”Tavarakyyti tuo kirjaston kirjat” (Ilta-Sanomat 24.3.2014)
Katohan nyt tuli puskista; Jyväskylässä on joukkoistamisideana aloitettu tällainen: vapaaehtoiset kuskaavat kirjaston varaukset polkupyörällä kotiin. Tämän Piggyback -palvelun Coreorientin Harri Paloheimo:
Kuulin syksyllä Jyväskylän suunnitelmista sulkea puolet lähikirjastoistaaan.
Ai-van mahtavaa, terkkuja Jyväskylään ja konseptiille kaikkea hyvää!
(via Tero Vainikainen)
PS en tiennyt että Ilta-Sanomat ilmestyy jo aamulla
Zoé Benoit, kirjaston residenssitaiteilija
Kuvataiteilija Zoè Benoit kerää kirjastojen lainaustoimistojen piippauksia ja äänimaisemia BIBLIOBEEP -teokseensa. Tässä on monta asiaa oikein: taiteilijaresidenssi, äänien ja äänimaisemien tutkiminen, arjen ja työn tallentaminen.
Harri Sahavirta kirjoitteli juuri hyvän jutun Kuulokulmia kirjastoon, ja omia kirjoituksiani CBC:n Sparkissa hälystä ja QWERTY:stä sekä Formatdag 2012 aiheena kirjaston ja äänen suhde.
Aurora Karamzin (kuvituskuvan lähde Finna)
Hyvää Auroran päivää kirjastoala. Ostin sinulle Kauppalehden sivuilta lahjaksi Axiell Nordicin tilinpäätöksen 2012, voit ladata sen täältä. Päiväys on 30.4.2013, ja vuoden 2013 tilinpäätöstä odotellaan piakkoin.
Itse en osaa talousluvuista paljoakaan päätellä. Aiemmin ostin Axiell Nordicin tilinpäätöksen 2011, johon voi vertailla.
DogeDC: 013
DogeDC, kirjastotieteen ja kirjastojen metadataprosessien ytimessä.
Salla Palmi-Felin (jota tästä päivästä alkaen fanitan)
Huomenna 25.1.2014 on Salla Palmi-Felinin (@sallapalmifelin) väitöstilaisuus Tampereen yliopistolla klo 12. Osallistukaa ihmeessä (ite en pääse), tämä on aivan käsittämättömän relevanttia ja mahtavaa historiantutkimusta. Väikkärin nimi on “God’s Gifth which Cannot be Sold”: Knowledge-Selling Professions in the Literature of Pastoral Care in the thirteenth and fourteenth Centuries (suom. “Jumalan lahjaa ei voi myydä”: Tietoa myyvät ammatit 1200 – 1300-lukujen sielunhoidollisessa kirjallisuudessa, URN:NBN:fi:uta-201401071002). Tutkimusaineistona on rippipapeille kirjoitetut ohjeet siitä, miten ammateissa toimivia ihmisiä pitää näiden ripittäytyessä ohjeistaa.
Lue tiivistelmä Tampereen yliopiston julkaisuarkistosta (jonne kokoteksti tullee ehkä myöhemmin) tai väitöstilaisuuden kutsusta. Tässä joitain poimintoja:
Nykyjajan palkkatyöläisistä moni saa elantonsa tiedon hallinnasta ja käsittelystä, ja näiden ammattien edustajien olisi varmasti vaikea uskoa että heidän ammattinsa voitaisiin nähdä syntisenä ja vastoin Jumalan tahtoa olevana. Näin oli nimittäin keskiajalla, jolloin tiedon myyminen oli raskas synti.
Väitöskirjatutkimus käsittelee tiedon myymisestä 1200-luvulla käytyä kiistaa. Asianajajien, lääkäreiden ja opettajien oikeus pyytää palkkaa työstään koettiin kyseenalaisena, sillä tieto nähtiin Jumalalta saatuna lahjana, joka tuli jakaa eteenpäin ilmaiseksi. Ajatus tiedosta Jumalan lahjana ei ollut uusi, vaan lähtöisin jo antiikin ajoilta, mutta tuli jälleen ajankohtaiseksi tietotyöläisten palkkakysymyksen herätessä.
