley

Zotero

RefWorks

Vaikka Zotero on minulla kyllä koneellani asennettuna, ei sitä rehellisyyden nimissä tule koskaan käytettyä. Olen oikeastaan käyttänyt sitä vain muutamassa isommassa kirjoitusjutussa kun olen vääntänyt artikkelia kirjaan tms… itseasiassa kaikki Zoteron käyttötapaukseni taitavat olla juuri tuollaisten muodollisempien, kirjamaisempien tekstien laatimiseen liittyneitä… Lasken PDF-tiedostot (kuten raporttimme Kirjastojärjestelmät Nyt!) kirjamaisiksi, tai no e-kirjoiksi kai niitä pitäisi kutsua.

Kieltämättä tuntuu hassulta että joitain tietyntyyppisiä tuotoksia varten käyttää jotain tällaisia erityisiä työkaluja, kuten juuri tekstinkäsittelyohjelmaa ja viitteidenhallintatyökalua. Ehkä siitä tulee vähän tärkeä olo… kuin tekisi jotain oikeampaa kirjoittamista kuin normaalisti. Todellisuudessaan tekstin kirjoittamisen ja viitteiden hallinnan kanssa on tekemisissä joka-ikinen päivä, tuntikausia. Tekstinkäsittelyohjelmat ja erityiset viitteidenhallintatyökalut eivät tosin kuulu arkeen, vaan selain ja tietenkin mahdollisimman hyvät URL-osoitteet.

Yksi selkeä etu mikä Zoteron, RefWorksin tai vastaavan työkalun käytössä on, on siististi muotoiltu viiteluettelo. Luonnellisemmassa ympäristössäni eli verkossa tykkään aina laatia viitteet tekstin sisään, mutta printissä tai printtiä mallintavassa tekstissä (kuten juuri PDF:t), tämä ei ole tyypillisesti tapana. Silloin se, että napin painalluksella saa hienosti muotoillut viiteluettelon on ollut kiva juttu.

Normaalisti käytän viitteidenhallintaan lähinnä Diigoa. Aiemmin del.icio.usia. Ei näitäkään tule loppujenlopuksi niin paljoa käytettyä. Selaimen sivuhistoria ja Google ovat minulle aika kattavat viitteidenhallintatyökalut 🙂 Riippuu tilanteesta. Käytän aika paljon selaimen osoiteriviä tiedonhakuun. Näin käytän esim. valokuviani (jotka ovat Flickrissä, jolle voi tehdä kyselyjä suoraan URL-osoitteilla) sekä juuri selaimeni historiaa.

RefWorksista minulla ei ole oikeastaan mitään sanottavaa, paitsi että se on alansa establishmentti.

Zoterosta vielä yleisemmin. Sehän on Firefox-selaimen laajennos, ja sikäli aina naimisissa Firefoxiin. Stand-alone versio on kehitteillä, kuten Chrome ja Safari-versiotkin. Muistan kun Zoteroon tuli myös web-liittymä, jota voi nyt käyttää myös mobiilina. Se on ihan kiva. Zotero on kyllä monipuolinen ja varmasti kattava työkalu, mutta siistin, formaalin ja kontrolloidun metadatan ylläpitäminen vaatii aina työtä, joka monesti palvelee loppujenlopuksi jotain anaalista kontrollifriikkeyttä, eikä oikeaa tiedon käyttämistä aidosti (kirjastoihminen jos kuka tietää tämän). Tokihan tällaisen työkalut, niiden välinen tiedonsiirto ja ajatus jonkinlaisista ”rikkaammista”, ei suoraan perille johtavista linkeistä on kiehtovaa.

Zoteron tai muidenkaan viitteidenhallintatyökalujen ns. ”sosiaalisista” ominaisuuksista olen käyttänyt vähän. Deliciousin aikaan enemmän, ja jos on ollut jotain selkeitä porukoita joiden kanssa ja selkeä tehtävä, silloin tällaiset työkalut ovat olleet kyllä hyviä. Jos kirjoittaisin enemmän ”asiallista” ja ei-elävää tekstiä, niin käyttäisin enemmän. Varmaan jossain gradun ähläämisessä olisi hyvä, tai jos itse kirjottelisi akateemisa tekstejä niin voisi ehkä pitää omaa bibliografiaansa yllä tuollalailla.

