Nicolas Poussin: Paysage avec Orion aveugle cherchant le soleil (1658)
AVO-kurssin kolmannella viikolla tongimme taustafilosofiaa. Lähdeaineistona sivistyksestä, kansalliskirjastosta, yleisten kirjastojen historiasta, vapaasta sivistystyöstä, jättiläisten hartioilla seisomisesta sekä vapaista ja avoimista ohjelmistoista kertovaa tekstiä. Lisäksi lueskelin läpi kurssitovereideni kirjoitukset ja kommentoinkin muutamaa. Aiemman mielenkiintoni ja urani vuoksi minulla pitäisi olla tähän jotain aivan erityisen tähdellistä sanottavaa.
Valistus oli erityisesti 1700-luvulla vaikuttanut eurooppalainen aatevirtaus, joka pyrki rakentamaan yhteiskunnan tiedon, tieteen, demokratian, sekularismin, ja vapaan yrittämisen varaan. Valistuksenajan projekteja olivat esimerkiksi kansansivistys ja vapaa markkinatalous sekä kirkon irroittaminen valtiosta ja opetustyöstä. Taustavaikuttajina olivat maailman pienentyminen tutkimusmatkojen myötä ja luonnontieteiden tuomat muutokset maailmankuvaan. Valistus ja valistusaate rakensi tietoyhteiskuntaa ja tällöin viitoitetulla tiellä Eurooppa ja länsimaat ovat tänäkin päivänä. Valistus oli myös keskiluokkaistumisen projekti, kun ylimystöltä riistettiin valta (erit. Ranskan vallankumous) ja alimpia yhteiskuntaluokkia nostettiin maaorjuuden, köyhyyden, mystisismin ja muun sorron suosta. Suurena tekijänä tässä oli kansansivistystyö.
Valistusajan kasvatustyötä ohjasivat materialismi, demokratia, pyrkimys emansipaatioon, kokemukseen ja havaintoon perustuvaan tieto, rationaalisuus ja sekulaarisuus. Tiedolla koettiin olevan transformatiivinen vaikutus ihmiseen.
Kuten monet muutkin kurssilaiset, haaveilen minäkin Chydeniuksen, Porthanin ja myös Snellmanin lukemisesta. Myös muut ajattelijat ovat minulta kunnolla lukematta, Hume, Hobbes, Kant, Russeau jne. vaikka tunnenkin tuon ajan ajattelua jonkin verran muiden lähdeiden kuin alkuperäislähteiden kautta.
Valistuksessa sekulaarisuudella, eli maallisuudella on merkittävä osuus. Kuitenkin kristinuskon reformia, uskonpuhdistusta ja Martti Lutheria ja Erasmus Rotterdamilaista on kiittäminen uskonnollisten tekstien kansankielistämisestä jo 1500-luvulla ja sitä seuranneesta lukutaidon (pakko)opettamisesta. Suomalaisuudessahan tämä on tallennettu ehkä parhaiten Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen.
Kirjastot ja kirjastoaate on minulle siis oman kokemuksen kautta tuttua, enkä minäkään ole tällä alalla töissä aivan sattuman oikusta vaan sydämen palolla on kiistämätön osansa uravalinnassani.
Kirjastoala jakaa itsensä kolmeen sektoriin. Nämä ovat akateeminen, yleinen sekä erikoiskirjastosektori. Ensimmäiseen kuuluvat yliopistojen ja muiden korkeakoulujen kirjastot. Ne toimivat osana kehysorganisaatiotaan ja tukevat sen opetus- ja tutkimustoimintaa, mutta akateemiset kirjastot ovat nykyään avoimia kaikille. Yleiset kirjastot ovat Suomen kunnan- ja kaupunginkirjastot ja palvelevat kaikkia ihmisiä sekä yhteiskuntaa. Laki määrää että jokaisen suomalaisen saatavilla pitää olla laadukkaat, kunnan/kaupungin järjestämät kirjastopalvelut. Näinä aikoina on aiheellista miettiä mitä tarkoitetaan sanoilla ”laadukkaat” ja ”järjestämät”. Edelliseen on Opetusministeriössä rakenteilla mittaristo ja vaatimusmäärittely joita innolla odotan. Suomalaisen yleisen kirjaston historiassa yhdistyvät varhaiset kaupalliset kirjastot, lukuseurat sekä valistuksenajan kansanvalistustyö (vaikka nykyään tuosta v-sanasta ei kirjastoissa todellakaan puhuta). Tässä kohtaa haluaisin viitata Ilkka Mäkisen maanmainioon teokseen Suomen yleisten kirjastojen historia (ISBN 978-951-692-702, BTJ, 2009). Varhaisimpia tunnettuja julkisia kirjastoja löytyy jo Rooman imperiumin ajoilta
. Toki vanhempia kirjastoja löytyy jo antiikista (tunnetuin tietenkin tarunhohtoinen Aleksandrian kirjasto), mutta ne eivät pyrkineet olemaan kaikille avoimia. Erikoiskirjastot on kirjastojen kaatoluokka.