…
Tutkimuksen kattaman ajanjakson aikana opettajat, asianajajat ja lääkärit vakiinnuttivat ammattinsa, muodostivat toiminnalleen eettiset ohjenuorat ja löysivät paikkansa osana yhteisöä. Tämä kehitys edellytti myös kirkon näkemyksen hyvälle kristitylle sopivien ammattien muuttumista joustavammaksi ja avoimemmaksi muuttuvaa työelämää kohtaan. Työn tärkeimmäksi päämääräksi muodostui yhteiseksi hyväksi toimiminen. Useimmissa tapauksissa ammatti itsessään ei enää muodostanut estettä sielun pelastumiselle, vaan ammattilainen omalla toiminnallaan vastasi sielunsa kohtalosta.
Kuten oli ilmeistä jo palkkakysymyksen noustessa esiin, tietoa myyvät ammatit saivat lopulta oikeuden pyytää palkkaa työstään. Palkka oikeutettiin työllä jota he tekivät, ei tiedon myymisellä. Palkan kieltäminen olisi ollut käytännössä mahdottomuus, sillä taloudellisia ja yhteiskunnallisia muutoksia ei enää voinut pysäyttää. Toinen tärkeä teema palkkakysymykseen liittyen oli vaatimus auttaa köyhiä pyyteettä. Kysymys köyhien auttamisesta ilmaiseksi oli voimakkaasti esillä kaikissa 1200- ja 1300-luvun sielunhoidollisissa lähteissä. Samaan aikaan köyhyys nousu merkittäväksi kaupungistumisen mukanaan tuomaksi ongelmaksi, mikä todennäköisesti aiheutti teeman esiintymisen myös lähdeaineistossa. Tietoa myyvät ammattilaiset olivat uusien ammattiryhmien pioneereja ja uudesta sosiaalisesta tilanteesta keskusteltiin heidän kauttaan.
…
Lueksi myös Terhi Meriläisen kirjoittama juttu otsikolla Palkkaa tiedon jakamisesta.
Kellään vielä se ETLAn lista (>kuohuntaa< >kauhistelua<) muistissa? Kirjastoeetos? Avoin tieto? Ammattieettiset ohjeistukset? Wikipedia? Internet? Open data? Avoin lähdekoodi? Konsultit? Freelancerius? Prekariaatti? Big Society? Osuu mulle kuin nenä silmään tämmöinen. Kiitos!
Päivi Jokitalo: ”Powerpoint-vapaa vyöhyke”
Sain juuri Päivi Jokitalon uuden kirjan Powerpoint-vapaa vyöhyke (Avain, 2013, ISBN 978-952-304-002-1). Se on vielä mainiompi kuin mitä vedoksen lukeneena muistinkaan! Aihe on aivan kaikille tuttu, ja kirja kokoaa hurjan määrän inspiroivia, perusteltuja ja konkreettisia ratkaisuja kaikenlaisten konferenssien, seminaarien ja kokousten parantamiseen.
Itsellänikin on lusikkani sopassa tällaisissa pyrkimyksissä, ja meidän Cycling for libraries -epäkonferensimme on Päivin kirjassakin esillä. Kirjasta voitte lukea mitä mieltä olen siitä tiedonvälitys ja -tuotantomallista että korokkeelta annetaan asioita paikalle matkustaneen yleisön tiedoksi kuin idiooteille. Ja mitä olen asialle tehnyt. Nykyään olen jättäytynyt pois (kirjasto)työelämästä, ja Tampereen yliopistolla informaatiotieteiden yksikössä opiskelemassa. Kukaan ei ottaisi yliopistoakaan vakavasti jos täällä vain kökötettäisi luentosaleissa, eikä sellaiseen haaskaukseen pidä suostua työssäkään. Ihminen on enemmän.
Tilaa itsellesi tämä Päivin kirja. Powerpoint ei tietenkään ole asian varsinainen ydin, mutta Powerpoint-vapaan vyöhykkeen saapumista odotellessasi suosittelen lukemaan Edward Tuften esseen The cognitive style of Powerpoint–Pitching Out Corrupts Within ja kolumnin Wired -lehdestä 11.09 (2003) otsikolla ”PowerPoint is evil”, sekä Talking Headsista tutun David Byrnen ”Learning to love PowerPoint” samaisesta Wiredistä.