Hitler, Mein Kampf ja natsit tekijänoikeus- ja sensuuricasena

Mein Kampf (© Secker/Warburg, lähde Wikimedia Commons, nähdäkseni sitaattioikeudella)

Adolf Hitler (1898-1945) oli tunnettu itävaltalaissyntyinen ja Saksassa sekä laajemminkin kansainvälisesti vaikuttanut poliittinen toimija, mielipidevaikuttaja sekä kirjailija. Kirjallisuuden alalta hänen pääteoksensa on Mein Kampf (suom. Taisteluni).

Mein Kampfin saksankielisen alkuperäisteoksen tekijänoikeudet siirtyivät tekijän kuoltua Baijerin osavaltiolle Saksassa. Teos on loppuunmyyty eikä uusia kopioita ole otettu pitkään aikaan. Tekijänoikeuden haltija – siis Baijeri – on kieltäytynyt suostumasta lisäpainosten ottamiseen. Tämä 1900-luvun merkittävimpiin teoksiin lukeutuvat teos varmasti kiinnostaisi monia ihmisiä. Nykyisten lakien mukaan teosten tekijänoikeudet ovat voimassa jopa uskomattomat 70 vuotta tekijän kuoleman jälkeen, ja Mein Kampf vapautuu tekijänoikeudesta keväällä 2015. Tällöin Baijerin osavaltio ei enää voi jatkaa teoksen sensurointia.

Baijeria painostetaan suostumaan Mein Kampfin kriittisten editioiden julkaisuun. Aivan varmaa on, että kun teos vapautuu tekijänoikeudesta, siitä tehdään lisäpainoksia. Monet pitävät tärkeänä sitä, että tästä varsin ristiriitaisesta teoksesta pitäisi saada tuotettua kommentoituja laitoksia ennenkuin uusnatsit, antisemitistit ja muut sosiaalisesti epähyväksytyt ryhmittymät saavat teoksen käsiinsä ja pääsevät levittämään sitä omatoimisesti sen alkuperäisessä muodossa.

Katso lisätietoa vaikkapa Mein Kampfin saatavuudesta Wikipedia-artikkelista, huomaa tietenkin myös viitteet (engl. artikkelin viitteet 18-31). Kirjoitin muyös Kirjastot.fi:n tekijänoikeuspalstalle.

Äärimmäisen kiehtova tapaus kirjaston sekä tekijänoikeuden kannalta, vai mitä?

Haastatteluni e-kirjoista YLE Radio Suomessa (ja Areenassa)

Näin se käy e-kirjan luku 😉 (kuva YLE)

Annoin torstaina haastattelun e-kirjoista YLEn Taustapeili -ohjelmalle. Ohjelma tuli ulos eilen perjantaina 29.10.2010 ja löytyy jo Areenasta. YLEn tuotantoprosessia ei voi kuin ihailla, olisipa meillä kirjastoissa yhtä sujakkaa toimintaa! Juttu on otsikolla Tekniikan taustapeili lukee e-kirjaa ja Areenaan löpinäni on otsikoitu Taustapeili: Uteliaalla asenteella tekniikasta. Mittaa on 28 minuuttia ja juttelen esim. e-kirjan lukulaitteiden määritelmästä, markkinoista, kirjastoista tietenkin sekä e-kirjojen suhteesta internettiin sekä p-kirjoihin.

Kirjastoammattilaiselle Mace Ojalalle tärkeää on, että ihmiset lukevat, ei se, mistä se luetaan. Lukulaitekeskustelussa on kuitenkin hänen mielestään paljon myyttejä, joita toistellaan.

E- ja p-kirjojen suhteesta lausuntoja antanut HS Raati on aiheuttanut perjantain mittaan silmien pyörittelyä sekä HS.fi:n kommenteissa että Facebookissa. Okei HS:fi:n anekdoottikeräys Lukulaitteet eivät uhkaa paperikirjoja ei luultavasti tee oikeutta raadin antamille varsinaisille lausunnoille, mutta ”kirja on filosofinen esine” jäänee elämään lentävänä lauseena.