Vielä pari sanasta nykyisestä yleisestä kirjastosta ja sen järjestämisestä Suomessa. Instituution olemassaolo on siis kirjattu kirjastolakiin (olikos ne vuodet 1918, 1968, 1998) ja kirjastoasetukseen, joissa mm. määrätään kirjaston tehtävästä sekä tehtävän valvonnasta. Edellisestä kirjastolaki sanoo seuraavaa:
Yleisten kirjastojen kirjasto- ja tietopalvelujen tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen.
Kirjastotoiminnassa tavoitteena on edistää myös virtuaalisten ja vuorovaikutteisten verkkopalvelujen ja niiden sivistyksellisten sisältöjen kehittymistä.
Eräs aihetta sivuava juonne on se, että informaatiolukutaitoon katsotaan kuuluvan kyky yhteiskuntaan osallistumiseen, siis kansalaisvalmiudet. Tämä ei ehkä ensimmäisenä tulisi mieleen kun miettii mitä lukutaito (tai erilaiset lukutaidot) tarkoittaa, mutta näin se kuitenkin on.
Kolmen kirjastosektorin ohella on kansalliskirjasto. Suomen Kansalliskirjastona toimii nykyään Helsingin yliopiston kirjasto. Käytännössä jokaisessa modernissa valtiossa on kansalliskirjasto, joka arkistoi ja pitää saatavailla kansakunnan muistia ja muodostaa sen Suurta Tarinaa. Kansalliskirjastot ovatkin nationalistisen hankkeen työkaluja. Ne ovat läheisesti sidoksissa muihin akateemisiin kirjastoihin ja muiden maiden kansalliskirjastoihin, mutta ovat mukana ohjaamassa myös muuta kirjastotoimintaa sekä muistiorganisaatiota (KAM=kirjastot, arkistot, museot) yleensäkin. Suomessakin Kansalliskirjaston ja yleisen kirjaston yhteistyö on viime aikoina tiivistynyt. Kurssitovereiden blogeja lukiessa vaikutti siltä että monet ajattelivat nimenomaan Kansalliskirjaston historian olevan kirjastojen ja yleisten kirjastojen historiaa. Näinhän asia ei siis todellisuudessa ole.
Yllä oleva lainaus kirjastolaista mainitsee elinikäisen oppimisen. Sama ajatus on myös vapaassa sivistystyössä, jonka ilmentymiksi katsotaan työväen- ja kansanopistot ja myös aikuislukiot, kuten Leena muistuttaa. Konkreettisia elinikäisen oppimisen ihanteen konkretisoitumisia ovat alueelliset kulttuurikeskukset, joihin on sijoitettu sekä yleinen kirjasto että työväenopisto ja tyypillisesti myös tapahtumasali. Helsingissä tällaisia keskuksia ovat Kanneltalo, Malmitalo, Vuotalo sekä Stoa. Keskusten toimintaa pyörittää Helsingin kaupungin Kulttuuriasiankeskus. En jaksa nyt kaivella tilastoja, mutta kyllä työväenopistojen opinto-oppaita kysellään todella paljon kirjastoista aina kun ne ovat ajankohtaisia.
Viikon taustamateriaalina ovat myös vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen taustat. Nämä eroavat kirjastoista ja avoimesta sivistystyöstä siinä mielessä, ettei niillä ole minkäänlaista yhteiskunnallista instituutiota. Lisäksi ohjelmistot ovat enemmänkin työkaluja kuin tietoa tai taitoja. Toki tiedot ja taidot ovat myös työkaluja jotka mahdollistavat ihmisen itsensä toteuttamisen ja toimimisen yhteiskunnassa.
Avoimuus on käsitemantra, jota toistellaan helposti ja mielellään. Minäkin teen niin. Minusta kaksi keskeisintä avoimuuden järjestelmää ovat tiede ja virkakoneisto (erotuksena mielivallasta). Moderniin tieteelliseen menetelmään kuuluu julkaisuvaade, joka on se alkuperäinen url or didn’t happen. Julkaiseminen (puhutaan disseminaatiosta) on aivan keskeinen osa tiedettä, eikä julkaisematon tieto voi olla tiedettä. Lähdeaineistona olleessa Ilkka Tuomen esitysgrafiikassa sanotaankin, että tieto on sosiaalinen rakennelma, samoin kuin kieli. Ei voi olla olemassa yksityistä tietoa, kuten ei voi olla olemassa yksityistä kieltäkään. Informaatiotutkimuksen piirissä käsite tieto ymmärretään tosin hieman toisin; tieto on tulkittua informaatiota. Virkakoneistosta ja sen avoimuudesta ovat omat ajatukseni ja tietoni vielä keskeneräisiä (ja lisäksi melkoinen rönsy tähän blogikirjoitukseen), mutta kuuntele esim. Juri Mykkäsen luennon skandaalit ja rationaalinen politiikka alkupuoli.