Kiitos Päivi!
”Google Books, maailman suurin kirjasto” YLE Areenassa
Näittehän tämän Google Books–Maailman suurin kirjasto -dokumentin jonka YLE tarjoaa Areenan kautta suunnilleen joulukuun puoleen väliin asti. Guuglettelemalla löysyi alkuperäinen nimikin, H. G. Wellsiä mukaillen Google And The World Brain. Ohjaaja on Ben Lewis ja webbisivulla on monenmoista elokuvapalkintoa esillä.
Dramatisoinnista ei ole puutetta. Sehän kuuluu elokuvan henkeen. Muutamia mielestäni keskeisiä asioita on jätetty mainitsematta, esim se että Googlen digitoimat kirjat palautettiin sinne mistä olivat peräisinkin, ja joidenkin kirjastojen kanssa oli jopa diili että ne saivat myös digitoidut kopiot kirjoista. Siellä ne kirjat seisovat samoissa kirjastojen hyllyissä missä ennen Googlen skannailuakin, kaikkien luettavissa ja skannattavissa. Kirjasto-virastot, kustantajat ja kirjailijat eivät ole edelleenkään laittaneet montaakaan tikkuakaan ristiin digitaalisen sisällön ja internetin puolesta, ja Google on siinäkin mielessä erinomainen kirittäjä. Niin tai näin, kannattaa katsoa toi leffa kun se nyt on YLEn kautta saatavilla. Mittaa on about tunti.
Lausuntoja leffaan ovat jakaneet sellaiset isonimiset usual suspectit kuin Lawrence Lessig, Kevin Kelly, Jaron Lanier, Brewster Kahle, Clay Shirky, ja ilokseni myös (Paul Otletista kirjoittanut) W. Boyd Rayward. Rikkana rokassa Jean-Noël Jeanneney.
The story of the
mostneljänneksi ambitious project avoimen lähdekoodin, Wikipedian ja Creative Commonsin jälkeen [blog. huom.] ever conceived on the Internet. In 2002 Google began to scan millions of books in an effort to create a giant global library, containing every book in existence. They had an even greater purpose – to create a higher form of intelligence, something that HG Wells had predicted in his 1937 essay ”World Brain”. But over half the books Google scanned were in copyright, and authors across the world launched a campaign to stop Google, which climaxed in a New York courtroom in 2011. A film about the dreams, dilemmas and dangers of the Internet.
Alla vielä traileri. On siinä onneksi muutakin kuin hyvin huolestuneita setä-ihmisiä.
Välisoiton aika. MC Soom T ja disrupt: Dirty Money (Jahtari, 2009, JTR 07).
Open Access Button
Tänään on julkistettu Open Access Button. Se on ovela, pieni palvelu, jolla ihmiset raportoivat aina kun törmäävät tieteeseen pääsyn estävään maksumuuriin. Niin käy liian usein.
OA Buttonista on tiedotetta Creative Commonsin sivustolla, sen omalla sivustolla http://openaccessbutton.org josta sen voi myös käydä näpsästi asentamassa, projektin blogissa sekä Twitterissä (@OA_Button).
Open Access Button toimii siten, että asennamme selaimen työkaluvalikkoon pienen napin. Sitten aina kun törmäämme johonkin maksumuuriin joka estää pääsymme tutkimustietoon, painamme tuota nappia, ja raportoimme missä maksumuuri esiintyy, ja voimme myös kertoa hieman miksi halusimme päästä käsiksi tuohon tutkimukseen. Sitten kerromme asiasta Twitterissä, Facebookissa ym. Raportit kerääntyvät karttanäkymään Open Access Buttonin sivustolla.
OA Button -raportteja Euroopasta 18.11.2013 klo 23:08
Jos Open Access on suomeksi ”avoin saatavuus”, niin ei-Open Access voisi suomentua esim. ”suljetuksi saatavuudeksi” (meh). Perusajatus kuitenkin on, että tieteelliseen tietoon pääsyä rajoitetaan hyvin valitettavilla, ja vähän noloilla, 1900-luvun loppupuolella tavaksi tulleilla estoilla. Tiedettähän pitää tietenkin julkaista, koska muuten se ei ole tiedettä vaan tutkimusta.