Oma väittämäni on, että kun keskustelemme e-aineistojen tulevaisuudesta täällä internetissä, emme näe metsää puilta. E-aineistot ovat jo todellisuutta, ja juuri tämä on sitä. Voisi olla hyvä puhua esikseen ”E-kustantamisesta”, eli siitä miten tästä voisi halutessaan saada fyrkkaa, mutta se on aivan eri keskustelu kuin se, mitä varsinainen e-teksti tai e-julkaisut ovat. Tässä on kaikenkaikkiaan todella monta toisiinsa kietoutunutta asiaa, kuten sekä sisällön että lukulaitteiden tuotantomekanismit, immateriaalioikeudet, lukemiskulttuuri, tekniset standardit, vanha kunnon huoli nuorison hyvinvoinnista, kirja symbolina sekä esineenä, johon olemme henkilökohtaisesti kiintyneet. Tämän päällä mukava käsitesekamelska niin ei ihme jos koko asia vaikuttaa vähintään epäselvältä.

Tämä Taustapeilin ohjelma on muuten sikäli ”urani” tähtihetkiä, että pääsin mollaamaan PDF-tiedostoja julkisesti, kansallisessa radiossa. Minähän olen julistautunut PDF-tiedostojen viholliseksi grrr >:-[

YLEn kanssa on aina kiva tehdä juttuja. Tykkään YLEstä ja tuo Taustapeili-ohjelma kuuluu omien suosikkiohjelmieni joukkoon. Olen kuunnellut sitä podcastina pitkän aikaa.

Tuossa YLE sivuilla kuvituksena olevassa valokuvassa esittelen miten miniläppäriä voi käyttää e-kirjan lukulaitteena kääntämällä näytän asetuksista kuva 90 astetta. Kuvassa on esillä aito e-julkaisu, nimittäin kirjastoalan Kirjasto-kaapeli -palstalla meneillään oleva keskustelu siitä, millaisia kustannussopimuksia nykyään allekirjoitetaan tekijöiden ja kustantajien välillä ja mitä sopimukset e-julkaisemisesta sanovat.

"Suomalaisten suhde työhön on muuttunut" (kuva Lauri Hannus)

PS. Samalle viikolle sattui Turun ylioppilaslehden artikkeli 5 väitettä työelämästä, jossa olin myös yhtenä haastateltavista tai enemmänkin ”keissinä”, asiantuntijalausuntojen muassa.

Tutkimus suomalaisista e-kirjamarkkinoista tekeillä

Ulla Kapanen tekee paraikaa tutkimusta suomalaisista e-kirjamarkkinoista ja kustantajien halukkuudesta ja tahtotilasta olla mukana. Tapasin Ullan ja hän ystävällisesti antoi pienen haastiksen.

Tässä vielä Ullan tarkennus tutkimusmenetelmistä, joista unohdin haastiksessa kysyä:

Teen tutkimusta yhteistyössä Helsingin kaupunginkirjaston kanssa. Kerään suurimman osan analysoitavasta aineistosta haastattelemalla eri tahoja. Haastattelen kustantajia, asiantuntijoita ja kuluttajia. Lisäksi kerään e-kirjoihin liittyvää informaatiota eri medioiden kautta. Muun muassa lehdet ja Internet ovat täynnä uutisia e-kirjoista, koska aihe on hyvin ajankohtainen. Suomessa e-kirjat ovat vielä pienen piirin asia.

Tsemppia tutkimukseen, ja varmasti suomalaiset kustantajat, kirjakaupat, kirjastot ja muut kirjallisuudenystävät odottavat innoissaan tuloksia.

Encyclopædia Britannican kirjasto -artikkelista vielä

Encyclopædia Britannica vapaakappaleista v. 1855

Pari päivää sitten kirjoitin 8. laitoksen Encyclopædia Britannican kirjastoja käsittelevästä artikkelista vuodelta 1855. Kävin tänään vielä Kansalliskirjastolla kopioimassa artikkelin alun sekä vapaakappalejärjestelmää käsittelevät osuudet blogini lukijoiden iloksi.

Kuvan yläpuolella on Flickrissä ”all sizes” -nappi, sen takaa löydät suuremman version kuvasta, joka on helposti ruudulta luettavissa. Tarkoitukseni oli hieman säätää valkotasapainoa Flickrin kuvankäsittelytyökalulla Picnicillä parantaakseni luettavuutta ja häivyttääkseni tuota kuvaan jäänyttä käsien ja kameran varjoa, mut en jaksanutkaan.

Kirjoitin aiemmin että vapaakappaleista käytettäisi termiä legal exemption. Tämä oli muistiharha, tulla puhutaan legal/copy exactionista. Exemption tarkoittaa vähennystä (esim. verovähennys), exaction taas vaatimusta. Lievästi värittynyt tuo exaction, kts. esim Googlen määritelmämetahaku. Oxford English Dictionary sanoo:

The action of exacting.