Tieteen piirissä suhteellisen usein tavattu ajatus on ”jättiläisen harteilla seisominen”. Sanonta juontaa juurensa antiikin kreikasta, jonka tarustossa sokea jättiläinen Orion kantaa apuria Cedalionia harteillaan. Nykyisessä, Isaac Newtonin tunnetuksi tekemässä tulkinnassa tilanne nähdään Cedalionin näkökulmasta; näemme pidemmälle koska seisomme korkealla Orionin hartioilla. Toinen tapa ajatella asiaa olisi näkökyvyttömän Orionin kannalta, joka siis sokeana tarvitsi Cedalionin ”silmikseen”.
Mitä tieteeseen ja tieteelliseen julkaisemiseen tulee, niin viimeaikoina lukemistani jutuista on First Monday -journaalin vol 14, no 4-6:ssa julkaistu Bill Copen ja Mary Kalantziksen Signs of epistemic disruption–Transformations in the knowledge system of the academic journal yksi kiehtovimmista. 1900-luvun loppupuolella syntynyt tilanne, johon avoin tieteellinen julkaisu (open access) pyrkii vastaamaan on se, että yhteiskunnan varoilla yliopistoissa ja muissa korkeakouluissa tehty tutkimus julkaistaan maksullisissa ja todella kalliissa tieteellisissä aikakausijulkaisuissa, jotka yhteiskunta joutuu ostamaan takaisin käyttöönsä julkaisijoilta.
Tästä saavummekin luontevasti tekijänoikeuteen, jota on kutsuttu tietoyhteiskunnan perustuslaiksi. Muut kurssilaiset ovat kattavasti käsitelleet sitä sekä sen ongelmia aina Annen asetuksesta alkaen. Tekijänoikeus on järjestelmä, joka pyrkii tasoittamaan tekijän ja yhteiskunnan intressejä. Lähtökohta on tekijän yksinoikeus teokseensa ja yhteiskunnan etua varmistetaan poikkeuksilla tähän yksinoikeuteen. Näihin kuuluvat esimerkiksi yleisten kirjastojen toiminta, teosten rajoittamaton jälleenmyynti sekä teosten vapautuminen suoja-ajan jälkeen (joka on tosin nykyään aivan järjettömän pitkä). Kuten Ilkka Tuomen esitysgrafiikassa todetaan, ei lisensoinnissa ole mukana tasapainottavaa, yhteiskunnallista tekijää vaan sopimus laaditaan vain myyjän ja ostajan välille. Lisäksi tekijänoikeudet eivät todellisuudessa useinkaan ole tekijällä, vaan hän on julkaistaessa luovuttanut ne julkaisijalle. Onkin syytä huomata että tekijänoikeus ei suinkaan ole copyrightin käännös. Oikea käännöshän olisi kopiointioikeus. Olis herkullista puhua myös tekijänvelvollisuuksista. Suomessa tekijänoikeutta ylläpidetään Opetusministeriössä (joka hoitaa myös kirjastoasioita), mutta sen siirtämistä työ- ja elinkeinoministeriöön, eli ns. superministeriöön on jo ehdoteltu.
Matti muistuttaa omassa kirjoituksessaan Kaukomieli-blogissaan ettei uudella mantereella immateriaalioikeuksia kunnioitettu pätkääkään ja sosialismissa ei tätä omaisuudensuojan muotoa myöskään kumarrella. Tuore ja dramaattinen esimerkki on etelä-Amerikasta, jossa HIV-lääkkeiden patentteja on valtion siunauksella rikottu yhteiskunnan edun nimissä, joka tietenkin sapettaa suuria lääkefirmoja.
Jos tekijänoikeudet kiinnostavat (kuten jokaista pitäisi kiinnostaa), suosittelen Laura Leppämäen hienoa väikkäriä Tekijänoikeuden oikeuttaminen (ISBN 951-39-2448-3, Jyväskylän yliopisto, 2006).
Noniin, jokohan riittäisi tästä aiheesta!!
AVO-kurssin neljännen viikon
Riippumaton asiantuntija 