Valitettavasti kustannustoiminta on onnistunut jallittamaan koko kansainvälisen tieteellisen yhteisön tekemään heille ilmaista rahaa, ja antamalla vastapalkkioksi keksimäänsä ”karmaa”. Ohessa aiheutuu kaikenlaista ikävää kiusaa, esim. tieteen käyttöliittymä on kömpelö ja epätehokas (katson sinua, Nelli), väkeä kuten tieteentekijöitä, lääkäreitä, kirjastotätejä, poliitikkoja, insinöörejä, opiskelijoita, toimittajia ym. suljetaan ulos tiedon parista jne. Ei tarvitse tietää erityisen paljoa tieteestä projektina, että hoksaa että tämä on vastoin koko ideaa. Asioiden taustoja paremmin tuntevat tietävät lisäksi että tämä on lisäksi myös sitä mitä varten webbi alunperin siellä CERNissä Tim O’ReillyBerners-Leen ym. toimesta alulle pantiin.
Tunnustan suoraan: olen Open Access -maksimalisti; tykkään tietenkin kaikenlaisesta tutkimuksesta sinänsä, mutta mikään tutkimus ei missään tapauksessa voi saada tieteen statusta, ellei se ole Open Accessia. On tavallaan kiusallista, että tiedeyhteisöä edes joudutaan muistuttamaan avoimuudesta Open Accessin kaltaisella kampanjalla, avoimuushan on ihan keskeinen tieteen ominaisuus, ihan sieltä metodin alkujuurilta asti. Noh, eiköhän asiaan saada tolkkua kun rikkinäiseksi tiedetty tieteellinen julkaisu eskaloituu ja hajoaa. Onneksi tällä parantumisprosessilla on nimi, ja se on Open Access. Kymmenen vuoden päästä voidaan jo naurahdella tälle sekoilulle.
Tervehdin suurella lämmöllä tällaisia nokkelia tietohuoltohankkeita – Ave amator! Morituri te salutant!
[edit Wed, 20 Nov 2013 00:13:08 +0200 – Hannun huomatuksen perusteella korjattu O’Reilly Berners-Leeksi, sorry moka]
”Archive on the Run”
Olin vastikään Kööpenhaminassa ja Reykjavikissa mukaankutsuttuna asiantuntijana Kaliningradin kirjastobossien ja tietohallinnon kanssa tutustumassa kirjastojen metadatanhallintaprosesseihin (joo yhteisluettelo toimii ja musiikin osakohdeluettelointi on huono idea) ja palveluihin. Reykjavik on hieno ja tuulinen paikka. Vietin siellä hieman omaa aikaa, ja tein tuttavuutta Reykjavikin elävän taiteen museoon Nýlóon. Vai olisiko oikea suomennos The Living Art Museumille ”elävä taidemuseo”?
Kyseessä on taiteilijayhteisön itsensä perustama ja pyörittämä taidemuseo Reykjavikissa. Lähtölaukauksena toimi turhautuminen siihen että virallisen taide-establishmentin kuten kansallinen taidemuseon koettiin epäonnistuvan tehtävässään huomioida, kerätä ja säilyttää nykytaidetta. Niinpä taiteilijat ottivat ohjat omiin käsiinsä ja Nýló perustettiin 1979. Sen jälkeen taidetta on koko ajan kerätty, mutta piakkoin näyttelytyö ohitti tärkeysjärjestyksessä kokoelmatyön ja Nýló suuntautui siis taiteen esittämiseen. Kun museo joutui yllättäen muuttamaan toisiin tiloihin 2006, se joutui uudella tavalla tekemisiin itsensä kanssa; kokoelmassa on yli 2000 teosta, mutta se oli pitkälti järjestämätön. Museo aloitti suuren inventaarion, ja autobiografisen dokumentoinnin. Tästä syntyi pari julkaisua, joista yksi on tämä Archive on the Run -kirja (ISBN 978- 9979-72-351-6), jonka museolta ostin. Lueksin tämän tarinan läpi, on inspiroivaa lukea miten itseorganisoituva, itsenäinen ja dynaaminen taidemuseo painii identiteetti(e)nsä, kokoelmiensa, museotyön, kansainvälisyytensä, vakiintumisensa, sukupolvenvaihdostensa, positioitumisensa, taloutensa, tulevaisuutensa ja menneistyytensä kanssa. Kirja on moniääninen ja monimuotoinen dokumentti Nýlósta ja museoista/arkistoista.