  1. The action of demanding and enforcing payment (of fees, taxes, penalties, etc.); an instance of the same.
    b. The action of enforcing the performance of (a task) or the rendering of (respect, service, obedience, etc.).
  2. The action of demanding or requiring more than is due or customary; an instance of the same; an illegal or exorbitant demand; extortion.
  3. A sum of money which is exacted; an arbitrary and excessive impost.

Vapaakappalelain uusi nimi on laki kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä. 150 vuotta vanhan englantilaisen tietosanakirjan mukaan lain nimi voisi kenties olla ”laki kulttuuriaineistojen riistämisestä ja raiskaamisesta” 😉

Missä pinsetit, minulla on jotain vihreää ja pyöreää nenässä lol.

Encyclopædia Britannica: Kirjasto{{neutraalius}}

Kävin lauantaina Kansalliskirjastolla haahuilemassa, ja mieleen juolahti lehteillä hieman Encyclopædia Britannicaa, kun se toisinaan nousee nykyään esiin kun Wikipedia mainitaan. Ja Wikipedia mainitaan usein.

Katselin muutamaa EB:n eri laitosta, kokonaan luin 8. laitoksen kirjastoja käsittelevän artikkelin vuodelta 1855. Se on huvittava eikä missään tapauksessa kelpaisi Wikipediaan. Artikkelissa kerrotaan muunmuassa siitä, mistä materiaalista kaasuputkisto pitää valmistaa jos kirjastoon haluaa rakentaa kaasuvalaistuksen, minkä mallinen rakennus on kirjastoksi paras (pyöreä tai säännöllinen polygoni paras, risti ookoo) ja mitä kaikkea kirjanpitoa kirjastossa pitää tehdä. Lisäksi vapaakappalejärjestelmästä (engl. copy exemption, nyk. legal deposit) ilmoitetaan melko yksioikoisesti että se on julkaisijaa kohtaan törkeää vääryyttä ja pitäisi lopettaa. Osa artikkelista on tietosanakirjamaisen kuvailevaa, mutta mukana on siis myös kosolti mielipidettä ja suoranaisia ohjeita miten kirjasto pitää rakentaa.

Ei sillä, tokihan Encyclopædia Britannica kirja on suuri, painava, hienon hajuinen ja muutenkin täyttää bibliofiilien käsitykset arvokkaasta kirjasta.

No EB:lle naljailu sikseen, hienoa tonkia alkuperäisteoksia ja pitää mielessä että mitä kaikkea ei vielä sitä kirjoittaessa ollut tapahtunut.

Tietosanakirjahan on varsinainen valistusajan hittituote, vaikka toki kaikkea tietoa on koottu yksien kansien väliin antiikin ajoista lähtien. Kirjastolaisten kauhistukseksi iso G pyrkii (näennäisesti) samaan, ja heiluttelee mielellään missiotaan ”Googlen tavoite on järjestellä kaikki maailman informaatio ja tehdä siitä yleisesti käyttökelpoista ja hyödyllistä”.  Näennäisesti siksi, että Googlehan on vain hakemisto, verrattavissa Encyclopædia Britannican hakemistoon tai vaikkapa kirjaston aineistotietokantaan. Jotkut ammattikuntamme edustajat jopa arvelevat, että Googlen saatavilla olo rapauttaa nuorison, tekee heistä tyhmiä, mädättää heidän selkärankansa ja heidän kämmeniinsä kasvaa karvaa. Wikipediaa arvostellaan samankaltaisin perustein. Tietohuollosta murehtiminen on tietenkin asiallista, mutta onkohan samanlainen haloo noussut aikanaan kun Encyclopædia Britannica tuli 1770-luvun alussa markkinoille?

EB:n ilmaisen verkkoversion library-artikkeli näyttää tältä, ja tällainen se oli legendaarisessa 11. laitoksessa vuonna 1911. Yhdennentoista laitoksen artikkeli on heti alkumetreiltään historiallinen, ja niille poluille se jää. Tiesithän muuten, että monissa kirjastoissa on asiakkaiden käyttöön hankittu Encyclopædia Britannican online-versio?