Barthes ja Foucault mainittu, tietenkin.
Hieno maa. Ei puita, iso taivas
Tulipalo Internet Archivessa
Keskiviikkona Internet Archiven skannauskeskuskessa on ollut tulipalo (kts Scanning Center Fire–Please Help Rebuild). Henkilövahingoilta säästyttiin, eikä dataakaan menetetty, mutta paloon jäi tuoreimman tietoni mukaan 600 000 USD:n arvosta. Tietoa ja linkki varainkeruuseen löytyy IA:n blogista sekä Twitteristä @InternetArchive.
[Via @TheLib]
Lukekaahan Ville Tikkasen kirjoitus mitä on Kirjasto kaikille, minulle ja meille. Avoimet (ohjelmointi)rajapinnat (l. APIt), niitähän on tietyissä piireissä kirjastoissakin unelmoitu, osana avoimempaa ja yhteisöllisempää kirjastoa.
Toinen näkemäni on se hieno Suomen linnut vmsno.
Teosto ry
Teosto on juuri saanut aikaan sopimuksen YouTuben kanssa, kts myös asiaan liittyvä FAQ. Hienoa, sillä kuten kaikki arkiympäristöään yhtään havainnoivat ihmiset tietävät, on YouTube erittäin keskeinen musiikinlevityskanava. En henkilökohtaisesti voi olla ihan vakuuttunut kaikkeen Teoston toimintaan (kröh kröh), mutta vaikuttaa hyvältä idealta tunnustaa tosiasioita. Tätä vartenhan Teosto ja vastaavat järjestöt on olemassa.
Toinen juttu Teoston suunnasta: tämä Teoston tutkijan Turo Pekarin (@s1truuna) blogi*kirjoitus Musiikkidata soi kauniisti viime heinäkuulta on hieno kirjoitus metadatasta, sekä datan ja metadatan laadusta, käyttöarvosta ja liikkuvuudesta. Kiitos Turolle tuosta. Millaisia datavirtoja kulkee Teoston ja muiden kulttuuriorganisaatioden väleissä? Tässäpä mietittävää.
* blogi ei ole blogi jos sitä ei kommentoida
”Good book, good library, good reading”
Today at Memornetin and Association for Information Studies joint seminar Ilkka Mäkinen gave me a copy of a new book he, together with Aušra Navickienė, Magnus Torstensson, Martin Dyrbye and Tiiu Reimo have edited. It’s called Good book, good library, good reading–Studies in the history of the book, libraries and reading from the network HIBOLIRE and it’s friends (Tampere University Press, 2013, ISBN 978-951-44-9142-9).
The book is produced by HIBOLIRE, Nordic-Baltic Research Network on the History of the Book, Libraries and Reading. Here’s the table of contents:
Of these, i’ve so far read the last one, about the Vilnius public library diary… since i’ve been there, and happen to have a special connection with VIlnius and Lithuania through our Cycling for libraries -unconference. The article tells about a diary of the public library of Vilnius from winter 1910-1911 that was discovered. It is not certain who was the author, but Aleksandr Yakovlevich Sergeyev is speculated. The diary is a 3-month commentary on the daily life in the library, as experienced by that librarian.
Fascinating stuff, and Arvydas interestingly brings the historical, political and sociological context together with the diary. The book Good book, good library, good reading includes several entries from the diary as well for us to see.
The author of the diary comments on numbers of visitors each day, what impact the weather has on their activity, what they do in the library, and what he/she thinks of the activities of the users. Makes me think of the Library day in the life -project, in which i’ve participated as well (thru this blog, and on Twitter). Having a diary is an absolutely awesome tool for reflection, that’s why we do them here at the University as part of our studies, and i’ve done it at work. A diary is documentation for the future, for oneself and for others.
Arvydas Pacevičius: ”Bad Readers of a Good Library over 100 Years Ago in Vilnius: Vilnius Public Library Diary in the Context of Public Library Movement in Lithuania”
Aate- ja oppishistorian dosentti Juhani Sarsila haukkuu informaatikoita ja informaatikoiksi alentuvia opettajia:
Jos opettajalla ei ole sanottavaa, vaan ainoastaan informoitavaa, hän ei ole humanisti vaan informaatikko.
Sekä
Opettajasta on tullut sosiaaliteknologi, syrjässä pysyttelevä avustaja, joka tarvittaessa auttaa oppijaa. se osoittaa että opettaja on tullut tarpeettomaksi tai ainakin kyseenalaiseksi, Sarsila sanoo.
Opettaja on muuttunut konsulttikieltä suoltavaksi informaatikoksi.
Ja edelleen Suomen jo kyllästymiseen asti jankatuista PISA-tuloksista
Sosiaaliteknologian merkeissä [PISA] tulokset ovat hyviä, mutta hyveet ovat kadonneet. Niistä lakattiin puhumasta toisen maailmansodan jälkeen. Hyveet on haudattu. Moraaliargumentit jätettiin 1950-luvulle. Tilalle otettiin ns. tieteelliseen metodiin eli rationaalisuuteen ja tekniseen tiedonintressiin pohjautuvia argumentteja eli mielipiteitä.
Yritysmaailman kilpailukieli on Sarsilan mukaan vallannut jo opettajapuheen. Argumentoinnin tilalle ovat tulleet konsulttitermit kuten kehitys, visio, strategia, missio ja tahtotila.
Sarsilan esseekokoelman Melancholica — Poleemisia esseitä (Tampere University Press, 2013) johdosta hänestä teki jutun Tampereen yliopiston tiede- ja kulttuurilehteen Aikalaiseen (10/2013) Heikki Laurinolli, kuva Jonne Renvall.
Luennolla Tampereen yliopiston informaatiotieteiden yksikössä.
Sorting Out Sortingin havainnollistavaa grafiikka
Mistä kirjastotyössä on kyse? Tiedon tasapuolisen ja vapaan saatavuuden turvaamisesta? Elinikäisestä oppimisesta? Tiedontarpeiden tyydyttämisestä? Humaanista ihmiskontaktista joka välittää aidosti™? Tietoyhteiskuntataitojen takaamisesta vauvasta vaariin? Googlea paremmasta tiedonhausta syvästä webistä? Sananvapauden puolustamisesta? Don’t believe the hype!!! Kirjastotyössä on hyvin pitkälti kyse asioiden lajittelusta tiettyyn järjestykseen. Uskokaa minua, yli kymmenen vuoden työkokemuksella kirjastoissa tiedän todellakin mistä puhun.
Tässä 30 -minuuttinen katsaus yhdeksään eri lajittelumenetelmään. Videossa ne on luokiteltu kolmeen eri ryhmään:
Ainakin osa lienee intuitiivisesti tuttuja kaikille meille kirjoja, cd-levyjä yms. työssänsä lajitelleille, osa on ehkä uusia. Jokatapauksessa on hienoa nähdä miten nämä toimivat, ja analysoida hieman niiden tehokkuuksia ja suorittamia operaatioita. Tietokoneen muisti toimii eri tavalla kuin fyysisessä kirjastotilassa hyllyttäessä tai palautusautomaattiin palautettujen kirjojen ja levyjen lajittelussa, sillä etäisyyksillä on erilainen merkitys siirto- ja vertailuoperaatioiden vaatimien resurssien suhteen.
Sallikaa minun esitellä – Ronald M. Baecker ja David Sherman (Dynamic Graphics Project, Toronton yliopisto, 1980): Sorting Out Sorting.