Kirjasto 2010 loppuunmyyty jo

Minulla oli ilo olla mukana kirjoittamassa Kaisa Hypénin toimittamaa tekstikokoelmaa Kirjasto 2010–Tekstit, lukijat verkko yhdessä mitä mainioimpien muiden kirjoittajien kanssa. Kustantajamme BTJ otti kirjasta 400 kappaleen painoksen, ja kuulin pari päivää sitten Kaisalta, että teos on jo loppuunmyyty. *gasp*. Ostajat lienevät lähinnä kirjastoja ja HelMet-alueellekin teoksia on hankittu peräti 23 kappaletta (tai kts. Frankista). Kaikki tekijäkappaleeni olen jo vapauttanut joten en valitettavasti voi paljonkaan auttaa teitä himokkaita lukijoita, jotka ette malttaisi roikotella varausjonoissa tai ahnaasti kierrellä kirjakaupoista teosta jäljittäen 😉

Sen verran voin osaltani kuitenkin tehdä, että oma tekstini Sananen yleisten kirjastojen roolista internetissä on lähdössä rinnakkaisjulkaisuun, elektronisesti. Tämä on alunperinkin ollut suunnitelmanani, jahka kirjan julkaisusta on kulunut hieman aikaa. Pamflettia en sentään jaksa alkaa painamaan. Faxi kaikkiin Suomen yleisiin kirjastoihin? Hauska ajatus, mutta käytännössä en ehkä jaksa 🙂 Mitkä teidän mielestänne olisivat hyviä tapoja julkaista teksti, onko toiveita? Blogiin se on sellaisenaan liian pitkä; 4 700 sanaa eli noin 43 000 merkkiä.

En todellakaan ole PDF-tiedostojen ystävä, mutta varmaan sellainen pitäisi olla myös koska monet niistä jostain syystä tykkäävät. Mutta varsinaisesti tietenkin HTML-tiedostona. Ja ehkä myös äänikirjana kunhan käheä ääneni hieman virkistyy ja joku kohtuullinen mikrofoni pitäisi löytää myös. Olisiko joku karismaattisella äänellä varustettu blogini lukija (tai joku tuttava) kiinnostunut lukemaan tekstin? Olisi hauska saada parikin eri äänikirjaversiota aikaan. Maksan 30€ puhtaana käpälään.

Muita kirjoituksiani kirjastamme tagin kirjasto 2010: lukijat teksti ja verkko alta ja kirjastot.fi:n Labsin blogissa oli armollinen kirja-arvio jo kauan aikaa sitten. BTJ:n sivuilta löytyy blurbi.

Paasausta: PDF-tiedostojen on kuoltava

Multa menee herrrrrmot näihin e-teksteihin. Oikeasti, maapallon ihmiset, kuulkaa tuskani: PDF-tiedostot oikeasti eivät ole e-tekstiä. PDF-tiedosto on väliaikaistiedosto taitto-ohjelman ja painokoneen/printterin välillä. Oikeaa e-tekstiä on www. Julkaiskaa tekstinne jonkinlaisena oikeana e-tekstinä. esim. siis oikeana webbisivuna. Kamoon, on vuosi 2009 jo! Pliis, priti priti pliis?

Jeren teksti on tässä vain havainnollistavana esimerkkinä, hyvä teksti se on mutta tässä ei ole kyse tekstistä vaan siitä onko maailma hyvä paikka elää vai huono paikka elää. Julkaiseeko sinun organisaatiosi PDF (tai Microsoft Word) -tiedostoja, ja mitä sinä voisit tehdä estääksesi sen? Omani on vaatimattomista toppuutteluyrityksistäni huolimatta julkaissut useita ja katto-organisaatio suorastaan rakastaa niitä.

KDK:nkin sivusto on jo saastunut… 😥 Hei tsemptataan kaikki,  yhdessä me pystytään parempaan!

Taas pari kiehtovaa podcastia

Aah puheohjelmat ovat aivan mahtavia, kuinka kamalaa elämä onkaan ollut ennenkuin puheohjelmien arkistot tulivat saataville netin kautta. Tuottajan ja levittäjänkin kannalta paska homma, että vaikkapa radiosta lähetetty ohjelma oli käytännössä tuuleen viskaistu kun ohjelman lähetysaika oli ohi. Nyt niitä tulee tekstuaalinen metatieto jonka google löytää, niihin voidaan viitata kuten tässä blogikirjoituksessa, ne löytyvät erilaisista konteksteista kuten haltijaorganisaationsa sivuilta tai lähteinä vaikkapa Wikipedista (jonne tämänkertaisen In Our Timen laitoin) ja haltijat saavat sangen tarkkaa tietoa siitä kuinka paljon arkistoja käytetään. Vaikeaa kuvitellakaan aikaa ennen nettiä; että muka päivät pääksytysten vahtaisin kello yhdessä ja läjä ohjelmalistauksia toisessa kourassa maailmanradioni ääressä. LOL.