Palautetuissa kirjoissa viipyilee toisinaan asiakkaan tuoksu. Tämä oli hyvin mielenkiintoinen
Postitalossa rakennetaan sisätiloja uudelleen, ja alue on entistä siivottomampi. Auringonpaiste ja lämpö katalysoi alueen kusen lemua
Tämä Postitalon nurkkaus jossa henkilökunnan sisäänkäynti sijaitsee haisee aina, etenkin viikonloppujen jälkeen
Tässä tuoreessa kirjassa oli poikkeuksellisen mielenkiintoinen tuoksu, musteista ja liimoista. Kollegani Anni sanoi että tuo mieleen ala-asteen maantiedon kirjan
Käyttämättömät CD-pussit tuoksuvat mielestäni He-Maneille, lapsuudesta tuttua
Arduino Mega ADK -mikrokontrollerissani on tyypillinen pintaliitoselektroniikan aromi
Hajuaisti eli olfaktorinen aisti on kemiallinen kaukoaisti ja yksi ihmisen viidestä aistista. Haistamisen edellytys on, että hajumolekyyli sopii rakenteeltaan aistinsolun reseptoriproteiiniin ja tarttuu siihen kiinni. Hajureseptorisolut sijaitsevat nenäontelon katossa hajuepiteeliksi kutsutulla alueella.[1] Perushajujen määräksi arvioidaan noin 1000 ja näiden muodostamia erilaisia hajuja on arvioiden mukaan noin 10 000.[2] Hajuaisti on yksi vähiten tunnettu ja tutkittu ihmisenaisteista. Vuonna 2004Nobelin lääketieteen palkinto myönnettiin hajuaistin tutkimisesta Richard Axelille ja Linda B. Buckille. [Wikipedia: hajuaisti]
”Kirjat ovat saapuneet Google Play -palveluun”
Menin juuri läppärini nettiselaimella Google Playhin lisätäkseni Ride into the mountainsin muistilistalle ostettavien pelien joukkoon, ja huomasin siellä tämän mainoksen; ”kirjat ovat saapuneet Google Play -palveluun”.
Oma Android-laitteeni (Galaxy Nexus) tärveltyi sateessa vähän aikaa sitten ja If -vakuutukseni korvaamalla vaivaisella 8€ ei heru mitään uutta Android-laitetta, joten pääsen katsomaan Google Playn kirjavalikoimaa vain selaimen kautta. Enkun kielellä mennään näköjään, toivon tietenkin että me kirjallisuusala (johon siis toivotan myös Google tervetulleeksi mukaan) pystyisimme hoitamaan hommat niin, että äidinkielistä kirjallisuutta olisi helposti saatavilla suomenkielisille ihmisille.
Google Playssa (ent. Market) kirjat ovat olleet jo muutaman vuoden. Mutta kuten tiedetään, ei internet ole tasaisesti jakautunut, ja Google ei ole toteuttanut näitä ominaisuuksia täällä peräpohjolassa. Olen käyttänyt Androidin kirjakauppaa ja lukuohjelmaa aiemmin esimerkiksi Saksassa jossa se toimii, ja ne ovat kyllä sangen mainiosti toimivia palveluita. Sama pätee Googlen telkkari-, leffa- ja musiikki suoratoistopalveluihin, ja näistä käytänkin Google Musicia ihan aktiivisesti (onnistuu pienoisella kikkailulla).
Google Play on jaettu sektioihin (siis Apps, Books, Music, TV+Movies jne.), ja palettia hieman sekoittaa se, että Appseissa on myös ollut kategoriat Books, Comics ja Education. Mitä olen seuraillut, on Appseissa kirja -kategorian puolella ollut lähinnä raamattua ja muuta selfhelp- ja paranormaalia kirjallisuutta johon aina törmää, sekä toki myös Project Gutenberg -sisältöä erilaisissa paketeissa, Wikipedian lukuohjelmia ja jonkin verran niitä tavallaan ”oikeita kirjoja” myös. Siis sellaisia joita ei ole paketoitu Android-ohjelmiksi eli appseiksi.
Kirjahan on aika pervertoitunut piruparka täällä digitaalisessa maailmassa, ja juuri tällaisissa yhteyksissä se tulee esille.
Ubuntu Touch
Henkilökohtaisesti nuo Googlen palvelut ovat tuttuja siis vain älypuhelimella, Android -tabletti on minulla vasta ostoslistassa. Olen odotellut tällä viikolla julkaistua uutta Nexus 7:ää. Ubuntu Touchiakin kehitellään nimenomaan Nexus -laitteita käyttäen, joten varmaan tollaisen voisi hankkia. Ubuntusta (tai muusta, täydestä unix-tyyppisestä käyttöjärjestelmästä) en todellakaan aio luopua, se olisi ammattinikin kannalta erittäin huono veto!
Riippumaton asiantuntija 