Lähipäivinä olen kuunnellut BBC Radio 4:n In Our Timen jakson Aleksandrian kirjastosta ~45 minuuuttia) ja YLEn Julkisen sanan jakson Kirjasto taskussa (noin 20 minuuttia).

Edellisessä käydään läpi Aleksandrian kirjaston syntyhistoriaa, sen merkitystä aikalaisiinsa sekä myöhempiin kulttuureihin ja tietenkin sen tuhoa. Luonnollisestikaan Aleksandrian kirjastoa ei voi käsitellä ilman että samalla käsittelee helleenisen maailman, Egyptin, Rooman imperiumin, kristinuskon ja oppineisuuden historiaa.

Julkisessa sanassa käsitellään Suomen digitaalisia kustannusmarkkinoita sekä mitä ne sähkö- ja äänikirjat oikein edes ovat ja millaisilla laitteilla niitä voi nauttia. Ruotsissa on kuulemma sellainen palvelu, että puhelinoperaattorilla on äänikirjakirjasto ja sieltä kuunnella näitä kirjoja  kiinteää kuukausimaksua vastaan. Tämä käsittääkseni toimii nimenomaan puhelimen kautta, ei mobiiliinternetin

Akateemsen kirjakaupan äänikirjojen myynti oli vuonna 2008 sellainen, että kymmenen eniten myydyn nimikkeen menekki oli välillä 1 600-17 000 kappaletta. Euroopassa ja maailmalla on äänikirjojen kuuntelu suositumpaa esimerkiksi autoillessa, ohjelmassa arvellaan että suomalaisten hyvä lukutaito on syynä siihen, ettei äänikirjoille oikein ole menekkiä. Kyllä niitä silti meidänkin kirjaston muutama joka päivä liikkuu.

Tulipa tähän postaukseen aimo liuta tageja kun päätin kuvailla enemmänkin lähdeaineiston kuin varsinaisen kirjoituksen sisältöä.

Nimimerkit pois keskustelusta

Viimeaikoina on taas ollut paljon melua netissä nimimerkillä kirjoittelusta ja siitä kuinka asiatonta se joidenkin valitettavan vaikutusvaltaisiin asemiin päässeiden hullujen mielestä on. Asiassahan ei ole oikein mitään uutta, muistelen samaa puidun jo 15 vuotta sitten ja varmasti jo muinaiset foinikkialaiset olivat närkästyneitä jostain vastaavasta asiasta. En ole asian puimiseen nyt tällä kierroksella jaksanut osallistua. Tilaisuuksia varmasti tulee, sillä nimimerkillä tai anonyymisti kirjoittelusta tullaan varmasti kinastelemaan vielä tulevaisuudessakin.

Minä olen luonnollisesti nimimerkillä tai anonyymisti kirjoittamisen kieltämistä vastaan. Jyrkästi.

Asiaan: olen tässä kesän mittaan muutamankin kerran löytänyt itseni miettimästä, että mikäli kirjastot alistuvat fasistien vaatimuksiin kirjastojen hallinnoimien keskustelujen (asiakkaille suunnatut foorumit ja blogit, alan oma Kirjastot.fi, intranetit) kirjoittajien identiteetin paljastamiseksi, hävitetäänkö myös kaikki salanimillä kirjoitettu kirjallisuus kirjaston kokoelmasta? Sellaistahan nimittäin löytyy metrikaupalla. Salanimistä löytyy varmasti kaikenlaisia hienoja tietokantoja ja listoja, mutta lähtökohtana kirjastojen kokoelmien siivoamiseen voisi käyttää vaikkapa Wikipedian luetteloa salanimistä . Kylläpä tulisi mukavasti lisää tilaa aina kovin ahtaisiin hyllyhin kun pistettäisi roviolle Lewis Carrollit, Eino Leinot, Ilkka Remekset, George Orwellit (!), Mark Twainit sun muut ja hommataan tilalle vastuuntuntoisia ja vakavastiotettavia tekijöitä, jotka uskaltavat esiintyä rehellisesti omalla nimellään eikä vain heitellä lokaa salanimen suojista.

Tulkintani mukaan salanimillä julkaistujen kirjojen hävittämättä jättäminen olisi käytännössä viesti, että kirjasto ei näe kirjallisuutta osana yhteiskunnallista diskurssia. Aika rohkeaa nimenomaan kirjastoilta, eikö vain?

Tämän kirjoituksen lopullisena inspiraationa toimi Tuija Aallon Tuhat sanaa -blogin kirjoitus Paikallispoliitikko bloggasi sivupersoonalla Pohjanmaalla sekä sitä seuraava Sediksen kommentti. Kemppisen Oikeus nimeen on mielenkiintoinen myös.

En tässä edes aloita kirjoittamaan siitä, onko etu- ja sukunimemme mitenkään hyvä identiteettimme tunniste.

Autenttisuudesta ja tallenteista

Timo Turja kirjoittaa Parlamenttikirjasto-blogissa Internet ja politiikan tulevaisuus autenttisuudesta. Koostin seuraanvanlaisen kommentin:

Kiehtovaa tuo alkuperäisyyden pohdiskelu, toisinaan unohdan itseni siihen liittyvien ajatusten äärelle. Digitaalisessa ympäristössä ”alkuperäinen” on melko epäkurrantti käsite ja jokatapauksessa sangen erilainen kuin konkreettisesssa ympäristössä.

Käsityötaiteessa kuten maalaamisessa tai kivenveistossa alkuperäinen teos on melko helposti yksilöitävissä, mutta esimerkiksi grafiikanpainannassa tai pronssinvalamisessa aletaan jo liikkua harmailla vesillä, sillä varsinainen, julkaistu teos on jo kopio siitä teoksesta jonka parissa taiteilija on työskennellyt. Mitä nimenomaista esinettä Benjaminin aura ympäröi jos samasta veistoksesta on tehty useampia valoksia?

Sama pätee kirjallisuudessa sekä elo- ja valokuvataiteessa jossa alkuperäisten käsikirjoituksien ja filmien ei ole koskaan tarkoitus päästäkään yleisön saataville. Kirjallisuushan on abstraktimmasta päästä taidetta (tai viestinvälitystä yleensäkin) ja suhde tallenteeseen on todellakin hyvin mekaaninen. En sano etteivätkö jotkut henkilöt kovastikin ilahtuisi jos pääsisivät lehteilemään klassikkoteosten käsikirjoituksia, mutta se on varsinaisen kirjallisuuden kannalta epäoleellista.

Ilmeisesti monien mielestä erilaiset hullunkuriset sidotut paperinivaskat tai pyöreät muovilätyskät ovat jotenkin aidommin sitä kirjallisuutta tai musiikkia kuin vaikkapa tiedostot. Kaikki vain tallenteita, sanon.

Kirjojen digitoinnissa ja joskus jopa verkkojulkaisussa näkyy kirjojen perintö. Esimerkiksi tekstin pahoinpitely sivuiksi tai painotuotteiden ulkoasun kuvailuun tarkoitettuun PDF -muotoon on täysin perustelematon muiden kuin historiallisten syiden varjolla. Sekä tavallisista kirjoista skannaillut että digitaalisesti julkaistut e-kirjat on usein keinotekoisesti muodostettu muistuttamaan nimenomaan perinteisiä kirjoja.

Hmm, minkähänlaisia välimuotoja kokeiltiin kääröistä kirjoihin siirryttäessä? 😉

Itse pidän e-kirjaa väliaikaisena käsitteenä, jota kohtapuolin ihmetellään hieman samalla tavalla kuin niitä multimedia cd-romeja kymmenisen vuotta sitten.

Tuo extreme-lajien suosio on mielenkiintoinen maininta. Matkustelu on myös hyvin yleistä ja minusta liittyy samaan elämyksellisyydentarpeen tyydyttämiseen. Ihmiset haluavat itse esiintyä tarinoissa eivätkä vain lukea tai katsella tarinoita siitä mitä jännää muut ovat tehneet.

Yllä mainituista Burken ajatuksista tulee mieleen design-ideologia, arjen estetisointi ja esteettisyyden auktoriteetin haltuunotto museoilta, valtiolta tai muilta auktoriteeteilta.